Ennen ja nyt - elämän kiertokulkua

Kuten jotkut tietävät olen koukussa valokuvaukseen, olen ollut lapsesta saakka. Kun otan paljon valokuvia, olen hyvällä tuulella. Kun en ota, olen ehkä hieman allapäin tai väsynyt. Jos unohdan kameran kotiin, silloin kyllä kaikki ei ole kohdallaan. Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kuinka paljon juttuja, mutten kirjoita. Valokuvauksen tekniikka ei ole koskaan erityisesti minua kiinnostanut, ainoastaan lopputulokset, valokuvat. Monta kertaa olen aloittanut opiskelun, mutta sitten päätän taas vain mennä ja laukaista.

Aikoinaan harrastin kilpailemista. Olin vuosikymmenen työpaikkani kamerakerhossa, josta tosi pitkän ajan kerhon sihteerinä. Äskettäin kulkiessamme Helsingin Liisankatua pitkin törmäsin taas tähän aiheeseen. Jotenkin kuvittelin, että Telefoton liikettä ei enää olisi ollut siellä. Mutta siellähän se oli ja myöhemmin ensin vierailtuamme Sotamuseossa ehdin vielä piipahtaa liikkeeseen ennen sen sulkemisaikaa ja tavata lyhyesti monivuotisen kilpailujemme tuomarin Ali Hyvärisen. Hankimme myös palkinnoiksi tulevat lahjakortit hänen liikkeestään. Ostin sieltä myös ensimmäisen digikamerani Canon Powershot A80:n ynnä muuta valokuvaukseen liittyvää tavaraa ja vieläpä pienen Olympus-merkkisen digitaalisen sanelimen. Ihme ja kumma, Ali Hyvärinen muisti minut edelleen, vaikka aika paljon aikaa on jo noista ajoista kulunut. Voin hyvin suositella hänen liikettään kaikille valokuvauksen harrastajille.

Kuvien arvostelu meneillään keväällä 2005. (3.2.2005) Ali Hyvärinen keskellä.

Olihan se aikaa!  Koko toiminta huipentui suureen näyttelyyn, jonka SYP:n ja KOP:n yhdistynyt Nordean kamerakerho järjesti alkuvuodesta 2008. Olin sitä rakentamassa melkein verissä päin, sillä näyttelyä pystyttäessämme löin pääni kaiteeseen ja sain haavan otsaani. Samana vuonna kesäkuussa jäin eläkkeelle, vaikka jatkoin töissä vielä koko seuraavan syksyn erikoistehtävässä.  Huomaan nyt, kuinka paljon asioita jäi käsittelemättä, kun toiset asiat rytistivät minut alleen. Mikään ei kuitenkaan estä palaamasta niihin aina välillä, kirjoittamalla ja samalla etsimällä tiettyjä elämän käännekohtia, jolloin on oivaltanut jotakin, vaikkei sitä ehkä silloin vielä olekaan tajunnut.

Yllättävä löytö isäni albumeissa. Merkittävä paikka, bussipysäkki, josta lähdin ja johon tulin vuosikaudet.

Onhan niin, että meidän aikamme ei suosi hitautta eikä pohtimista. Kaiken pitää olla hetkessä valmista ja kaiken lisäksi suurenmoista, ylenpalttista ja näyttävää. Teet niin tai näin, aina olet jotenkin vääränlainen ihminen. Mutta ei se niin ole. Me kaikki olemme omanlaisiamme ja siinä juuri riittäviä. Kun seuraa mediaa niin tulee kyllä usein mieleen, että kaikki ei kuitenkaan ole kunnossa. En osaa puuttua siihen aiheeseen sen enempää, koska minun elämäni on nyt tässä ja nyt. Hanki elämä, niinhän taidetaan sanoa. Monelle voisin sanoa, ohita, älä anna niiden vaikuttaa sinuun liikaa. Jauhakoon ne loputtomiin omaa tyytymättömyyttään.

