Elämän särmä

Olisinko jo aiemmin käyttänyt samaa otsikkoa?  Vaikka ikävät asiat tuntuvat kylmiltä ja kalseilta varsinkin elämän myöhäisempinä vuosina, niin särmät sen eri vaiheissa tuovat syvyyttä, joka pitää luovuutta elävänä. Minulla ei ole pätevöittävää koulutusta olemaan minkään alueen asiantuntija ja joskus huolimatta luulostani ei edes riittävää elämänkokemusta. Intoa silti riittää joskus pakahtumiseen saakka. Murheet lymyävät talon nurkissa aivan konkreettisestikin ja listin esteitä yksi kerrallaan saadakseni elää ja kirjoittaa. 

On hiukan huvittavaa lukea mietteitäni nyt kahdeksan vuoden takaa, sen vuoden syksyltä, kun olin jäänyt ansaitsemalleni vanhuuseläkkeelle. En ehkä olisi jäänyt, jos olisin tiennyt mitä on edessä. Toki tiesin sen, koska sen takia jäin heti kun sain jäädä. Minulla oli isoja asioita järjestettävänä enkä olisi pysynyt hoitamaan niitä työn ohessa. Mutta ei se ollut ollenkaan viisasta. 

Matkallekin tuli lähdettyä syksyllä 2008. Sen jälkeen matkoja on pitänyt tarkkaan harkita.

Kaikki menee yleensä toisella tapaa kuin odotamme. Monet jäävät eläkkeelle suurin odotuksin ja suunnitelmin.  Suunnitelmat muuttuvat yllättävien asioiden tullessa odotusten eteen. Siinä vaiheessa ehkä kuvittelee vielä olevansa ikinuori ja kuolematon kuten nuorena ajatteli.  Minulla oli myös sellaisia suunnitelmia, jotka jouduin ajan kanssa työntämään syrjään mahdottomana. En tulisi koskaan saamaan lisätuloja harrastuksiini liittyen, omat firmat jäivät perustamatta. 

 

Ajelimme ympäri saaren vuokraamallani autolla.

Paljon uutta kyllä tuli eteen, suurin osa positiivista, mutta mustana raitana siinä elämässä pysyivät ne ikävät asiat, joiden kuormaa vieläkin raahaan perässäni. Se on sitä elämän särmää, tärkeää ehkä luovuudelle. Ken tietää?

Melkein tasan kahdeksan vuotta sitten kirjoitin blogiini otsikolla ”Jäivätkö asiat kesken?”  Palaan siinä lopuksi kirjoitukseeni 41 vuotta aiemmin. Kovin tuttua myös nyt.

16.9.2008

Pienet keltaiset laput pöydänkulmalla lisääntyvät. Joka päivä tulee uusia hoidettavia asioita: tilaa auton huolto, katsastus, kannattaako renkaiden typpitäyttö, hae kaktusmultaa, tuo loput sisäkukat sisälle, käy kirjasto, sukuseuran pöytäkirjat, avaa blogi, mieti yhteyshenkilöiden kirjeen sisältöä, lähetä kortti x:lle, kirjoita kirje y:lle,  kirjaa haastatteluyhteenveto, verottaja, kukkasipulit maahan, osta lisää tulppaaninsipuleita, kuntosalijutut,  mieti joulukortti- ynnä muu korttiaiheet, lähdemmekö matkalle viikoksi, tilaa matka jne.  Miten sitä ehtikään tehdä kaiken, kun kävi töissä kokopäiväisesti?

Pääsin käymään myös Efesoksessa.

 Alan toistaa itseäni? Tänään päätän sitä ja huomenna tätä. Miksi en osaa olla viisas vanhus, joka kulkee rauhallisesti kohti kuolemaa, seestynyt ja onnellinen? Olenhan sitäkin, mutta olen muutakin. Olen ajan terällä oikeastaan enemmän kuin koskaan, olen ajasta eteenpäin, olen jo menossa tulevaisuuteen, edessä olevaan aikaan. Elän yhtä aikaa menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta ja osa minusta on muissa maailmoissa ja elämissä. Olen ihminen, olen kasvi, olen susi tai iso lintu lentämässä kohti taivaanrantaa. Olen kymmenen, sata kirjaa. Vietän yöni Forum Romanumilla, Via Appialla, Saharan erämaassa, Ludvig XIV:n hovissa, tundralla, Siperian metsissä, Atlantiksella. Olen muinainen musiikki, vesiputous, kuu taivaalla, olen vain pölyhiukkanen lattialla.

Ihminen on sama koko elämänsä, vanhempana vielä enemmän sama kuin nuorena, mutta kuitenkin eri jokaisena elämänsä päivänä. Jollei minulla olisi nimeä, minut tänään tuntenut ei huomenna enää minua tunnista. 

