Kenttäpostia ja vieraskirjoja

Silloin tällöin katkonainen pilkottu elämä raivostuttaa, kyllästyttää. Nuorempana elämän monimuotoisuutta ja vaihtelua piti usein itsestään selvänä ja normaalina, mutta kun vanhenee, haluaa lopulta saada aikaa keskittyä itselle tärkeisiin asioihin. Kun kerää ja käsittelee aineistoa ja yrittää saada siihen jotakin tolkkua, kaikki keskeytykset rikkovat kauniisti alkavan piirin, polun tai suunnitelman.  Täytyykin mainita, että niitä alkuja on minulle kertynyt jo satoja, jotka ovat kirjattuna paperille, koneelle tai mapitettuna asianimellä merkittyihin mappeihin. Niissä mapeissa ne ovat kuitenkin suloisessa sekamelskassa.  Useat asiat vaativat lisätutkimuksia, ehkä johonkin arkistoon menemistä. Lisäksi selkeä dokumentointi on edelleen etsinnässä  Vaikka kuinka yritän pitää asiapapereitani järjestyksessä, huomaan niiden usein helposti menevän väärään paikkaan. Arkistokaapit riippukansioineen, todella pitkäaikainen unelmani, tuskin toisivat siihen apua.

Elämän tarkkailija sulautuu vieraaseenkin joukkoon. Tässä Efesos 2008.

Pahin juttu lienee kuitenkin oma vilkas luonteeni, joka hyörii ja pyörii missä milloinkin. Jos lähden liikkeelle ulos, alkavat ne oudot inspiraatiot hypähdellä riemuissaan mielessäni. En koskaan tässä elämässä pysty niitä kaikkia toteuttamaan. En ole enää vuosikausiin käyttänyt sanontaa: ”Teen sen sitten kun..”  Tuo ajattelu  on meille kaikille kovin tuttua,  mutta sitä ” sittenjoskuspäivää” ei koskaan tule. Viime viikkoina olen silloin tällöin huomannut kiukun nousevan pinnalle, tulevani malttamattomaksi.  Ehkä minuun on pikkuhiljaa iskenyt häivähdys sellaista täydellisyyden tavoittelijaa, joita useat ihmiset ovat.

Viimeisinä vuosina työssä ollessani osallistuin kerran erääseen myyntikurssiin. Siellä meidät testattiin ja suurin osa kolleegoistani osoittautui olevan tunnontarkkoja täydellisyyden tavoittelijoita.  Pari miestä ja minä, me olimme tuloksen tekijöitä. Olen huomannut itsestäni, että minua häiritsee muissa ihmisissä kaikkein eniten pintapuolisuus ja päiväperhosmaisuus. Tänään muistetaan, mutta huomenna unohdetaan.  Totta on tietenkin, että yksikään ihminen ei ole niin yksipuolinen kuin ehkä saamamme pikakuva hänestä on. Siihen syvyyteen on vaan niin hurjan vaikea päästä, useimpien.

Siksi kai  mieluummin aherran näiden vanhojen asioiden parissa.  Viime sotien ajat olivat aikoinaan asia, jota tuskin koskaan missään käsiteltiin. Nyt viime vuosina se on vyörynyt eteemme joka puolelta. Pikku hiljaa asiat ja ajankohdat ovat selkeytyneet mielessäni. Voi Tuo aika tullee pitkään oleva  mahtava aarreaitta tutkijoille kuten myös kirjailijoille.

Mitähän nämä suloiset isona?

Tällä viikolla luin eräästä aikakauslehdestä yhden kommentin, joka pisti minut taas ajattelemaan syvemmälti. En mainitse lähdettä koska sillä ei ole sen enempää merkitystä.  Oliko ajatus kirjailijan, jota teksti käsitteli vai oliko se toimittajan tulkinta?  Nyt on kysymyksessä minun tulkintani ja loputtomat pohdintani keskellä tätä hurjaa uutisvirtaa, joka ympäröi meitä. Onko todellakin niin, että kaikki mitä me yksittäiset ihmiset koemme, onkin pelkkää fiktiota, koska se on meidän omaa kokemustamme ja tulkintaamme elämästä, ei totuutta. Siinä lehden painama väite lyhyesti.

Olen kohdannut tämän ennenkin.  Vain virallisessa asiakirjassa mainittu kokemus ja tulkinta on siis totta?  Siis yksittäisen ihmisen elämä on pelkkää fiktiota, siihen ei voi viitata, koska se ei ole totta. Yliopistolla opetettiin myös, että ei pitäisi käyttää ”mielestäni”-sanontaa, koska kaikki väittämät pitää olla jonkun toisen sanomia. Kuka on se joku toinen? Hänkin voi olla ihminen ja väärässä. Asiakirjaan on ehkä kirjattu jotakin väärin ja sitä sitten toistetaan maailman loppuun.

Kuvia vailla selityksiä ajasta tai paikasta. Isäni valokuva-albumit. Sota-aikana tietty.

Vai onko niin, että ihmiset sanovat ja kirjoittavat jotakin harkitsemattomasti, ajattelematta asiaa sen enempää?  Ajattelenko minä liikaa, ovatko vaatimukseni liian korkealla? Ajatellaan vaikkapa useimpien tuntemaa Facebookin maailmaa.  Siihen pitää jokaisen tottua ja löytää oma tyylinsä ja tapansa toimia. Parhainta siellä ovatkin omat yhteisöt, joissa voi löytää samoin ajattelevia. Sieltä voi saada myös loistavia ideoita. Se on pienoismaailma, jossa minäkin usein viihdyn oikein hyvin. Mutta lukiessa ihmisten kommentteja ja nähdessään väärinkäsityksiä, huomaa hyvin, miten siellä voi helposti suuttua ja joutua pois tolaltaan. Se on kuin maailma pienoiskoossa, koemme sitä samaa elävässä elämässä.

Tänään serkkuni Ritva jakoi meille muille serkuille äitinsä vieraskirjan sivuja.  Pari päivää aiemmin Ritvan veli Lasse oli tehnyt ja jakanut meille serkuille laulun videona, oman sävellyksen sanoineen isovanhempiemme perhekuvan innoittamana. Nämä ovat juuri tekoja, joita olen kaivannut. Sillä tavalla viemme perinnettä eteenpäin. Samalla tavalla olen myös aloittanut aikanaan oman polkuni historian juurille. Valokuvat olivat suurin inspiraation lähteeni.

Ritvan jakamista kuvista löysin myös itseni runsaat 4-vuotiaana ollessani äidin mukaan kylässä Turussa. Olimme matkalla isovanhempieni, enoni ja tätini kanssa. Isoisäni Abraham Sirkiän veli Jooseppi Sirkiä täytti 9.12.1951 tasan 70 vuotta. Merkkipäivät olivat tuohon aikaan raskaan sodan jälkeen hyvä hetki tapaamiselle. Oli syntymäpäiviä, ristiäisiä ja hautajaisia.

Kuvasin joulukuussa 2013 Turussa Eila Ortaneen s. Sirkiä albumia, johon hän oli kerännyt ihmisten kuolinilmoituksia, useimmat varmaan sellaisia, joita hän oli tuntenut ja jotka olivat olleet kotoisin kotikylästä Karjalaisten kylästä tai ylipäänsä Kuolemajärveltä. Minulla on myös tosin vielä minnekään liimaamatta paksu pinkka kuolinilmoituksia, osa vanhempieni keräämiä mutta suurin osa on kertynyt minun lehdistä leikaten.  Sinne joukkoon on päässyt sukulaisten lisäksi paljon muitakin elämäni varrella itseäni sivunneita henkilöitä.

Kaivoin taas kerran esiin äitini vieraskirjan, jonka etusivulla on Lotta Svärd-merkki. Kirjan kannet ovat visakoivua. Äiti lienee saanut sen 1944, koska ensimmäinen merkintä on 28.1.1944.  Olisiko äiti ollut silloin siirtymässä paikasta toiseen, koska tuo ensimmäinen kirjoitus on upseerikerhon kiitos erinomaisesta huolenpidosta ja toivotus hyvälle loppuvuodelle.  Olisiko ensimmäisen nimikirjoituksen kirjoittanut Edvard Urho Heikkinen (1890 – 1966), jääkärieverstiluuntnantti, jonka löydän Wikipediasta?  Hän joutui sodan jälkeen sotaylioikeuteen sodan aikana tehdystä venäläisen sotavangin tahallisesta taposta ja tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Tunnistan listasta myös nimet Paavo Kantele ja Aarne Arjanheimo.

Seuraavalla aukeamalla näen tulevan isäni nimen päiväyksen 18.2.1944 alla. Hän on ollut äitini ”vieraana” yhdessä Matti Hämäläisen kanssa. Löydän Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden joukosta useita Matti Hämäläisiä, mutta vain yksi on kuollut tuon päivämäärän jälkeen. Juvalta kotoisin ollut luutnantti Matti Vilppu Edvard Hämäläinen 6./JR1, kirjurin poika, syntynyt 1922, katosi Valkeasaaren suurhyökkäyksen aikana ja julistettiin myöhemmin kuolleeksi.

Saan päähäni katsoa myös edellisen sivun nimikirjoituksia,  niitä, joista saan selvää.  Veikko K. Salonen,  Tampereelta kotoisin ollut ekonomi, vänrikki, syntynyt samana vuonna kuin isäni 1918, on kokenut saman kohtalon kuin Matti Hämäläinen, kadonnut jälkiä jättämättä Valkeasaaressa.

Äidiltäni ei tullut Karjalasta mukaan mitään muuta kuin ne kirjeet, jotka olivat hänen mukanaan sodan päätyttyä. Hän vapautui armeijan palveluksesta vasta vähän ennen joulua 1944. Ensimmäinen hänen saamansa kirje on päivätty 12.4.1944 ja sen on lähettänyt lottaystävätär K. Seppänen, jota en tunnista. On liikuttavaa pitää kädessään tuota kirjenippua. En ole vieläkään lukenut niitä kaikkia, mutta tiedän joka kerta löytäväni jotakin uutta, ymmärtäväni kirjeen sisällön paremmin, pystyväni kytkemään sen äitini elämään paremmin.

Mutta mikä on totuus? Ovatko kirjeetkin pelkkää fiktiota. Keväällä 1944 rintamalla oltiin jo totuttu elämään asemasodan aikaa, rintamat seisoivan paikallaan, ei koettu suuria taisteluja. Käytiin lomalla kylässä ystävien luona näiden sijoituspaikoissa. Siksi vieraskirjakin oli hyvä olla olemassa. Lienen jo aiemmin kommentoinnut äitini kertomusta siitä, kun joku lottapomo tuli vierailulle lottien korsuihin ja ihmetteli, kun ikkunoissa ei ollut oikeita verhoja. Siihen äitini oli nenäkkäästi vastannut, että on sota. Asemasodan aika hämmensi myös ihmisten mieliä tullessaan melkein kuin pysyväksi olotilaksi.

Äitini oli ystävystynyt itseään nuoremman Anun kanssa, joka käsittääkseni oli tullut myös eturintamaan lotaksi, mutta vanhemmat halusivat hänet sieltä pois. Kirjeiden perusteella hän on jäänyt kuitenkin rintamalle, mutta turvallisemmalle paikalle Kiviniemeen, josta hän on siirtymässä kesän ajaksi Valkjärvelle, jossa he asuisivat parakeissa metsän keskellä aivan järven rannalla. Niin ei sitten käynytkään vaan hän joutui ilmeisesti palaamaan siviiliin, koska hän kesäkuun kirjeessään kirjoittaa toivovansa koko sydämestään olevansa mukana lottahommissa, mutta joutuu vain ”epätoivon vimmalla kirjoittamaan nimilehtiä”.  Ikään kuin hän ei vielä edes tarkalleen tietäisi tilanteen kammottavuutta. Kirje on päivätty 11.6.1944. Valkeasaaren suurhyökkäys alkoi 9.6. Kuitenkin hän kirjoittaa myös ”Niin, teille varmasti kuuluu nykyisin kaikenlaista, en uskalla ajatella ajatustani loppuun.”

On ymmärrettävää, että vanhojen kirjeiden tutkiminen on aikaa vievää, mutta myös kovin raskasta. Sitä jaksaa tehdä kerrallaan vain pienen pätkän. Kun tietää vielä keskuudestamme poistuneiden henkilöiden pitäneen niitä käsissään, tunnen melkein, kuinka niistä siirtyy palanen mennyttä aikaa minuun.

Kun isoäitini kirjoitti tyttärelleen äidilleni kirjeen päiväten sen ”kotona 8.6.44” hän ei todellakaan vielä tiennyt, mitä oli tapahtumassa.  Kirjeen taakse hän kirjoitti: ”Läh. A. Sirkiä, Seivästö, Tammikko”. Muutamaa päivää myöhemmin hän joutuisi perheineen jättämään kotinsa Kuolemajärven Seivästön kylässä ikiajoiksi palaamatta sinne enää koskaan.  Milloin äitini kirjeen sai? Kirjeen osoite oli 2 Kpk, 2728, mutta se oli yliviivattu ja korvattu numerolla 8325.

Palaan vieraskirjaan.  Siitä selviää numero 8325 = Uusikirkko, Halila. On päivämäärä 26.6.1944. Siiri Myllyoja, minulle vieras henkilö kirjoittaa ” Hyökkäysvaiheen aikana teltassa, lepattavan kynttilän valossa, piirtelen nimeni tähän Helvin kauniiseen vieraskirjaan."  Todennäköisesti oltiin nyt kenttäsairaalassa töissä.

Isäni joskus ennen sotaa.

Juuri nyt, tällä hetkellä, lopettaessani tätä,  haluan kirjoittaa vain fiktiota. En koskaan lapsena ymmärtänyt, kuinka isoista asioista oli kysymys. En ymmärtänyt, että tämä kaikki olisi se suurin perintö, mitä koskaan tulisin vanhemmiltani saamaan. Oma polkuni on viime vuosina yhtynyt heidän polkuunsa. Omituisinta on se, että sille polulle on haaroittunut paljon muitakin polkuja. Ehkä se sittenkin on fiktio, meidän yhteinen totuus, joka ei saa unohtua. Mutta onko sekään siis totta?

Isäni pikkuveli Jaakko ennen sotaa.