Elämä on

Se iskee yhtäkkiä, kesken hiusten pesun, kesken niiden föönaamisen, kesken pyykinpesun. Tänään en kotipuuhien takia ehtinyt aamulenkille, piti pestä hiukset, piti pyykätä.  Samaan aikaan kuin eilen aurinko tuli nyt pilvien takaa ja herätti inspiraationi. Sen herättämiseen ei paljon tarvita, pieni hetki isojen hetkien välissä riittää. Elämä on usein sellaista jatkuvaa puurtamista, jolloin hetket liisteröityvät niihin isompiin ennen kuin ehdimme irrottaa ne ja lähteä niiden mukana lentoon. Olemme ajan raskauttamia ja kyyristymme tekemisten painon alle.  Joskus niissä aivan tavallisissa kotitöissä, rutiineissa piilee uskomaton aarre, koska ne vapauttavat meidät kaikesta muusta kuten ”pitää tehdä-jutuista”. Turha niitä on sen enempää selitellä.

Ihan samalla tavalla syntyy ja toimii meidän ihmisten välinen kommunikaatio. On hyvä, että on kevyt olla, kaikki toimii sopuisasti, kukaan ei määrää tai komentele mitään. Arvostamme toisiamme juuri sellaisina kun he ovat. Se ei ole aina mahdollista tai on, kunhan teemme sen mahdolliseksi.  Yhteiselo vaatii ihmiseltä rehellisyyttä ja oman itsen tuntemusta. Se vaatii myös heittäytymistä ja olemista vain oma itsensä. Eikä se aina silloinkaan onnistu.  Emme helposti tuo esille omia keskeneräisiä  puoliamme. Kasvaminen on vaikeaa.  On helppo ja vaikea olla yksin. Yksin ollessa on aikaa opiskella omaa itseään, mutta sitä samaa voi myös tehdä, kun on yhdessä toisen kanssa. Kun on selvittänyt ne omat kipukohdat, voi toisen kautta entistä paremmin harjoitella niistä eroon pääsemistä. Luopumalla elämä muuttuu aina ihanammaksi.

Kaikki voi olla yksinkertaista tai sitten ei ole. Olen kuvitellut tuoneeni läheisille ihmisille kaiken oleellisen itsestäni esille olemalla avoin ja myös suora niin pitkälle kuin pystyn olemaan toista loukkaamatta. Huomaan välillä, että sillä tavallakaan ei voi täysin onnistua. Ihminen on mahdottoman monimutkainen olento. Kommunikoimme toistemme kanssa tietoisesti ja usein vähän kömpelösti. Samanaikaisesti tiedostamattamme jaamme myös informaatiota.  On vain sattumaa ja hetken hurmaa, jos pystymme sitä toisistamme lukemaan. Sitä kykyä kannattaa omalta osaltaan kehittää.  Silloin pystyy paremmin lukemaan ja ymmärtämään muita ihmisiä.

Voimme kuitenkin hoitaa vain oman osuutemme emme ystäviemme. Pidämme huolta itsestämme ja kyvystämme kohdata toisia ja koko maailma. Emme elä menneisyydessä vaan juuri tässä hetkessä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat lähellämme.

Inspiraatio siis johdatti minut tänään intuitiivisesti sen asian lähteelle, mihin sen oli tarkoituskin johdattaa, tutkimaan korkeamman minäni tilaa juuri nyt, tänään, kesäkuun 11 päivänä 2015. On täydellisen totta, että olen koko kevään liikaa joutunut maallisten pohdintojen pariin, miettimään käytännön asioita eikä se ole loppunut vieläkään. Kun tulin lokakuun alussa takaisin tänne ihanaan omakotitaloon, tiesin, että kohta minun on aloitettava myyntiponnistelut ja kaiken toimintani on tähdättävä sitä kohti.

Ajattelin aloittaa myynnin itse kunhan saan keskeneräiset asiat hoidettua (niitä on vieläkin useita), mutta ylemmät voimat päättivät auttaa ja johdattivat yhden kiinteistövälittäjän tielleni. Ennenaikaisesti vaikkei kuitenkaan. Ihan hyvä juttuhan se on ollut, vaikka tulosta ei vielä näy.

Rakastan asua tässä talossa, olen aina ollut täällä kotonani, vaikka tiedän, että voin olla kotona, missä tahansa. Tähän taloon liittyy niin paljon asioita, seuraavan sukupolven yhteys, lapsenlapset, oman luovuuteni uudelleen syntyminen. Kun tulin tänne kesällä 2000, sanoin tämän olevan loppuelämäni koti.  Oikeudenkäynnin aikana jouduin pohtimaan asiaa monelta kantilta. Sairastuminen myös vaikutti. Sitten tuli kiinteistökaupan hiipuminen, laaja vesivahinko. Aivan liian monta ikävää asiaa oli siinä rinnalla huolehdittavana. Ihana puutarha, isot männyt lohduttivat ja samalla ne ja koko piha ränsistyivät. Luonnon rauha, Tuusulanjoki, lähellä Helsinkiä, lähellä omaa perhettä olivat hieno ulottuvuus, vaikka aloinkin puhua muuttamisesta jopa kauan maailman ääriin.

Kaikki edellä olevat asiat ovat tavallaan nyt kiviriippoja.  Aherran edelleen päivittäin hetken puutarhassa.  Saan niistä hetkistä työn lisäksi edelleen kallisarvoista energiaa. Eilen juoksin siellä yhdessä tuulen kanssa. Yritin käynnistää ruohonleikkuria siinä onnistumatta. Sen jälkeen ajattelin, että on varmaan aiheellista käydä ostamassa uusi, onhan tuo jo lähes 20 vuotta vanha? Samalla nyhdin rikkaruohoja, kastelin istutuksia ja istutin lisää isoihin ruukkuihin.  Mietin, kannattaako enää hankkia uutta riippukeinua näiden nuorimpien lastenlasten iloksi. Joudun usein pihtamaan itseäni eikä se ole minulle mieleen. 

Muistan vuosia sitten sanoneeni puutarhassa yksin työskennellessäni silloiselle asuinkumppanilleni, että sanon hyvästejä sille.  Silloin jo tiesin, että meillä ei ollut tulevaisuutta. Siitä on nyt varmaan jo kymmenen vuotta enkä ole vielä voinut sanoa tälle talolle lopullisia hyvästejä. Asuin viime vuonna lähes 10 kuukautta poissa täältä. Roikunko jollakin ihmeellisellä tavalla kiinni tässä talossa ja puutarhassa, vaikka pitäisi olla jo muualla?  Samalla se jokin syö voimiani, sillä kun tulin lokakuussa takaisin, olkapääni kipeytyi eikä se ole vieläkään toipunut. Fyysiset oireet ovat useimmiten merkki henkisestä ongelmasta!

Mutta mitäs teet? Jätän nyt tämän ja muitakin asioita sen korkeamman minäni pohdittavaksi enkä huolehdi huomisesta. Se kyllä tietää, mikä on oikea ratkaisu. Turhaan juoksen ja stressaan itseäni epäoleellisilla asioilla. Elämä on!  Sille on antauduttava.  Tehkää te muutkin niin. Varmaan jo osaattekin ja mikä minä olen muita neuvomaan.