Kuten
jotkut tietävät olen koukussa valokuvaukseen, olen ollut lapsesta saakka. Kun
otan paljon valokuvia, olen hyvällä tuulella. Kun en ota, olen ehkä hieman
allapäin tai väsynyt. Jos unohdan kameran kotiin, silloin kyllä kaikki ei ole
kohdallaan. Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kuinka paljon juttuja, mutten
kirjoita. Valokuvauksen tekniikka ei ole koskaan erityisesti minua
kiinnostanut, ainoastaan lopputulokset, valokuvat. Monta kertaa olen aloittanut
opiskelun, mutta sitten päätän taas vain mennä ja laukaista.
Aikoinaan
harrastin kilpailemista. Olin vuosikymmenen työpaikkani kamerakerhossa, josta tosi pitkän ajan kerhon sihteerinä. Äskettäin kulkiessamme Helsingin Liisankatua
pitkin törmäsin taas tähän aiheeseen. Jotenkin kuvittelin, että Telefoton
liikettä ei enää olisi ollut siellä. Mutta siellähän se oli ja myöhemmin ensin
vierailtuamme Sotamuseossa ehdin vielä piipahtaa liikkeeseen ennen sen
sulkemisaikaa ja tavata lyhyesti monivuotisen kilpailujemme tuomarin Ali
Hyvärisen. Hankimme myös palkinnoiksi tulevat lahjakortit hänen liikkeestään. Ostin sieltä myös ensimmäisen digikamerani Canon Powershot A80:n ynnä muuta valokuvaukseen liittyvää tavaraa ja vieläpä pienen Olympus-merkkisen digitaalisen sanelimen. Ihme ja kumma, Ali Hyvärinen muisti minut edelleen, vaikka aika paljon aikaa on jo noista ajoista kulunut. Voin hyvin suositella hänen liikettään kaikille valokuvauksen harrastajille.
Kuvien arvostelu meneillään keväällä 2005. (3.2.2005) Ali Hyvärinen keskellä. |
Olihan
se aikaa! Koko toiminta huipentui
suureen näyttelyyn, jonka SYP:n ja KOP:n yhdistynyt Nordean kamerakerho
järjesti alkuvuodesta 2008. Olin sitä rakentamassa melkein verissä päin, sillä
näyttelyä pystyttäessämme löin pääni kaiteeseen ja sain haavan otsaani. Samana
vuonna kesäkuussa jäin eläkkeelle, vaikka jatkoin töissä vielä koko seuraavan
syksyn erikoistehtävässä. Huomaan nyt,
kuinka paljon asioita jäi käsittelemättä, kun toiset asiat rytistivät minut
alleen. Mikään ei kuitenkaan estä palaamasta niihin aina välillä,
kirjoittamalla ja samalla etsimällä tiettyjä elämän käännekohtia, jolloin on
oivaltanut jotakin, vaikkei sitä ehkä silloin vielä olekaan tajunnut.
Yllättävä löytö isäni albumeissa. Merkittävä paikka, bussipysäkki, josta lähdin ja johon tulin vuosikaudet. |
Onhan
niin, että meidän aikamme ei suosi hitautta eikä pohtimista. Kaiken pitää olla
hetkessä valmista ja kaiken lisäksi suurenmoista, ylenpalttista ja näyttävää. Teet
niin tai näin, aina olet jotenkin vääränlainen ihminen. Mutta ei se niin ole.
Me kaikki olemme omanlaisiamme ja siinä juuri riittäviä. Kun seuraa mediaa niin
tulee kyllä usein mieleen, että kaikki ei kuitenkaan ole kunnossa. En osaa
puuttua siihen aiheeseen sen enempää, koska minun elämäni on nyt tässä ja nyt.
Hanki elämä, niinhän taidetaan sanoa. Monelle voisin sanoa, ohita, älä anna
niiden vaikuttaa sinuun liikaa. Jauhakoon ne loputtomiin omaa
tyytymättömyyttään.
Vasta
paljon myöhemmin ymmärtää merkitykselliset ajanjaksot, ne, joita ei koskaan
enää saa takaisin. Eläisin mielelläni uudelleen niitä aikoja kun lapseni olivat
vielä pieniä tai nuoria ja riippuvaisia minusta. Mennyttä ei saa kiinni eikä sitä
voi pidätellä, mutta tällä tietämyksellä eläisin ne ajat paremmin. En toki
roiku niissä enää sen enempää, mutta valokuvien kautta nekin palaavat mieleen.
Äitienpäivänä
näki, kuinka erityisesti muisteltiin omia äitejä. Muistelemme äitejämme usein muulloinkin sekä
hyvässä ja pahassa. Yritän aina välillä
käydä läpi äitini jälkeensä jättämiä papereita. Olen ennenkin maininnut, että
hän on säästänyt ilmiselvästi ne merkityksellisimmät. Niiden perusteella pystyn
ajoittamaan hänen elämäänsä. Emmehän me lapsina tienneet mitään aikuisten
asioista.
Paperien joukossa on Helsingin lääkäriluettelo (1949), kirjeitä,
onnitteluja, kuitteja, reseptejä, lotta-ajan todistuksia, sota-ajan lauluja
jne. Olen aina silloin tällöin
skannannut noita arvokkaita kellastuneita papereita ja mapittanut
alkuperäiset. Jokaisesta paperista voisi
kirjoittaa oman jutun. Se kuitenkin vaatii aina lisätutkimusta, joten jutut
eivät synny helpolla eivätkä ainakaan tällaisessä katkelmallisessa
elämänvaiheessa, mitä nyt vietän.
Jokin
aika sitten keskustelimme Facebookin ”Juuret Kuolemajärvellä” –ryhmässä
kansakouluaikaisista valokuvista. Äitini kouluajasta kirjoitin lyhyesti
blogissani otsikolla Tehtäviä jonossa 26.2.2014.
Kaukaisella 1920-luvulla kouluaika jäi melko lyhyeksi. Äidilleni ei jäänyt
yhtäkään valokuvaa kouluajoiltaan. Vaikka kirjoihin liitettyjen kuvien joukossa
ei sattumalta ole kuvia, joissa hän olisi, niin oletan, että varmaan jonkun
henkilön hallussa on ollut niitäkin kuvia. Kouluasioita olisi aiheellista lähteä
tutkimaan Mikkelin maakunta-arkistoon, jossa säilytetään usean Kuolemajärven
koulun oppilasluetteloita ja arvosteluja. (Nimi-
ja arvostelukirja). Mielenkiintoisia asiapapereita lienevät myös koulujen opetussuunnitelmat.
Äitini
sanoi häntä haastatellessani, että kiertokoulu aloitettiin jo 4-vuotiaana.
En kuitenkaan löydä Kuolemajärven historiasta enkä Seivästön kyläkirjasta tietoa,
aloittivatko lapset kiertokoulun noin varhaisessa vaiheessa. Isonsiskon mukana
nuorempi ehkä lähti oppia saamaan ja asuihan siellä Tammikonniemessä runsaasti
muitakin lapsia. Tiedonnälkä oli suuri. Äiti kertoikin oppineensa lukemaan
4-vuotiaana. Olen useana kesänä haaveillut etsiväni Tammikosta Lautarantaan
kulkevan tien tai polun. Googlen kartasta sitä on vaikea erottaa. Ja kuka sitä edes nykyisin käyttää?
Rengon vanhan hautausmaan ankeaa tunnelmaa. Naapurin hautakivestä tuskin saa selvää, mutta kyllähän siinä on Eskolan Hiljan hauta. |
Tässä
viikolla vein sisareni hänen palatessaan etelän lomamatkalta kotiinsa Hämeenlinnaan.
Sattui vain olemaan todella huono keli. Olin ajatellut paluumatkalla poiketa
Rengossa, Hämeenlinnan syrjäisessä kylässä. Onkin monta vuosikymmentä
vierähtänyt siitä, kun olen sen paikkakunnan nähnyt noin huonon sään koettelemana.
Hautausmaalle kulkiessamme tuuli oikein tarttui meihin ja pyöritti melkein
mukanaan vieden. Lapsen tavoin ajattelin, että vanhempani ja kaikki muut ammoin
tuntemani henkilöt olivat nousseet haudoista ”riehumaan” sinne hautakivien keskellä. Tunnelma
oli todella aavemainen, kevään vihreä luonto ja harmaa sadeusva ympäröivät
meitä. Kävimme haudalla ja jätin sinne terveisten kera kotipihaltani keräämäni
keltaiset narsissit. Tuntui, että tuuli vain yltyi. Kiersimme kirkon sateen
vihmoessa ja tuulen yrittäessä kääntää sateenvarjot ja jatkoimme Rengon halki
kotikylääni.
Tämä ja seuraava kuva Anjalan kirkolta 19.10.2013. |
Matkalla
pysähdyin kuvaamaan auton ikkunasta kouluani ja sitten myöhemmin vielä
kotipaikkaani. Ulos ei enää huvittanut mennä. Jälkikäteen ajateltuna tunnelma
oli vähän samanlainen, kuin lokakuussa 2013 lähtiessämme äitini sisaren, tätini
Kertun hautajaistilaisuudesta Anjalan kirkolta. Yhtäkkiä alkoi lumisade, joka
pyöri ympärillämme kuin elävä olento. Siitä huolimatta lähdin kiipeämään
Anjalan kirkon takana olevaa rinnettä löytääkseni Wrede-suvun haudan. Tuuli
ulisi korvissani, kun kiipesin läpi sammaleen peittämien kallioiden. Ikään kuin
en olisi saanut mennä sinne juuri silloin. Henget yrittivät estää minua. En
löytänytkään Matilda
Wreden hautaa sillä kertaa. Kamerani akusta alkoi myös loppua virta. Sillä
kertaa en siis kappelia ja hautoja löytänyt vaan kiiruhdin takaisin autolle, jossa
sisareni minua jo odottikin. Tielle päästyämme lokakuinen lumisade oli
loppunut.
Lainasin oheisen tekstin Museoviraston Valtakunnalliset
merkittävät kulttuuriympäristöt-sivulta:
"Kirkon luoteispuolella Kirkkovuorella sijaitseva vanha hautausmaa jäi 1800-luvun lopussa Wrede-suvun käyttöön. Suvun punatiilinen hautakappeli on vuodelta 1860 (G.Th. Chiewitz). Lisäksi tunnelmallisella hautausmaalla on mm. Kakolan vankien Mathilda Wreden haudalle pystyttämä obeliski vuodelta 1934.”Sivulta löytyy myös muuta tietoa Anjalan historiallisesta ympäristöstä.
Tätini Kertun siunaustilaisuudesta 19.10.2013 |
Pöydälläni
sattui lojumaan vanhempieni arkistosta tippunut kutsu Rengon kunnan kansakoululaitoksen
80-vuotisjuhlaan 25.10.1964. Olen
kopioinut kutsun tähän. Tuskin kiinnitin
asiaan silloin mitään huomiota. Elin omissa haaveissani, 17-vuotias hupakko.
Kaivoin esiin päiväkirjani ja juuri tuon päivän. Olin aivan oikeassa. Päivä oli sunnuntaipäivä. Olin koko aamun
lukenut historian kokeisiin, mutta en päässyt etenemään, koska olin joka
asiasta etsimässä lisätietoa. Samalla kuuntelin musiikkia radiosta. Myöhemmin
kirjoitin ” Kunpa voisin elää vain kirjoittamiselle. Se olisi suurin onni, mikä
minua voisi kohdata.”
Edellisenä
kesänä on ollut hetkiä, joista luen kuin ne olisivat sattuneet jollekin
toiselle. Olen sotkenut kynällä kaikkien henkilöiden nimet enkä voi siis saada
selvää nimistä, jollei asiayhteys auta minua. Haaveilen koko
ajan ja morkkaan itseäni, olen huonompi kuin ystäväni. Olenko ylipäänsä edes
edistynyt noista ajoista muulla tavalla kuin vanhenemalla?
Kaloisten kansakoulurakennukset. Isäni diakuvia. Vasemmalla vanha alkuperäinen koulurakennus ja oikealla 1957 valmistunut. |
Jos
aika, kun kansakouluja perustettiin Suomen maassa kiinnostaa lukijaani, poikkea
lukemassa Tero
Parkkosen Jyväskylän yliopistolle tekemä pro-gradu (2008) ”Kansakoululaitoksen
perustaminen 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun loppuun”. Nimessä on virhe,
koska aihetta käsitellään vain vuosisadan vaihteeseen ja lähinnä vain
kuntakokousten näkökulmasta verraten myös alueita ja tasa-arvon toteutumista.
Nappasin
tekstistä lähinnä sen tiedon, että Karjalassa ja itä-Suomessa oltiin
innokkaampia opetuksen kehityksen suhteen, vaikka olihan sielläkin vastustusta
kuten voi lukea Kuolemajärven historiasta sivuilta 297- 298, jossa luku kertoo,
että kunnan kansakoululaitoksen alkuhistoria antaa havainnollisen pienoiskuvan
koko maamme koulutoimen perustamiseen liittyvistä vaikeuksista.
Kuolemajärvelle perustettiin ensimmäinen
kansakoulu Seivästön kylään jo 1878.
Historiateoksessa kylän mainitaan olevan koko kunnan syrjäisin kylä.
Miten nyt asiaa sitten katsotaan, on minun mielipiteeni. Seivästön kylän
historia kertoo asiasta vielä seikkaperäisemmin.
Renkoon kansakoulu perustettiin vasta 1884. Ennen
kansakoulujen perustamista ja vielä senkin jälkeen varsinainen alkeisopetus
saatiin kiertokouluissa, juuri sellaisessa, mitä äitinikin kävi. Oli vaikea ymmärtää, miksi käytiin kiertokoulussa, jos kansakoulu oli perustettu. Asia selveni vasta luettuani 1984 ilmestyneen Jyrki Lempisen kokoaman ”Koulua Rengossa 100 vuotta”. Nimittäin kuntakokouksessa
1894 ”Ahoisten, Vehmaisten, Kaloisten ja
Asemin kyläläiset ovat ehdottaneet että he vaativat ylhäisemmän kansakoulun piiriinsä.”
Uuden kansakoulun rakennustoimikuntaan valittiin myös Kaarl Siukola (huom. nimen erikoinen kirjoitusasu) Vehmaisten kylästä eli isäni isoisä.
Siinä vaiheessa rakennettiin koulu Ahoisiin (Tuomenojan koulu). Kaloisten
kansakoulu, jota aikoinaan kävin valmistui vasta 1921. Tätä aihetta olen sivunnut aiemminkin.
Muurilan mylly Rengossa joskus ennen. Se purettiin 1977. Isäni valokuvia. |
Mutta
palaan vielä niihin valokuviin. Toissayönä tuskailin unessani kolme kameraa
roikkuen kaulallani, kun kamerat eivät toimineet odottamallani tavalla. Osallistuin johonkin suureen karjalaisjuhlaan, jossa oli paljon väkeä. En enää
muista, milloin kamerat ja valokuvaus tulivat myös uniini. Nyt silloin tällöin erityisesti salamakuvaus tuottaa unissani vaikeuksia. Niin on muuten todellisessakin elämässä, akun
virta käy vähiin silloin, kun vielä pitäisi kuvata jotakin erityisen tärkeää aihetta. Tungen tänne blogiini
valokuvia, jotka eivät aina välttämättä liity aina aiheeseen, mutta saanpas niitä
kuvia esille, sellaisiakin, joita en ole vielä esittänyt. Lukija saa sitten päättää, lukeeko tekstin vai katsooko kuvia vai molempia.
Tältä Muurilan koski näyttää nyt, myllyn paikka tuossa sillan kupeessa. |
Tosiaan jää kyllä komentoimatta vaikka,ihan ilolla tätä blogia seuraan.On mielenkiintoisia tarinoita!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi!
Poista