Miksi luominen on verissä, miksi se hävittää unen ja tuntee elävänsä niin täysillä kuin koskaan? Mikä synnyttää sen? Miksi se innoitus pukeutuu jossakin vaiheessa elämää valepukuun ja etsii häilyvää ja lopulta haihtuvaa onnea nk. rakkaudesta ja toisen ihmisen läheisyydestä. Miten voimakas se vire onkaan? Se tulee kuin hurrikaani ja hajottaa huolella rakennetun luomisen talon. Ihminen alkaa luoda lihasta uutta elämää ja takertuu siihen vuosikausiksi, kunnes onkin koittamassa ilta. Eräänä päivänä se jo kauan sitten unohdettu hiipii hiljaa takaisin sinuun. Huomaat tulleesi takaisin kotiin, kaikki turhuudet ovat mennyttä. Kysyt itseltäsi, olinko se minä, joka elin nuo vuodet, vuosikymmenet toisista ja ympäristöstäni huolehtien, itseni unohtaen. Se tulee meille kaikille eteen, mutta jokaiselle eri tavalla. 

Minulla on kyltymätön halu luoda. Koen pieniä, pienen pieniä tyytymättömyyden hetkiä, kun en jatkanutkaan silloin nuorena sitä omaa linjaani vaan tyydyin enemmistön päätökseen, mutta ne hetket ovat hedelmättömiä enkä saa juuttua niihin. Minulla ei ole aikaa... Vaikka sen toisaalta tiesi jo silloin nuorena, niin...

”kesä

näitä pölyäviä teitä polttava iho nuoruus menkäämme juoskaamme sillä kohta olemme kolmekymmentä sitten neljäkymmentä viisikymmentä kuusikymmentä ja seitsemänkymmentä ja on jo aika poistua näistä kesistä tästä polttavasta ilmapiiristä jos olemme kuluttaneet itsemme loppuun kaikella turhalla taakalla

vielä nyt olemme mukana ja kuinka nautimmekaan kaikesta tästä ja sehän on oikein miksi me muuten eläisimme me teemme kaikkea sitä mitä haluamme ja paljon sellaista mitä emme halua mutta sehän on oikein jos se tekee meistä suvaitsevaisia ja ymmärtäviä

näitä pölyäviä kuumia polttavia teitä näitä kesiä kesien jälkeen näitä muistoja jotka ovat kallisarvoisia pisaroina suurissa merissä näitä vuosia jotka kuluvat tätä elon jatkuvuutta kiertokulkua

huomenna palaamme meren rannalle katsomaan auringon laskua pilvien peittoon punaiset juovat perässään korkeat aallot pienenevä aurinko rannan kuohut ja kohina sitten pimeys ja tuuli kun aurinkomme on poistunut kivet joita emme näe simpukat joita tallaamme kuun joka kiertää ylös ja vielä kauempana lempeä kesä satakieli joka kuoli ja maatui pitkään ruohoon eikä kokenut koskaan niitä suuria hautajaisia kun lapset toivat lemmikkejä ja pienen puuristin hiljaista lempeää tuulta ja valoa ihmeellistä valoa ja lyhyyttä

emme voi unohtaa mitään emme rakkautta joka jätti meidät ja rakkautta jonka me jätimme me itkemme muistojemme haudoilla jos olemme yksin jos seisomme autiolla pelottavalla paikalla jonka kuvittelemme olevan muinainen keskitysleiri se elämä joka on mennyt kuollut vaikka se kerran olikin meidän

näitä kuumia kesiä värejä tuoksuja matkoja aherrusta rakkautta sanoja tanssia metsiä merta musiikkia

emme koskaan tule takaisin vaikka te pyytäisitte me joskus ikävöimme mutta me emme tule takaisin olemme uskollisia kaikelle mikä meni siksi meidän on pysyttävä paikallamme ja vain muisteltava muistettava kuinka itkimme räntäsateessa tuntiessamme rakkauden syttyneen yksinjätettyyn sydämeen ja tuntiessamme pakon tappaa se tuhota se jotta jaksamme elää siksi kuljimme vieraina ohitsenne sydän tuskaisena ja kun tulimme valkoisten seinien sisään itkimme ja harhailimme edestakaisin vailla päämäärää miksi siis tulisimme takaisin koska surummekin oli vain meidän yksin jo silloin

kaikki tämäkin on oleva ohi mutta ei vielä aikoihin kun nämä kesät ovat menneet tämä suloinen elämä tämä hehku tämä kiihkeys tämä tunne”  kesäkuussa 1967