Vasta paljon myöhemmin ymmärtää merkitykselliset ajanjaksot, ne, joita ei koskaan enää saa takaisin. Eläisin mielelläni uudelleen niitä aikoja kun lapseni olivat vielä pieniä tai nuoria ja riippuvaisia minusta. Mennyttä ei saa kiinni eikä sitä voi pidätellä, mutta tällä tietämyksellä eläisin ne ajat paremmin. En toki roiku niissä enää sen enempää, mutta valokuvien kautta nekin palaavat mieleen.

Äitienpäivänä näki, kuinka erityisesti muisteltiin omia äitejä.  Muistelemme äitejämme usein muulloinkin sekä hyvässä ja pahassa.  Yritän aina välillä käydä läpi äitini jälkeensä jättämiä papereita. Olen ennenkin maininnut, että hän on säästänyt ilmiselvästi ne merkityksellisimmät. Niiden perusteella pystyn ajoittamaan hänen elämäänsä. Emmehän me lapsina tienneet mitään aikuisten asioista. 

Olisiko 1960-lukua tai jo aiemmin, koska muistaakseni silloin tuolla oli jo yksi rakennus. Asuimme jonkin aikaa tuossa Rengon kuunantalon takana näkyvässä pienessä kerrostalossa. Kävin silloin lukiota Hämeenlinnassa.

Paperien joukossa on Helsingin lääkäriluettelo (1949), kirjeitä, onnitteluja, kuitteja, reseptejä, lotta-ajan todistuksia, sota-ajan lauluja jne.  Olen aina silloin tällöin skannannut noita arvokkaita kellastuneita papereita ja mapittanut alkuperäiset.  Jokaisesta paperista voisi kirjoittaa oman jutun. Se kuitenkin vaatii aina lisätutkimusta, joten jutut eivät synny helpolla eivätkä ainakaan tällaisessä katkelmallisessa elämänvaiheessa, mitä nyt vietän.

Jokin aika sitten keskustelimme Facebookin ”Juuret Kuolemajärvellä” –ryhmässä kansakouluaikaisista valokuvista.   Äitini kouluajasta kirjoitin lyhyesti blogissani otsikolla Tehtäviä jonossa 26.2.2014. Kaukaisella 1920-luvulla kouluaika jäi melko lyhyeksi. Äidilleni ei jäänyt yhtäkään valokuvaa kouluajoiltaan. Vaikka kirjoihin liitettyjen kuvien joukossa ei sattumalta ole kuvia, joissa hän olisi, niin oletan, että varmaan jonkun henkilön hallussa on ollut niitäkin kuvia. Kouluasioita olisi aiheellista lähteä tutkimaan Mikkelin maakunta-arkistoon, jossa säilytetään usean Kuolemajärven koulun oppilasluetteloita ja arvosteluja. (Nimi- ja arvostelukirja). Mielenkiintoisia asiapapereita lienevät myös koulujen opetussuunnitelmat.

Äitini sanoi häntä haastatellessani, että kiertokoulu aloitettiin jo 4-vuotiaana. En kuitenkaan löydä Kuolemajärven historiasta enkä Seivästön kyläkirjasta tietoa, aloittivatko lapset kiertokoulun noin varhaisessa vaiheessa. Isonsiskon mukana nuorempi ehkä lähti oppia saamaan ja asuihan siellä Tammikonniemessä runsaasti muitakin lapsia. Tiedonnälkä oli suuri. Äiti kertoikin oppineensa lukemaan 4-vuotiaana. Olen useana kesänä haaveillut etsiväni Tammikosta Lautarantaan kulkevan tien tai polun. Googlen kartasta sitä on vaikea erottaa.  Ja kuka sitä edes nykyisin käyttää?

Rengon vanhan hautausmaan ankeaa tunnelmaa. Naapurin hautakivestä tuskin saa selvää, mutta kyllähän siinä on Eskolan Hiljan hauta.

Tässä viikolla vein sisareni hänen palatessaan etelän lomamatkalta kotiinsa Hämeenlinnaan. Sattui vain olemaan todella huono keli. Olin ajatellut paluumatkalla poiketa Rengossa, Hämeenlinnan syrjäisessä kylässä. Onkin monta vuosikymmentä vierähtänyt siitä, kun olen sen paikkakunnan nähnyt noin huonon sään koettelemana. Hautausmaalle kulkiessamme tuuli oikein tarttui meihin ja pyöritti melkein mukanaan vieden. Lapsen tavoin ajattelin, että vanhempani ja kaikki muut ammoin tuntemani henkilöt olivat nousseet haudoista  ”riehumaan” sinne hautakivien keskellä. Tunnelma oli todella aavemainen, kevään vihreä luonto ja harmaa sadeusva ympäröivät meitä. Kävimme haudalla ja jätin sinne terveisten kera kotipihaltani keräämäni keltaiset narsissit. Tuntui, että tuuli vain yltyi. Kiersimme kirkon sateen vihmoessa ja tuulen yrittäessä kääntää sateenvarjot ja jatkoimme Rengon halki kotikylääni.

Tämä ja seuraava kuva Anjalan kirkolta 19.10.2013.

Matkalla pysähdyin kuvaamaan auton ikkunasta kouluani ja sitten myöhemmin vielä kotipaikkaani. Ulos ei enää huvittanut mennä. Jälkikäteen ajateltuna tunnelma oli vähän samanlainen, kuin lokakuussa 2013 lähtiessämme äitini sisaren, tätini Kertun hautajaistilaisuudesta Anjalan kirkolta. Yhtäkkiä alkoi lumisade, joka pyöri ympärillämme kuin elävä olento. Siitä huolimatta lähdin kiipeämään Anjalan kirkon takana olevaa rinnettä löytääkseni Wrede-suvun haudan. Tuuli ulisi korvissani, kun kiipesin läpi sammaleen peittämien kallioiden. Ikään kuin en olisi saanut mennä sinne juuri silloin. Henget yrittivät estää minua. En löytänytkään Matilda Wreden hautaa sillä kertaa. Kamerani akusta alkoi myös loppua virta. Sillä kertaa en siis kappelia ja hautoja löytänyt vaan kiiruhdin takaisin autolle, jossa sisareni minua jo odottikin. Tielle päästyämme lokakuinen lumisade oli loppunut.

Lainasin oheisen tekstin Museoviraston Valtakunnalliset merkittävät kulttuuriympäristöt-sivulta:

"Kirkon luoteispuolella Kirkkovuorella sijaitseva vanha hautausmaa jäi 1800-luvun lopussa Wrede-suvun käyttöön. Suvun punatiilinen hautakappeli on vuodelta 1860 (G.Th. Chiewitz). Lisäksi tunnelmallisella hautausmaalla on mm. Kakolan vankien Mathilda Wreden haudalle pystyttämä obeliski vuodelta 1934.”

 Sivulta löytyy myös muuta tietoa Anjalan historiallisesta ympäristöstä.

Tätini Kertun siunaustilaisuudesta 19.10.2013

Pöydälläni sattui lojumaan vanhempieni arkistosta tippunut kutsu Rengon kunnan kansakoululaitoksen 80-vuotisjuhlaan 25.10.1964.  Olen kopioinut kutsun tähän.  Tuskin kiinnitin asiaan silloin mitään huomiota. Elin omissa haaveissani, 17-vuotias hupakko. 

Kaivoin esiin päiväkirjani ja juuri tuon päivän. Olin aivan oikeassa.  Päivä oli sunnuntaipäivä. Olin koko aamun lukenut historian kokeisiin, mutta en päässyt etenemään, koska olin joka asiasta etsimässä lisätietoa. Samalla kuuntelin musiikkia radiosta. Myöhemmin kirjoitin ” Kunpa voisin elää vain kirjoittamiselle. Se olisi suurin onni, mikä minua voisi kohdata.”

Edellisenä kesänä on ollut hetkiä, joista luen kuin ne olisivat sattuneet jollekin toiselle. Olen sotkenut kynällä kaikkien henkilöiden nimet enkä voi siis saada selvää nimistä, jollei asiayhteys auta minua.  Haaveilen koko ajan ja morkkaan itseäni, olen huonompi kuin ystäväni. Olenko ylipäänsä edes edistynyt noista ajoista muulla tavalla kuin vanhenemalla?

