Se iskee yhtäkkiä, kesken hiusten pesun, kesken niiden
föönaamisen, kesken pyykinpesun. Tänään en kotipuuhien takia ehtinyt
aamulenkille, piti pestä hiukset, piti pyykätä. Samaan aikaan kuin eilen aurinko tuli nyt
pilvien takaa ja herätti inspiraationi. Sen herättämiseen ei paljon tarvita,
pieni hetki isojen hetkien välissä riittää. Elämä on usein sellaista jatkuvaa
puurtamista, jolloin hetket liisteröityvät niihin isompiin ennen kuin ehdimme
irrottaa ne ja lähteä niiden mukana lentoon. Olemme ajan raskauttamia ja
kyyristymme tekemisten painon alle. Joskus
niissä aivan tavallisissa kotitöissä, rutiineissa piilee uskomaton aarre, koska
ne vapauttavat meidät kaikesta muusta kuten ”pitää tehdä-jutuista”. Turha niitä
on sen enempää selitellä.
Ihan samalla tavalla syntyy ja toimii meidän ihmisten
välinen kommunikaatio. On hyvä, että on kevyt olla, kaikki toimii sopuisasti,
kukaan ei määrää tai komentele mitään. Arvostamme toisiamme juuri sellaisina
kun he ovat. Se ei ole aina mahdollista tai on, kunhan teemme sen
mahdolliseksi. Yhteiselo vaatii ihmiseltä
rehellisyyttä ja oman itsen tuntemusta. Se vaatii myös heittäytymistä ja
olemista vain oma itsensä. Eikä se aina silloinkaan onnistu. Emme helposti tuo esille omia keskeneräisiä puoliamme. Kasvaminen on vaikeaa. On helppo ja vaikea olla yksin. Yksin ollessa
on aikaa opiskella omaa itseään, mutta sitä samaa voi myös tehdä, kun on
yhdessä toisen kanssa. Kun on selvittänyt ne omat kipukohdat, voi toisen kautta
entistä paremmin harjoitella niistä eroon pääsemistä. Luopumalla elämä muuttuu aina ihanammaksi.
Kaikki voi olla yksinkertaista tai sitten ei ole. Olen
kuvitellut tuoneeni läheisille ihmisille kaiken oleellisen itsestäni esille
olemalla avoin ja myös suora niin pitkälle kuin pystyn olemaan toista
loukkaamatta. Huomaan välillä, että sillä tavallakaan ei voi täysin onnistua.
Ihminen on mahdottoman monimutkainen olento. Kommunikoimme toistemme kanssa
tietoisesti ja usein vähän kömpelösti. Samanaikaisesti tiedostamattamme jaamme myös
informaatiota. On vain sattumaa ja
hetken hurmaa, jos pystymme sitä toisistamme lukemaan. Sitä kykyä kannattaa
omalta osaltaan kehittää. Silloin pystyy
paremmin lukemaan ja ymmärtämään muita ihmisiä.
Voimme kuitenkin hoitaa vain oman osuutemme emme
ystäviemme. Pidämme huolta itsestämme ja kyvystämme kohdata toisia ja koko
maailma. Emme elä menneisyydessä vaan juuri tässä hetkessä niiden ihmisten
kanssa, jotka ovat lähellämme.
Inspiraatio siis johdatti minut tänään intuitiivisesti
sen asian lähteelle, mihin sen oli tarkoituskin johdattaa, tutkimaan korkeamman
minäni tilaa juuri nyt, tänään, kesäkuun 11 päivänä 2015. On täydellisen totta,
että olen koko kevään liikaa joutunut maallisten pohdintojen pariin, miettimään
käytännön asioita eikä se ole loppunut vieläkään. Kun tulin lokakuun alussa
takaisin tänne ihanaan omakotitaloon, tiesin, että kohta minun on aloitettava
myyntiponnistelut ja kaiken toimintani on tähdättävä sitä kohti.
Ajattelin aloittaa myynnin itse kunhan saan
keskeneräiset asiat hoidettua (niitä on vieläkin useita), mutta ylemmät voimat
päättivät auttaa ja johdattivat yhden kiinteistövälittäjän tielleni. Ennenaikaisesti
vaikkei kuitenkaan. Ihan hyvä juttuhan se on ollut, vaikka tulosta ei vielä
näy.
Rakastan asua tässä talossa, olen aina ollut täällä
kotonani, vaikka tiedän, että voin olla kotona, missä tahansa. Tähän taloon
liittyy niin paljon asioita, seuraavan sukupolven yhteys, lapsenlapset, oman
luovuuteni uudelleen syntyminen. Kun tulin tänne kesällä 2000, sanoin tämän
olevan loppuelämäni koti.
Oikeudenkäynnin aikana jouduin pohtimaan asiaa monelta kantilta.
Sairastuminen myös vaikutti. Sitten tuli kiinteistökaupan hiipuminen, laaja
vesivahinko. Aivan liian monta ikävää asiaa oli siinä rinnalla huolehdittavana.
Ihana puutarha, isot männyt lohduttivat ja samalla ne ja koko piha ränsistyivät. Luonnon rauha,
Tuusulanjoki, lähellä Helsinkiä, lähellä omaa perhettä olivat hieno
ulottuvuus, vaikka aloinkin puhua muuttamisesta jopa kauan maailman ääriin.
Kaikki edellä olevat asiat ovat tavallaan nyt
kiviriippoja. Aherran edelleen
päivittäin hetken puutarhassa. Saan niistä
hetkistä työn lisäksi edelleen kallisarvoista energiaa. Eilen juoksin siellä yhdessä
tuulen kanssa. Yritin käynnistää ruohonleikkuria siinä onnistumatta. Sen jälkeen ajattelin, että on varmaan
aiheellista käydä ostamassa uusi, onhan tuo jo lähes 20 vuotta vanha? Samalla
nyhdin rikkaruohoja, kastelin istutuksia ja istutin lisää isoihin ruukkuihin. Mietin, kannattaako enää hankkia uutta
riippukeinua näiden nuorimpien lastenlasten iloksi. Joudun usein pihtamaan
itseäni eikä se ole minulle mieleen.
Muistan vuosia sitten sanoneeni puutarhassa yksin
työskennellessäni silloiselle asuinkumppanilleni, että sanon hyvästejä sille. Silloin jo tiesin, että meillä ei ollut
tulevaisuutta. Siitä on nyt varmaan jo kymmenen vuotta enkä ole vielä voinut
sanoa tälle talolle lopullisia hyvästejä. Asuin viime vuonna lähes 10 kuukautta
poissa täältä. Roikunko jollakin ihmeellisellä tavalla kiinni tässä talossa ja
puutarhassa, vaikka pitäisi olla jo muualla?
Samalla se jokin syö voimiani, sillä kun tulin lokakuussa takaisin,
olkapääni kipeytyi eikä se ole vieläkään toipunut. Fyysiset oireet ovat useimmiten merkki henkisestä ongelmasta!
Mutta mitäs teet? Jätän nyt tämän ja muitakin asioita sen
korkeamman minäni pohdittavaksi enkä huolehdi huomisesta. Se kyllä tietää, mikä
on oikea ratkaisu. Turhaan juoksen ja stressaan itseäni epäoleellisilla
asioilla. Elämä on! Sille on
antauduttava. Tehkää te muutkin niin. Varmaan jo osaattekin ja mikä minä olen muita neuvomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti