Vanha eksistentialisti

On se vaan omituista, että minun aina jossakin vaiheessa pitää palata miettimään ihmiselämän peruskysymyksiä, vaikka kuinka haluaisin syventyä ihmisen elämän historiaan. Ettei vaan unohtuisi. Aamulla herätessäni mieleeni tulivat taas kerran ne vaikeudet, joita edessäni on. Kaikki tavarat on pakattava ja sijoitettava jonnekin, osaanko valita, mikä on tärkeätä, mitä voin vain heittää pois. Kävellessäni postilaatikolle lehtiä hakemaan, ajattelin jo taas, että kaikkihan, aivan kaikki sellainen ei merkitse mitään vain minulla itselläni on merkitystä. Miten suhtaudun itseeni, muihin ja tähän maailmaan.  Vaikka minut heitettäisiin alastomana toiselle puolelle maailmaa, minä yksin riitän. Kaikki tarpeellinen on mukana.  Olen ollut näiden asioiden äärellä aiemminkin, kirjoittanut niistä. Miksi se on nyt taas ajankohtaista. Minähän tiedän sen, ei sitä tarvitse korostaa tällaisilla vaikeuksilla. Vai tarvitseeko?

Milo yritti tänään viedä  ensin kamerani ja tässä kännykkäni ja alkoi syödä kissakirjaa. Mukava Annan seuralainen ja  riehaantui vierailustani.

Sitten luin aamun Hesarista erään kolumnin (Matti Mäkelä. Tarkka joulu.) ja ajattelin herran jestas sentään. Tässähän se on. Auta armias, näinhän suuri osa kanssakulkijoistani ajattelee. Kaiken pitää mennä totutun suunnitelman mukaan, muuten elämä on täysin sekaisin. Huomaan usein hiukan hermostuvani kanssaihmisteni mahdotonta järjestyksen vaatimusta, kronologisuuden ihannetta ja tulevaisuuden ennakointia. Niinhän minäkin ajattelin joskus kauan sitten. Niin, vaikka mielessäni jo silloin kapinoin ja sitä myöhemmin hermostuin. Nyt pidän suuni kiinni. Paitsi täällä, kun kirjoitan. Ei ole pakko lukea, jos tekee pahaa ja inhottaa.

Vaatimustasomme on korkea, poikkeamia reitiltä ei sallita. Ihmisiä arvostetaan sen mukaan, mitä he omistavat ja mitä he ovat koulutukseltaan ja ammatiltaan. Vanhat ihmiset putoavat jossakin ihmisten kehittämässä arvoasteikossa alas, jollei heillä ole muuten kerättyä statusta. Kyllähän te sen tiedätte, olen huono kirjoittamaan aiheesta, koska aikanaan pikku hiljaa pudottauduin ulkopuolelle. Enkä jaksa enkä edes osaa sitä selittää, se on niitä asioita, jotka voi tajuta vain intuition avulla. Olen luopunut egostani jo vuosia sitten. Se oli harjoittelun tulos, mutta selvää on, että siitä ei toki voi luopua ihan kokonaan pystyäkseen elämään ihmisten keskellä. Se on paradoksi kaikkien niiden muiden paradoksien keskellä. Siinä kaikki vastakohtaisuudet ovat lähes toistensa vieressä ja vaikeasti erotettavissa. Enkä missään nimessä pidä itseäni muita parempana. Jokaisen on etsittävä se oma tiensä, jota pitkin tarpoa kohti kuolemaa.

Vottokorin vastaanottaminen.

Itse asiassa minun ei pitänyt kirjoittaa tästä syvemmälle porautuen, mutta niinhän minulle aina käy alkaessani kirjoittaa. Eilinen päivä oli niin raju, että tuskin ehdin hengähtää ennen iltaa.  Edellisenä iltana sain tiedon, että kodinhoitohuoneeseen tultaisiin tekemään purkutyötä eli poraamaan reikiä, jotta löydettäisiin vuotanut putki. Soittaja pyysi myös siirtämään irtaimiston pois huoneesta. Olin ollut iltapäivällä viettämässä Nordean Seniorikerho Evergreenin joulujuhlaa ravintola Kaisaniemessä ja olin juuri yllättäen voittanut arvonnassa kaikkien osallistujien kesken arvotun herkkukorin. Raahasin korin tihkusateessa halki Helsingin autolleni ja mietin, mitä jaksaisin vielä kotona tehdä. Olihan siinä hommaa, käydä kaikki kymmenen plus kaappia ja laatikkoa läpi ja pakata tavarat laatikoihin ja koreihin ja viedä autotalliin tai varastohuoneeseen tai siirtää toisiin huoneisiin. Päätin jättää liinavaatekomeron tyhjentämisen aamuun. Olohuoneen seinältä toiselta puolelta otin kaikki taulut pois. Oletin, että seinää rikottaisiin siinäkin. Onneksi tämä ei sattunut kaksi vuotta sitten, kun en olisi pystynyt tekemään käsilläni mitään.  Nyt olin ihmeissäni, että sain kaiken ripeästi tehtyä. Lämmin sää on myös tukenani. Kiitos.

Tyhjennetty kodinhoitohuone, nuo kolme korkeaa komerokaappia myös.

Kaksi työmiestä, samat, jotka purkivat tapahtumaketjun alkuvaiheessa ensimmäiset seinät vaatehuoneesta ja olohuoneesta ja rakensivat siihen muovisen hökötyksen suojaksi, tulivat sitten aamuvarhain. He irrottivat kaappeja, tasoja ja siirsivät pesukoneen keittiöön. Sen jälkeen he porasivat lattian auki lattiakaivon takapuolelta ja pyysivät minua tarvittaessa juoksemaan autotalliin katkaisemaan veden, jos sattuisivat poraamaan vesiputkeen.  Onneksi niin ei käynyt, vaikka juoksinkin useaan otteeseen sitten myöhemmin muista syistä sulkemassa veden ja avaamassa. Reikä löytyi kylmävesiputkesta juuri siinä kohdassa, jonka miehet olivat poranneet auki. Minulle se oli ihme, mutta eräs aiempi paikalla mittaaja oli sen aika tarkkaan paikallistanut, joten pojat tiesivät, mistä aloittaa.

Työ tekeillä.

Reiän paikkaaminen ei ollut helppoa, koska tarvittavaa kumia ei ollut mukana. Luovutin heille yhden hiirimatoistani, josta kumipala leikattiin. Vuoto suorassa putkessa saatiin helposti tukittua. Vaikeuksia tuotti sitten pesukoneen takaisin paikalleen kytkeminen. Kylmävesiliitäntä tihkui, vaikka mitään vikaa ei näyttänyt olevan. Useiden yritysten jälkeen miehet luovuttivat ja lupasivat ilmoittaa pomolleen, jotta tämä hankkisi putkimiehen liitännän tekemään. Putkimies kävikin sitten melko pian  ja sai asian nopeasti hoidettua.

Mutta ei siinä kaikki.  Siinä vähän ennen putkimiestä tyttärentyttäreni Anna saapui Milo-kissan kanssa tervehtimään ja tämän lähdettyä näytin hänelle vuotokohtaa. Kappas vaan, se tihkui taas. Ei muuta kuin soitto miehelle, jonka kanssa edellisenä iltana oli työmiesten tulosta sovittu. Hän sattui olemaan lähistöllä ja tuli itse käymään toisen miehen kanssa ja pian reikä oli tukittu uudelleen. Sain häneltä kynän, jossa on hänen puhelinnumeronsa. Jossakin vaiheessa taisin jollekin täällä käyneistä miehistä valittaa, että asiakkaan olisi hyvä tällaisessa tapauksessa saada lista yhteyshenkilöistä. Pää on pyörällään muutenkin.

Sisareni Heljän ottama kuva minusta itsenäisyyspäivänä Rengon kirkon edustalla. Ehkä joulun aikana ehdin palata tutkimuksiini.

Joskus elämä on ennalta arvaamatonta. En ole ainoa enkä viimeinen, joka kohtaa vaikeuksia. Kun olen kertonut tästä minua nyt kohdanneesta muille, erityisesti niille, joita asia tavalla tai toisella koskee, olen joutunut hillitsemään kysymyksiä tulevaisuudesta. On nimittäin yleistä, että ihmiset ensimmäiseksi esittävät kysymyksiä, mitä aion tehdä. En pysty kertomaan enkä edes halua. Minua auttaa ehkä se, että olen viime vuosien aikana joutunut hyväksymään sen, että en voi millään tavalla muuten suunnitella tulevaisuuttani kuin ottamalla tulevat asiat rauhallisesti ja yksi kerrallaan vastaan.

On se vaan kivaa, kun minulla on ollut naisnokikolari ja nyt oli myös naiskatsastaja. Nopea toimitus, yksi lamppu palanut, mutta muuten kirkkaasti läpi.

Ajattelemme miten tahansa, niin ihminen on yksin ja selviää siitä huolimatta. On täysin inhimillistä välillä kauhistella kohtaloaan kuten minulle usein käy herätessäni pitkiltä yöuniltani.  On toisarvoista loppujen lopuksi sekin, mihin kaikki paperini, valokuvani ja kirjani joutuvat. Sitähän minulle yritetään kertoa. Ihminen yksin riittää, kaikki muu on välikappaleita kuten nuo tärkeänä pitämäni asiat minulle.  Elämämme varrella keräämämme tavarat ovat vain lisäämässä painolastiamme. Jokaisen on käytävä nämä taistelut itsensä kanssa.

Nyt on palattava ihmisten ilmoille. Anna kutsui syömään kotiinsa. Sitten käytän likaisen autoni katsastuksessa ja menen kirjastoon selvittämään, etten voikaan palauttaa yhtä kirjaa, kun olen ihmeekseni hävittänyt sen. Samalla reisulla vien vanhan printterin ja skannerin hävitettäväksi. Samalla mietin, mitä kuvia liitän tähän juttuun ennen julkaisua. Mutta useinhan asiat eivät mene suunnitelmien mukaan.

Milo olisi eilen mielellään avannut herkkukorini.