Kaloisten kansakoulurakennukset. Isäni diakuvia. Vasemmalla vanha alkuperäinen koulurakennus ja oikealla 1957 valmistunut.

Jos aika, kun kansakouluja perustettiin Suomen maassa kiinnostaa lukijaani, poikkea lukemassa Tero Parkkosen Jyväskylän yliopistolle tekemä pro-gradu (2008) ”Kansakoululaitoksen perustaminen 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun loppuun”. Nimessä on virhe, koska aihetta käsitellään vain vuosisadan vaihteeseen ja lähinnä vain kuntakokousten näkökulmasta verraten myös alueita ja tasa-arvon toteutumista.

Nappasin tekstistä lähinnä sen tiedon, että Karjalassa ja itä-Suomessa oltiin innokkaampia opetuksen kehityksen suhteen, vaikka olihan sielläkin vastustusta kuten voi lukea Kuolemajärven historiasta sivuilta 297- 298, jossa luku kertoo, että kunnan kansakoululaitoksen alkuhistoria antaa havainnollisen pienoiskuvan koko maamme koulutoimen perustamiseen liittyvistä vaikeuksista. 

Kuolemajärvelle perustettiin ensimmäinen kansakoulu Seivästön kylään jo 1878.  Historiateoksessa kylän mainitaan olevan koko kunnan syrjäisin kylä. Miten nyt asiaa sitten katsotaan, on minun mielipiteeni. Seivästön kylän historia kertoo asiasta vielä seikkaperäisemmin.

Renkoon kansakoulu perustettiin vasta 1884.   Ennen kansakoulujen perustamista ja vielä senkin jälkeen varsinainen alkeisopetus saatiin kiertokouluissa, juuri sellaisessa, mitä äitinikin kävi. Oli vaikea ymmärtää, miksi käytiin kiertokoulussa, jos kansakoulu oli perustettu. Asia selveni vasta luettuani 1984 ilmestyneen Jyrki Lempisen kokoaman  ”Koulua Rengossa 100 vuotta”. Nimittäin kuntakokouksessa 1894  ”Ahoisten, Vehmaisten, Kaloisten ja Asemin kyläläiset ovat ehdottaneet että he vaativat ylhäisemmän kansakoulun piiriinsä.”  Uuden kansakoulun rakennustoimikuntaan valittiin  myös Kaarl Siukola (huom. nimen erikoinen kirjoitusasu) Vehmaisten kylästä eli isäni isoisä. Siinä vaiheessa rakennettiin koulu Ahoisiin (Tuomenojan koulu). Kaloisten kansakoulu, jota aikoinaan kävin valmistui vasta 1921.  Tätä aihetta olen sivunnut aiemminkin.

Muurilan mylly Rengossa joskus ennen. Se purettiin 1977.  Isäni  valokuvia.

Mutta palaan vielä niihin valokuviin. Toissayönä tuskailin unessani kolme kameraa roikkuen kaulallani, kun kamerat eivät toimineet odottamallani tavalla. Osallistuin johonkin suureen karjalaisjuhlaan, jossa oli paljon väkeä. En enää muista, milloin kamerat ja valokuvaus tulivat myös uniini. Nyt silloin tällöin erityisesti salamakuvaus tuottaa unissani vaikeuksia.  Niin on muuten todellisessakin elämässä, akun virta käy vähiin silloin, kun vielä pitäisi kuvata jotakin erityisen tärkeää aihetta. Tungen tänne blogiini valokuvia, jotka eivät aina välttämättä liity aina aiheeseen, mutta saanpas niitä kuvia esille, sellaisiakin, joita en ole vielä esittänyt. Lukija saa sitten päättää, lukeeko tekstin vai katsooko kuvia vai molempia.

Tältä Muurilan koski näyttää nyt, myllyn paikka tuossa sillan kupeessa.