Hetket

Aloin palella. Istahdin lukemaan Virginia Woolfin kirjaa ”Vuodet” (The Years, Savukeidas 2013, suomentaja Ville-Juhani Sutinen ).  Vuodet on Woolfin viimeinen elinaikanaan julkaisema teos.  Suomentajan kirjoittamasta esipuheesta selviää, että Virginia Woolf oli suunnitellut kirjaa jo pitkään 1930-luvulla tarkoituksena tehdä siitä esseitä sisältävä romani erilaisten naisten elämänpiireistä pitkällä aikavälillä. Lopulta hän luopui tästä suunnitelmasta ja muutti teoksen puhtaasti fiktioksi. Romaani kuvaa ajanjaksoa aina 1880-luvulta 1930-luvulle. Se on melkein sama ajanjakso kuin Woolfin oma elämä (1882-1941).  Tarina kertoo Pargiterin perheen henkilöistä ja näiden lähipiiristä väläyksinä eri vuosilta. Vaikka olen vasta kirjan alussa, taisin jäädä koukkuun. 

Luepa tämä lainaus (s. 24):

”Tytöt jäivät kuitenkin vielä seisomaan ikkunan äärelle ja katselivat kadulle. Krookukset loistivat keltaisina ja violetteina etupihan puutarhassa. mantelipuiden ja likusterien oksien päissä oli vihreää. Äkillinen tuulenpuuska pyyhkäisi katua ja kuljetti paperinpalan jalkakäytävää pitkin. Sen perässä seurasi pieni pölypyörre. Kattojen yllä loisti punainen ja oikukas lontoolainen auringonlasku, joka sai ikkunan toisensa jälkeen leimuamaan keltaisena. Kevätilta oli kesytön, ja jopa Abercorn Terracella valo muuttui kultaisesta mustaksi ja mustasta kultaiseksi. Pian Delia hellitti kätensä verhoilta, kääntyi ja asteli takaisin salongin puolelle. Sitten hän sanoi….”

Tai sitä voi olla vaikea kuvata. Jokin tarttuu kiinni ja pitää otteessaan.  Miten niin taitavia kirjoittajia onkaan olemassa? Että se välittyy myös toiselle kielelle käännettyyn teokseen. Olen myös edellisessä Polulle kauas -blogissani aikoinaan kirjoittanut Virginia Woolfin aiheuttamista tuntemuksista liittyen ”Naisen huone” –nimiseen teokseen.  Miksi nyt kaiken tietokirjallisuuden keskellä tartuin tähän kirjaan?  Kirjat ovat kautta aikojen tippuneet eteeni hyllystä kutsuen tarttumaan niihin, lukemaan niitä ja jopa vielä kirjoittamaan niistä. Kaikki omaksi ilokseni ja ehkä myös avukseni.

Satuin äskettäin muistelemaan jälleen kerran sitä iltaa maaliskuun lopussa 2003, kun vein asiakkaitani elokuviin katsomaan elokuvaa ”Tunnit”.  Asia johtaa toiseen ja kuljeskellessani kirjastossa, Virginia Woolf tuli mieleeni.

Istuessamme elokuvissa katsomassa tuota vaikuttavaa elokuvaa, äitini kävi kuolinkamppailuaan. Kun istahdin bussiin kotimatkalle, laitoin puhelimeni päälle ja siinä samassa sisareni soitti ja kertoi tapahtuneen.

Elokuvassa  Nicole Kidman näytteli kirjailijaa. Elokuva perustui  Michael Cunninghamin kirjaan ”Tunnit”, joka taas sai ideansa erityisellä tavalla Virginia Woolfin kirjasta ”Mrs  Dalloway”. Tapani mukaan en käy täällä kertomaan kirjojen ja elokuvien juonia, koska niistä löytyy netistä mahdottoman paljon tietoa.

Ajattelemme ja puhumme vanhempiemme kuolemasta silloin tällöin. Olisi oikeastaan pitänyt puhua jo aiemmin, mutta senhän oppii vasta myöhemmin, sen, että kuolema pitää ottaa mukaan keskusteluihin jo paljon aiemmin kun sen teemme. Mutta niin kauan kun vanhempamme ja läheisemme elävät, pidämme heitä kuolemattomina. Kuolemasta puhuminen saattaa joissakin ympäristöissä olla täysin luonnollista.  Minulle asiat tulivat eteen vasta niiden tapahduttua ja en ollut ollenkaan valmistautunut niin luonnollisiin asioihin. Lapsena ja nuorena ja sitten myös aikuisena työnsin aiheen pois mielestäni.

Olen kirjoittanut vanhemmistani usein ja kirjoitan jatkossakin. Äidin kuolemaan ja hautaukseen liittyvistä asioita sivusin 31.12.2014 kirjoittamassani blogissa, jonne pääset tästä. Omien vanhempien ja sisaren kuoleman jälkeen suhtautuminen kuolemaan on muuttunut erilaiseksi.  Niin kai se ihmisen elämä kaartuu pikkuhiljaa kohti kuolemaa.

Vanhoja asioita ja omaa suhtautumista niihin aiemmin, sitä kaikkea ei voi muuttaa enää, vaikka haluaisi. Mutta voin aina kirjoittaa niistä, elämämme kokemukset ovat muokanneet minut juuri sellaiseksi kun olen. Jokaisesta pienestäkin piirteestäni, kokemuksistani, ajatuksistani, kohtaamisistani, jokaisesta tunnistani, päivästäni, vuodestani voin sentään kirjoittaa. En olisi koskaan lapsena ja nuorena uskonut, että omaisin joskus niin rikkaan sisällön, josta ammentaa loputtomiin. Sitten on vielä muiden panos siihen kaikkeen. Ei varmaan ole mitenkään sattumaa, että aika ajoin olen joidenkin ystävieni kanssa puhunut aiheesta kirjoittaa jotakin yhdessä.  Torniolaisen Elisan kanssa suunnittelimme aikoinaan kirjoittavamme saippuaoopperan. Oma elämäni oli silloin yhtä komediaa, tragediaa ja draamaa yhtä aikaa. Löydän sen kaiken vielä nytkin käsin kosketeltavan tuoreena ja elävänä päiväkirjoissani. Tarkoitus oli kuitenkin vain ammentaa siitä kaikesta ja tuoda siihen piirteitä kaikesta muustakin kokemastamme.

Vastaavanlaista kirjoittamista olen pohtinut muidenkin kanssa, mutta siihenhän se on jäänyt. Nyt tässä kirjoittelen yksikseni niitä näitä pitääkseni sormeni vetreinä ja ajatukseni kasassa. Kirjoitan pysyäkseni kirjoittamisen virrassa. Muitakin suunnitelmia on pyörinyt mielessäni, mutta ne ottavat tuulta alleen, jos on aihetta ja löytyy innostusta.

Hetket. Niistähän tämä elämä muodostuu. Kun luen Virginia Woolfin kirjaa eteenpäin, niin lähes joka sivulta kohtaan sanan tai lauseen, joka johtaa omiin muistoihini.  Ne ovat kuitenkin piilossa tunnelmien, värien, valojen ja esineiden takana.  Niitä omiani olen sivunnut usein näissä blogeissani.  En vaan enää muista, mitä kaikkea olen kirjoittanut ja saatan toistaa itseäni. Mutta onkohan se kaiken kaikkiaan niin pahasta?

Kun auringon valo osui olohuoneen lattialla olevaan maljakkoon, johon olin kerännyt maitohorsmia, sen iltapäivän tunnelma!  Kuinka lähellä olin sillä hetkellä sitä, että minusta olisi kuoriutunut taiteilija, oikea taiteilija eikä vain ihminen, jolla oli halu olla taiteilija. Palaan siihen ajatelmaan usein. Siitäkin huolimatta, että äitini sanoi aina maitohorsmien tuovan hänen mieleensä sodan.  Sodan ja taistelujen hävittämät avoimet alueet Karjalassa kasvoivat jatkosodan vuosina horsmaa.  Enpä tullut kysyneeksi, käyttivätkö he rintamalla maitohorsman lehtiä ruoanlaitossa. Kun ei ole tarpeeksi tietoa, ei edes osaa tehdä oikeita kysymyksiä. Ruoastahan oli silloin sota-aikoina pulaa ja toimitusmatka oli pitkä. 

Maitohorsman lehdet sisältävät runsaasti mm. C-vitamiinia. Äitini kommentin yhdistin taisteluissa kuolleisiin sotilaihin, joihin he usein maastossa törmäsivät.  Siellä ne (oletan venäläiset) makasivat maitohorsmien keskellä ja sotilaiden veri oli virrannut maahan ja siitä versoivat nuo komeat kukat, joita minä nuorena keräsin maljakkoon maalatakseni niitä. Mikä mahtava kontrasti!

Olen palellut melkein koko sateisen päivän.  Puutarha sai jäädä odottamaan. Jatkan vielä hetken Virginia Woolfin kanssa.  Niin vaikka olisi muutakin tekemistä.

.