Oppia ikä kaikki

Tällä viikolla paineet ovat vähän helpottaneet, kun pari asiaa on onneksi kehittynyt eteenpäin ja parempaan suuntaan.  Voin hetken hengähtää ja paneutua muihin asioihin. Syksyisin on kotonakin paljon työtä ja tänä vuonna on todella paljon jäänyt kesken kaiken harmituksen takia. Piha on kauhean näköinen, kun on tullut tehtyä vain kaikki pakollinen. Eihän tässä ole mitään uutta, kesän 2011 jälkeen kaikki on tavallaan ollut vain alaspäinmenoa. Toisaalta minun ei pidä juuttua näihin asioihin tämän syvemmälti.

Viime sunnuntain tervehdyspuheeni Kuolemajärvi-juhlilla Turussa meni hyvin.  Voit käydä lukemassa puheeni täältä. Tässä iässä tuntee itsensä ja tietää, mitkä ovat omia ongelmakohtia. Siksi valmistelin ensin puhetta mielessäni.  Jossakin vaiheessa kirjoitin sen.  Mietin sitä silloin tällöin nukkumaan mennessäni ja aamuvarhain. Aika vähän se muuttui alkuperäisestä, lähinnä tiivistyi ja selkeni. Sanoma oli koko ajan sama. Lisäsin siihen väliotsikot tositilanteeseen, jotta silloin pystyisin siirtymään luontevasti asiasta seuraavaan. Kaksi kertaa koko aikana luin sen ääneen mitatakseni siihen menevän ajan. Viimeisinä päivinä korjasin vielä virheitä ja printtasin lopullisen version. Enpä olisi muuta ehtinytkään. Muut asiat sotkivat valmistautumista. Joka tapauksessa sitten oli vain jätettävä se sivuun ja otettava esille vasta siellä Turun VPK:n talossa juhlan alkumetreillä.

Oli ihana nähdä siellä ystäviä ja tuttuja vuosien varrelta. Joillekin ehdin sanoa, että tarkoitan sitten teitä puheessani.  Siinä sain pienen jännitykseni poistumaan. Enpä sieltä puhujanpöntöstä sitten nähnyt oikein mitään. Se oli kuin suojamuuri ympärilläni, mikrofoni oli liian ylhäällä enkä ollut ollenkaan varma, että puheeni kuului. Enkä siis edes nähnyt yleisöä. Mieluummin olisin pitänyt puheen vapaasti liikkuen.  Olihan se silti kokemus, itse asiassa hirveän hieno kokemus. Moni tuli väliajalla kiittämään, puheeni oli koskettanut heitä. 

Eilen 15.9. tuli Karjala-lehti.  Oli hienoa lukea toimittaja Taina Saarisen artikkeli juhlista otsikolla ”Kuolemajärvi-juhlassa Turussa painotettiin keskinäistä arvostusta.”  Puheeni sai jutussa aika suuren painon. Sydämeni hypähti ja tuntui vähän samalta kuin aikoinaan ensimmäisen taidenäyttelyn avajaispäivänä melkein tasan kymmenen vuotta sitten, olin hetken kuin pilven päällä. En ollut odottanut, että sitä edes mainittaisiin. 

Elämäni kaksijakoisuus tuli viime viikon aikana todella selkeästi näkyviin kuten se on tullut usein ennenkin. Toisaalta taistelen vaikeiden asioiden kanssa, mutta onneksi niistä huolimatta pysyn kiinni elämässä ja kaikissa hyvissä asioissa. Siitä olen kiitollinen. Elämäni on tasaista ja ei-tasaista yhtä aikaa. Se on yhtä mäkistä kuin oli aikoinaan koulumatkani linja-autossa Rengon ja Hämeenlinnan välillä ennen kuin uusi 10-tie valmistui joskus 1960-luvun alkupuolella. 

Matkalla Turkuun. Upeita maisemia.

Tällä viikolla oikeastaan vasta tajusin, kuinka paljon asioiden sekava tila vaikuttaa minuun ja keskittymiskykyyni. Paljon asioita jää tekemättä, kun ajatukset harhailevat milloin missäkin.

Oli hienoa, että ystäväni oli tällä kertaa Turun keikalla autokuskina, kun yleensä minä hoidan sen puolen. Kun istun vieressä autossa, en koskaan osallistu ajamiseen ollenkaan paitsi toimin oppaana tarvittaessa. Here-karttapalvelu kännykässä on mahtava apu matkoilla. En paina enää kovin tarkkaan teitä ja reittejä mieleeni. Eksyminen on tullut tutuksi vuosien varrella. Nyt kaikki meni hyvin ja löysimme parkkipaikan lähistöltä. Viime vuonna samaisiin juhliin mennessämme ajoin pari kertaa harhaan ja jouduin tuskailemaan tuntemattomassa paikassa. Mukanani olleet kolme miestä eivät pystyneet auttamaan. Onneksi silloin lopulta löysin oikealle kadulle, jonne jätin vanhemmat herrat ja sitten lähdin etsimään parkkipaikkaa, joka löytyi onneksi läheltä. 

Kuolemajärvi-juhlat olivat aikoinaan kaksipäiväisiä. Tässä ottamassani kuvassa ovat tanssit samaisella VPK:n talolla meneillään. Äitini serkut, kaksoset  Alma ja Aili ovat yhdessä tanssimassa. Vuosi on 1991.

Äitini tulossa tanssimasta serkkunsa Taavin kanssa, joka on samaa sisarussarjaa kuin Alma ja Aili. Vuosi on tässä 1992.

Koska tapani on palata vuosien takaisiin kirjoituksiini, liitän tähän päätteeksi vanhoista blogeistani tasan kuusi vuotta sitten kirjoittamani. Kyllä ikäluulot ovat sittemmin karisseet.

