Aloin
palella. Istahdin lukemaan Virginia Woolfin kirjaa ”Vuodet” (The Years, Savukeidas 2013, suomentaja Ville-Juhani
Sutinen ). Vuodet on Woolfin viimeinen
elinaikanaan julkaisema teos. Suomentajan
kirjoittamasta esipuheesta selviää, että Virginia Woolf oli suunnitellut kirjaa
jo pitkään 1930-luvulla tarkoituksena tehdä siitä esseitä sisältävä romani
erilaisten naisten elämänpiireistä pitkällä aikavälillä. Lopulta hän luopui
tästä suunnitelmasta ja muutti teoksen puhtaasti fiktioksi. Romaani kuvaa ajanjaksoa
aina 1880-luvulta 1930-luvulle. Se on melkein sama ajanjakso kuin Woolfin oma
elämä (1882-1941). Tarina kertoo Pargiterin
perheen henkilöistä ja näiden lähipiiristä väläyksinä eri vuosilta. Vaikka olen
vasta kirjan alussa, taisin jäädä koukkuun.
Luepa tämä lainaus (s. 24):
”Tytöt
jäivät kuitenkin vielä seisomaan ikkunan äärelle ja katselivat kadulle.
Krookukset loistivat keltaisina ja violetteina etupihan puutarhassa.
mantelipuiden ja likusterien oksien päissä oli vihreää. Äkillinen tuulenpuuska
pyyhkäisi katua ja kuljetti paperinpalan jalkakäytävää pitkin. Sen perässä
seurasi pieni pölypyörre. Kattojen yllä loisti punainen ja oikukas lontoolainen
auringonlasku, joka sai ikkunan toisensa jälkeen leimuamaan keltaisena.
Kevätilta oli kesytön, ja jopa Abercorn Terracella valo muuttui kultaisesta
mustaksi ja mustasta kultaiseksi. Pian Delia hellitti kätensä verhoilta, kääntyi ja asteli takaisin salongin puolelle. Sitten hän sanoi….”
Tai
sitä voi olla vaikea kuvata. Jokin tarttuu kiinni ja pitää otteessaan. Miten niin taitavia kirjoittajia onkaan olemassa?
Että se välittyy myös toiselle kielelle käännettyyn teokseen. Olen myös
edellisessä Polulle kauas -blogissani aikoinaan kirjoittanut Virginia Woolfin aiheuttamista
tuntemuksista liittyen ”Naisen huone” –nimiseen teokseen. Miksi nyt kaiken tietokirjallisuuden keskellä
tartuin tähän kirjaan? Kirjat ovat
kautta aikojen tippuneet eteeni hyllystä kutsuen tarttumaan niihin, lukemaan
niitä ja jopa vielä kirjoittamaan niistä. Kaikki omaksi ilokseni ja ehkä myös
avukseni.
Satuin
äskettäin muistelemaan jälleen kerran sitä iltaa maaliskuun lopussa 2003, kun
vein asiakkaitani elokuviin katsomaan elokuvaa ”Tunnit”. Asia johtaa toiseen ja kuljeskellessani
kirjastossa, Virginia Woolf tuli mieleeni.
Istuessamme
elokuvissa katsomassa tuota vaikuttavaa elokuvaa, äitini kävi
kuolinkamppailuaan. Kun istahdin bussiin kotimatkalle, laitoin puhelimeni
päälle ja siinä samassa sisareni soitti ja kertoi tapahtuneen.
Elokuvassa
Nicole Kidman näytteli kirjailijaa.
Elokuva perustui Michael Cunninghamin
kirjaan ”Tunnit”, joka taas sai ideansa erityisellä tavalla Virginia Woolfin
kirjasta ”Mrs Dalloway”. Tapani mukaan en käy täällä kertomaan kirjojen
ja elokuvien juonia, koska niistä löytyy netistä mahdottoman paljon tietoa.
Ajattelemme
ja puhumme vanhempiemme kuolemasta silloin tällöin. Olisi oikeastaan pitänyt
puhua jo aiemmin, mutta senhän oppii vasta myöhemmin, sen, että kuolema pitää
ottaa mukaan keskusteluihin jo paljon aiemmin kun sen teemme. Mutta niin kauan
kun vanhempamme ja läheisemme elävät, pidämme heitä kuolemattomina. Kuolemasta
puhuminen saattaa joissakin ympäristöissä olla täysin luonnollista. Minulle asiat tulivat eteen vasta niiden
tapahduttua ja en ollut ollenkaan valmistautunut niin luonnollisiin asioihin.
Lapsena ja nuorena ja sitten myös aikuisena työnsin aiheen pois mielestäni.
Olen
kirjoittanut vanhemmistani usein ja kirjoitan jatkossakin. Äidin kuolemaan ja
hautaukseen liittyvistä asioita sivusin 31.12.2014 kirjoittamassani blogissa,
jonne pääset tästä.
Omien vanhempien ja sisaren kuoleman jälkeen suhtautuminen kuolemaan on
muuttunut erilaiseksi. Niin kai se
ihmisen elämä kaartuu pikkuhiljaa kohti kuolemaa.
Vanhoja
asioita ja omaa suhtautumista niihin aiemmin, sitä kaikkea ei voi muuttaa enää,
vaikka haluaisi. Mutta voin aina kirjoittaa niistä, elämämme kokemukset ovat
muokanneet minut juuri sellaiseksi kun olen. Jokaisesta pienestäkin
piirteestäni, kokemuksistani, ajatuksistani, kohtaamisistani, jokaisesta
tunnistani, päivästäni, vuodestani voin sentään kirjoittaa. En olisi koskaan
lapsena ja nuorena uskonut, että omaisin joskus niin rikkaan sisällön, josta
ammentaa loputtomiin. Sitten on vielä muiden panos siihen kaikkeen. Ei varmaan
ole mitenkään sattumaa, että aika ajoin olen joidenkin ystävieni kanssa puhunut
aiheesta kirjoittaa jotakin yhdessä. Torniolaisen
Elisan kanssa suunnittelimme aikoinaan kirjoittavamme saippuaoopperan. Oma
elämäni oli silloin yhtä komediaa, tragediaa ja draamaa yhtä aikaa. Löydän sen
kaiken vielä nytkin käsin kosketeltavan tuoreena ja elävänä päiväkirjoissani. Tarkoitus
oli kuitenkin vain ammentaa siitä kaikesta ja tuoda siihen piirteitä kaikesta
muustakin kokemastamme.
Vastaavanlaista
kirjoittamista olen pohtinut muidenkin kanssa, mutta siihenhän se on jäänyt.
Nyt tässä kirjoittelen yksikseni niitä näitä pitääkseni sormeni vetreinä ja
ajatukseni kasassa. Kirjoitan pysyäkseni kirjoittamisen virrassa. Muitakin
suunnitelmia on pyörinyt mielessäni, mutta ne ottavat tuulta alleen, jos on
aihetta ja löytyy innostusta.
Hetket.
Niistähän tämä elämä muodostuu. Kun luen Virginia Woolfin kirjaa eteenpäin, niin
lähes joka sivulta kohtaan sanan tai lauseen, joka johtaa omiin muistoihini. Ne ovat kuitenkin piilossa tunnelmien, värien, valojen ja esineiden
takana. Niitä omiani olen sivunnut usein näissä
blogeissani. En vaan enää muista, mitä
kaikkea olen kirjoittanut ja saatan toistaa itseäni. Mutta onkohan se kaiken kaikkiaan niin
pahasta?
Kun
auringon valo osui olohuoneen lattialla olevaan maljakkoon, johon olin kerännyt
maitohorsmia, sen
iltapäivän tunnelma! Kuinka lähellä olin sillä hetkellä sitä, että minusta
olisi kuoriutunut taiteilija, oikea taiteilija eikä vain ihminen, jolla oli
halu olla taiteilija. Palaan siihen ajatelmaan usein. Siitäkin huolimatta, että
äitini sanoi aina maitohorsmien tuovan hänen mieleensä sodan. Sodan ja taistelujen hävittämät avoimet
alueet Karjalassa kasvoivat jatkosodan vuosina horsmaa. Enpä tullut kysyneeksi, käyttivätkö he rintamalla
maitohorsman lehtiä ruoanlaitossa. Kun ei ole tarpeeksi tietoa, ei edes osaa
tehdä oikeita kysymyksiä. Ruoastahan oli
silloin sota-aikoina pulaa ja toimitusmatka oli pitkä.
Maitohorsman lehdet sisältävät runsaasti mm. C-vitamiinia.
Äitini kommentin yhdistin taisteluissa kuolleisiin sotilaihin, joihin he usein
maastossa törmäsivät. Siellä ne (oletan
venäläiset) makasivat maitohorsmien keskellä ja sotilaiden veri oli virrannut
maahan ja siitä versoivat nuo komeat kukat, joita minä nuorena keräsin
maljakkoon maalatakseni niitä. Mikä mahtava kontrasti!
Olen
palellut melkein koko sateisen päivän. Puutarha
sai jäädä odottamaan. Jatkan vielä hetken Virginia Woolfin kanssa. Niin vaikka olisi muutakin tekemistä.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti