Viestejä menneisyydestä

En aio kirjoittaa mitään syvällistä, sillä sellaista ei sitten millään irtoa. Vietin pari päivää Vantaan Hiekkaharjussa kuljeskellen "Kuulutko sukuuni"-tapahtumassa. Lauantaina olin siellä aamusta tilaisuuden loppuun, sunnuntaina aamu jäi pois, mutta viivyin paikalla aina sulkemisaikaan saakka. Päivien jälkeen takki oli tyhjä, kuten tavataan sanoa.

Mietin eilen taas sitä, mikä saa meistä jotkut hurahtamaan sukututkimukseen, historiaan ja kaikkeen näihin liittyvään. Jaksaisin tuntikausia kuunnella aiheeseen liittyviä luentoja ja myös ihmisten kertomuksia. Suurin osa em. tapahtumaan osallistuneista oli iäkkäämpää väkeä, mutta kyllä joukossa on aina myös nuorempia. Viime aikoina olen usein ajatellut, kuinka alkutaipaleella olen näiden asioiden suhteen. Kun vähän ennen tapahtuman päättymistä seisoin Hiitolan ja Kurkijoen sukuja esittelevässä huoneessa ja tutkin parin miehen kanssa Karjalan karttaa, minusta tuntui suorastaan omituiselta. Näillä miehillä oli omakohtaisia kokemuksia Neuvostoliiton ajalta laivoilla liikkumisesta Viipurin edustalla ja sinne johtavissa muissa vesistöissä, joista he kertoivat tarinoitaan. Siihen minä aloin tietysti taas kerran kertoa äitini taipaleesta jalkaisin merenjäätä pitkin Koivistolta Säkkijärvelle talvisodan päättyessä. Kun kerron sitä tarinaa, yritän kovasti pinnistellä, josko muistaisin jotakin enemmän. Ja joskus minusta melkein tuntuu, että olen kokenut sen kaiken itse.

Äiti siellä jossakin. 

Talvisodan aikaa

Kotiin palattuani, kaivoin esiin äitini muistelmat  ja luin taas uudelleen, mitä hän oli tuosta ajasta kertonut. Samalla kun oma tietämys on kasvanut, äidin kertomasta löydän aina uuden näkökulman. Suunnittelin kirjoittavani tarinan blogiini kun talvisodan päättymisen 70-vuotisjuhlaa vietettiin, mikä jäi tekemättä.

Jäin eilen lukemaan arkistolaitoksen sivuilta löytyviä digitoituja sotapäiväkirjoja löytääkseni edes pienen maininnan siitä, että kaksi lottaa oli mukana marssilla, kun suomalaiset joukot siirtyivät talvisodan loppuvaiheissa meren jäätä pitkin Vilaniemeen, Säkkijärvelle.  Löysin alueella olleiden joukkojen päiväkirjoja, joihin nyt yritän yhdistää äitini kertomusta.

En pysty katselemaan sota-aiheisia elokuvia, mutta jos ei pysty enää edes lukemaan aiheesta?  Olin nimittäin kauhuissani siitä pommien määrästä, mikä Koivistolle jo joulukuussa 1939 ja todennäköisesti koko talvisodan ajan pudotettiin. Pommitus vain kiihtyi loppua kohti. Nyt matkustaessamme Karjalan kannakselle, välimatka vaikkapa Koivistolta Kuolemajärvelle metsien halki saattaa tuntua pitkältä, mutta sotapäiväkirjojen kautta välimatka tuntui lyhenevän. Meren rannat kaartuvat lahdeksi ja hyvällä säällä voi nähdä todella kauas. Koivistolta seurattiin tapahtumia Kuolemajärven Muurilassa ja Seivästöllä. Tiedotus pelasi omia kanaviaan pitkin. Tutut kylien nimet mutta myös vieraammat paikat vilahtivat silmissäni. 

Jalkaväkirykmentti 12, sen kolmas pataljoona oli  sen sotapäiväkirjan mukaan Kuolemajärven Karjalaisten kylän maastossa, koska siellä esiintyi tuttuja paikannimiä. JR 11 oli taas Kuolemajärven kirkolla.  Vaikka sotapäiväkirjojen tekstit ovat niukkoja ja asiallisia, niin rivien välistä koko kauheus tulee lähelle. Varsinkin kun asia sattuu koskettamaan omia vanhempia ja sukua. 

Jos haluaa tutkia sotapäiväkirjoja  omaisensa sotataipaleen osalta, on tiedettävä tarkkaan, missä yksikössä ja milloin tämä palveli. Tiedot löytyvät sotilaspassista tai  ne voi tilata Kansallisarkistosta tai käydä siellä niitä itse tutkimassa.. 

Sotapäiväkirjoista kerättyä

Keräsin Koiviston alalohkon esikunnan päiväkirjasta seuraavia asiaan liittyviä merkintöjä:

3.12.1939 kello 12.23 Seivästön ja Karjalaisten kylät alkaneet palaa. Poltetaan omien joukkojen toimesta. Kysymyksessähän ovat oman sukuni kylät. Muualta olen lukenut, että asukkaat evakuotiin vähän ennen joulukuun alussa.

Päiväkirjan mukaan aamuvarhain 16.2.1940 tuli 4. divisioonalta lopullinen käsky II Armeijakunnan perääntymisestä ja 4 divisioonan ryhmittymisestä uudelleen puolustukseen. Käskyä pidettiin murheellisena, koska 4D:n puolustus oli hyvin kestänyt ja esimerkiksi JR12:lta jäivät aivan ehjät pesäkkeet ja asumiskorsut. Summassa, joka oli myös Kuolemajärven kyliä, oli jouduttu lopuksi antamaan periksi, mikä sitten pakotti muuallakin väistymään.  

Samana iltana JR:n 12:n esikunta saapui Koivistolle. 

Kävin läpi myös JR12:n 3 komppanian päiväkirjaa. Komppania oli sijoitettuna Kyrönniemen tienoille, sinne Kuolemajärven Lautarannan läheisyyteen. Helmikuun alkupuolella alkoi vihollisen toiminta kiihtyä. Useita komppanien miehiä haavottui ja kuolikin. Vastapuolen tappiot olivat huomattavasti suurempia. Surullista luettavaa oli, kun komppanian vetohevonen, Viima nimeltään kuoli 11.2. kranaatinsirpaleiden repimänä. 16.2. tuli sitten tieto, että komppanian tulee vetäytyä seuraavaan paikkaan eli Humaljoelle. 18.2. Humaljoen kylä jo paloi. Siirryttiin eteenpäin Saarenpäähän. Seuraavana päivänä 19.2. yöllä Koiviston kauppala paloi.

JR 12:n esikunnan päiväkirja: 19.2.1940 kello 24.00  koko Koivisto sytytettiin liekkeihin ja paloi. Traagillinen näky Tiurista katsottuna.

Talvi oli erityisen kylmä. Jo tammikuussa oli jopa yli 40 astetta pakkasta. Helmikuun alussa vaikkapa 8.2.-9.2. 1940 pakkasta oli lähes 40 astetta. Helmikuun 20 päivänä Koivistolla ja ilmeisesti laajemmallakin alueella oli ankara lumimyrsky, joka tukki maantiet ja vaikeutti myös jäällä kulkemista. Kaikkina päivinä ei säästä ole mainintaa.

Muut lähteet kertovat, että varsinkin alkutalvi ei ollut ollenkaan kylmä vaan paremmin hyvin lauha. Talvisodan ratkaisutaistelujen aikaan vallinneet kylmät ilmat ovat siis ilmeisesti eräänlainen myytti, joka on alkanut elää omaa elämäänsä ja liitetty koskemaan koko talvea.

Äidin tarinasta

Palaan äitini kertomukseen. Hän oli tuolloin 24-vuotias ja oli jäänyt Koivistolle, jossa hän oli ollut noin kolmisen vuotta töissä Simo Lahden kaupassa. Sodan syttyessä kauppias vaimoineen oli lähtenyt pois. Äidin kertomuksen mukaan kauppias perusti uuden liikkeen Selänpäähän, joka oli paikkakunta Kouvolasta pohjoiseen radan varressa. Kauppiaan tytär, Irja,  jäi myös Koivistolle. Tytöt asuivat kaksin isossa kauppiaan talossa. Ilmeisesti jonkin aikaa siellä asui myös postineiti Laila Melamo.  Pommitukset olivat särkeneet yläkerran ikkunat, jossa kaikkien asunnot olivat olleet. Äiti oli jäänyt hoitamaan kauppaa ja myymään sen jäljellä olevaa varastoa suomalaisille sotilaille.  Hän oli myös aiemmin liittynyt Koiviston lottiin ja kävi Palokunnantalolla ja muuallakin töissä. Irja Lahti (myöh. Ratia)  toimi ilmavalvontalottana.

Talvisota oli syttynyt 30.11.1939. Silloin oli torstaipäivä. Olen kirjannut ylös, että äiti olisi lähtenyt polkupyörällä ajamaan kotiaan kohti. Yleensä hän kävi kotonaan Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa joka toinen viikonloppu. Hän lähti yleensä lauantaina töiden jälkeen ja palasi sunnuntaina, koska työt kaupassa alkoivat kello 8.00. 

Perjantaina 1.12. oli Kuolemajärvellä, Seivästön kylässä annettu määräys, että naisten ja lasten olisi lähdettävä. Viimeistään lauantaina 2.12. olisi kaikkien viimeistään poistuttava. Äitini kertomuksen mukaan Muurilassa häntä vastaan tuli joukko-osasto ja hänelle kerrottiin Tammikon jo palavan. Yrittikö hän kotiinsa juuri lauantaina 2.12.? Ehkä sittenkin vasta myöhemmin. Katso seuraava teksti.

Kirjoittajan kommentti 30.11.2021: Alueella oli samanaikaisesti joulukuun alussa Karjalaisten kylään majoitettu kuolemajärveläisistä miehistä koostuvan Erillinen pataljoona 7:n miehiä.  He työskentelivät juuri niihin aikoihin Lohiojalla eli Lohijoella valmistellen toista pataljoonan komppaniaa varten vastaanottoasemia. Lohijoki kulkee Karjalaisten kylän Lautarannan  kohdalla laskien Lautarantaan.  Äitini koti sijaitsi siitä vähän eteenpäin Seivästön Tammikossa. 2. komppanian sotapäiväkirja kertoo, että 3.12. illalla johdon käskystä sytytettiin Seivästön, Karjalaisten, Pentikkälän ja Kuolemajärven aseman seudun kylät. Eli talot paloivat vielä aamulla 4.12.1939. Se oli maanantaipäivä. Tästä pääset lukemaan mainitsemani sotapäiväkirjan.

Äidin valokuvien joukossa oli tämä kuva, jossa takana lukee Irja Ratia ja Yrjö Lahti Urjalassa 1940. Siinä sisarukset ovat pyörällä liikkeellä. Äitikin varmaan kävi kesällä 1940 tapaamassa omaa perhettään evakkopaikassa Urjalassa. En tiedä, kuka on tämän kuvan ottanut. Ymmärsin äidin kertomuksesta, että Yrjö Lahti  ennen sotaa vieraili  yhtenä viikonloppuna äidin kotona Tammikossa ja otti siellä joitakin kuvia.  Siihen aikaan hän oli  noin 15-16-vuotias koulupoika Koiviston yhteiskoulussa. En pysty tarkistamaan tietojen oikeellisuutta. Ehkä alla oleva kuva on hänen silloin ottamansa. Kuva on otettu ennen sotia.

Tässä äidilleni tärkeässä kuvassa, jonka hän käsittääkseni sai joltakin muulta paljon myöhemmin on äitini perhe kotipihallaan Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa  ennen sotia. Vanhemmat Aino ja Abraham Sirkiä ja vielä kotona ollet nuoremmat sisarukset oikealta lukien Kerttu, Martti, Hannu, Ilma, Yrjö, äitini Helvi ja Lauri.

Pieni sirpale äidin kertomuksessa on se, kun hän Irjan ja tämän sulhasen Yrjö Ratian kanssa hautasi maahan kirjoja. Ajankohta jäi epäselväksi, mutta ilmeisesti siinä vaiheessa alkoi olla selvää, että Koivistolta joudutaan lähtemään.  Todennäköisesti päivämäärä oli 17.2. 

Joulukuun ankarat pommitukset tulivat hänen kertomuksestaan esille. Talojen ikkunoita särkyi ja kokonaisia rakennuksia tuhoutui mm. eräs valokuvaamo, jonka kuvat levisivät tielle. Kotiväestä ei ollut mitään tietoa. Erään kerran hänen kulkiessaan rantatietä pitkin Palokunnantalolle, venäläinen hävittäjä tuli alemmas ja yritti ampua häntä. Äiti kiersi halkopinon taakse ja pelastui. Kysyin hänen pelkäämisestään. Äitini vastasi, ettei hän siinä tilanteessa osannut pelätä.

Kun sitten Koivistolta oli lähdettävä, äiti sattui juuri silloin olemaan erään toisen lotan (nimeltä Irja Suurhasko)  kanssa laittamassa ruokaa nk. karvahattukomppanialle (toivottavasti pystyn tämän joskus selvittämään). Koivistolla olevat lotat kuljetettiin linja-autolla pois alueelta Viipuriin, mutta nämä kaksi lottaa unohdettiin. Siksi he joutuivat tuolle kylmälle taipaleelle pakenemaan Koivistolta meren jäätä pitkin. Alvatissa he viettivät yhden yön ja keittivät siellä sotilaille kahvia lumesta. Matka jään yli kesti kaksi päivää noin 30 asteen pakkasessa. Huopatossut jäätyivät kiinni jalkoihin, mutta äiti ei antanut leikata niitä pois vaan antoi niiden itsestään sulaa. Jaloista irtosi nahka, mutta tärkeät huopatossut säilyivät ehjinä. Säkkijärveltä he marssivat Haminaan. Jälkeenpäin lottien johtaja tuli pyytämään tytöiltä anteeksi sitä, että heidät oli unohdettu Koivistolle.

Tämä on vain pieni, ehkä sekavakin kertomus tuhansien joukosta. Rauhan ajassa ja yltäkylläisyydessä eläneiden saattaa olla jatkossa entistä vaikeampi eläytyä sota-aikaan. Pienten ihmisten tarinoita on vielä paljon kerrottavana. Ne ovat tärkeitä.

30.12.2021 lisään tänne perään myös linkin äitini Lottamuseon verkkopalveluun toimittamani kuvauksen äitini lottataipaleesta.  https://www.lottasvard.fi/siukola-helvi/

Siirtokarjalalaisten tie on neliosainen kirjasarja, jota en ole hankkinut itselleni. Se on nyt hetken hallussani ennen kuin palautuu oikealle omistajalle. Tässä kuvassa sarjan kolme osaa.