16.9.2010

Ikäluulo

Tehän kaikki tiedätte, mitä on ikäkuulo? Väitän, että minulla ei ole sitä vielä, mutta ilmiö on tullut vuosien mittaan tutuksi muutaman vanhemman ihmisen myötä. He eivät todellakaan kuule hyvin. Joku saattaa kuulla toisella korvalla, joku ymmärtää puheen huulilta. Mutta kun oletamme, että he eivät kuule ja sanomme jotakin sellaista, jota heidän ei pitäisikään kuulla, he varmasti kuulevat sen. Monet nuoremmatkin kärsivät tästä, mutta silloin sitä kutsutaankin valikoivaksi kuuloksi. Soppa on silloin valmis eivätkä selitykset auta.

Mutta otsikon  k  ei ole muuttunut vahingossa l:ksi. Eilen nimittäin tiedostin kärsiväni ikäluulosta. Kuljen tänä syksynä  keskellä viikkoa yliopistolle Helsinkiin, ensin kerran viikossa, myöhemmin kaksi kertaa. Suomen taidehistorian praktikum ehti alkaa viime viikolla, mutta minä pääsin mukaan vasta tänään. Olen tapani mukaan lähtenyt taas soitellen mukaan kuvitellen itsestäni ehkä liikoja.

”Opiskelija kykenee soveltamaan taidehistorian teorioita ja metodeja Suomen taidehistorian erityiskysymyksiin. Hän kykenee analysoimaan taideteoksia ja valikoimaan kuhunkin aiheeseen ja lähestymistapaan sopivat teoriat ja tutkimusmenetelmät. Opiskelija pystyy argumentoimaan ajatuksensa jäsennellysti ja perustelemaan näkökantansa. Hän oppii työskentelemään ryhmässä sekä antamaan että vastaanottamaan palautetta.”

Olen lainannut kuvauksen suoraan opintokokonaisuuden  taidehistorian praktikum osuudesta.  Jo ennen tunnille menoa mietin valintaani lukiessani ja miettiessäni vastauksia  1. lukutehtävään. Olin totta kai hyvin innoissani, mutta ajattelin sitä, opinko koskaan puhumaan aiheesta rauhallisesti ja viisaasti, opinko argumentoimaan. Osaanko ottaa puheessa hämäläisen harkitsevamman minäni käyttöön, kun se minulla kuitenkin on? Opinko koskaan löytämään olennaisen moninaisuudesta. Mutta toisaalta, tämähän on yksin minun opiskeluni. Pienessä ryhmässä on mahdottoman hyvä olla mukana ja oppia myös muilta. Jo näin alussa sain vastauksia viime lukukaudella heränneisiin kysymyksiin. Ja olen edelleen innoissani. 

Äitini ensimmäistä kertaa kotipaikallaan sotien jälkeen. Vuosi on 1977. Tämän mainitsin puheessani. Kuvan on ottanut sisareni Heljä.

Erehdyin eilen bussien aikatauluista. Odotin 15 minuuttia pysäkillä, sitten palasin kotiin ja hain autoni ja menin sillä Helsinkiin. Tiesin, että iltapäivällä Airbus A380, maailman suurin matkustajakone on tulossa lentokentälle, mutta muistin sen vasta kun lähestyin lentokentän liittymää. Liikenne oli ruuhkautunut. Jopa moottoritien penkoille oli pysäköity autoja. Ehdin kuitenkin ajoissa tunnille. Kun sitten kahdeksan jälkeen pimeässä ja vesisateessa lähdin Kisahallin kentältä kotiin, ajoin kääntyessäni Helsinginkadulle raitiovaunukiskoille enkä ajokaistalle. Tulin sieltä pysäkkien jälkeen nolona takaisin kadulle.  Tässä on lisää  sitä ikäluuloa, kun kuvittelee olevansa vielä nuori ja fiksu ja kelpaavansa vielä ties mihin.

Tässä olen äitini, enoni ja tämän vaimon kanssa omalla ensimmäisellä Karjalan matkallani 1991. Sillä matkalla pääsin käymään myös Kuolemajärven lisäksi Muolaassa, koska teimme matkaa yhdessä muolaalaisen Luukan suvun kanssa.

Tänään olen sitten kyseenalaistanut mielessäni paljonkin asioita. Tosiasiahan on, että vanheneminen ei ole kivaa, vaikka melkein kaikki tuntemani ihmiset haluavat tavallaan kieltää sen. Kaikki virheet, joita toki nuoretkin tekevät, kaikki töppöilyt johtuvat siitä, että, että on tullut lisää ikää. Niinhän se ei ole, mutta ihminen itse (ainakin minä) on oman itsensä pahin arvostelija.  Kuinka helppoa olisikaan asettautua vanhenevan arvokkaan rouvan? tavoin lokoisasti kodin seinien sisäpuolelle ja kulkea jatkossa vain valmiiksi tallattuja polkuja. Onneksi kunto sentään on vielä säilynyt. Aloitin kuntosalin syyskuun alusta ystävieni kanssa. Olemme käyneet vuorotellen venytyksessä, zumbassa ja spinningissä. Viimeksi tunnin teemaspinningissä harjoiteltiin vauhtikestävyyttä. Vetäjä luuli meidän (=ehkä minun) läkähtyvän, mutta se ei tuntunut lähes missään (paitsi hikoilutti kovasti). Olisiko niin, että terveelle ihmiselle, aivojen monipuolinen rasittaminen on rasittavampaa ja vaativampaa kuin raskas liikunta? Yhtä kaikki sekin lienee samaa ikäluuloa.