Aiheutin
edellisellä kirjoituksellani hieman hämminkiä, jota jouduin selittelemään
jälkikäteen. En taida jatkossa edes yrittää suullisesti kertoa kirjoittamistani
asioista eli selittää niitä, jollei lukija ole ymmärtänyt. Kun kirjoittaa, tulee aika tarkkaan harkittua
sanamuoto ja tarkoitus. Lukija sitten usein tulkitsee asian oman itsensä
kautta, mikä ei aina ole sama, mikä on alkuperäinen ajatukseni. Me kaikki olemme
vain ihmisiä, puutteellisia olentoja. Hyvä,
että joskus edes kohdataan. On ehkä turha toivoa, että voisimme keskenämme
puhua useammin merkityksellisistä asioista. Keskinäisessä suullisessa
kommunikaatiossa on mahdottoman paljon häiriöitä, tänä päivänä enemmän kuin
koskaan. Hyvä ohje voisi olla huolehtia
ensisijaisesti omasta sielunelämästään ja terveydestään ja olla puuttumatta
muiden vastaavaan, jolleivat he sitten pyydä apua.
Postikortti kuvaten Puskinin kaupungissa Tsarskoje Selossa entisessä Saaren kylässä Inkerinmaalla olevaa Cameron-galleriaa, joka rakennettiin vuosina 1783 - 1787. Lisää tietoa ja kuvia löydät täältä. |
Luen
parhaillaan Laila Hirvisaaren tänä vuonna ilmestynyttä romaania ”Me,
Keisarinna.” Mainitsin aiheesta aiemmin syksyllä kirjoittamassani blogissa Tallinnan vierailun jälkeen. Siellä
kerroin, miksi en ollut lukenut Hirvisaaren Katariina Suuresta kirjoittamaa
ensimmäistä kirjaa ”Minä,
Katariina.” Nyt aion kyllä senkin lukea,
sillä niin mielenkiintoisesti historia alkaa avautua romaanin kautta. Pietari
ja Karjalan kannas. Tuo aikakausi
1700-luvun loppupuoli kiinnostaa erityisesti Karjalan alueen, Kuolemajärven historian ja sikäläisten sukujen
kautta, mikä nyt ei ehkä ole jäänyt kenellekään lukijalleni epäselväksi.
Puutteelliset tietoni ahdistavat minua välillä hyvinkin paljon, mutta mitä
sille voin. Voin vain edetä sitkeästi ja pikkuhiljaa.
Minun kuviani kesältä 2005 samasta paikasta |
Karjalan
alueella oli paikoitellen aatelisille lahjoitettuja maita, jolloin näillä
alueilla asuvien talonpoikien asema oli riippuvainen isännän vaatimuksista. Kuolemajärven
historia kertoo (s. 373 alkaen), että jo vuonna 1716 ennen Uudenkaupungin rauhaa,
jolloin ns. Vanha-Suomi liitettiin Venäjään, sai ulkomaalainen Pietari Brosse
Hatjalahden ja koko Kuolemajärvi annettiin 1720 yhdessä Uudenkirkon kanssa
amiraali Cornelius Cruyisille ja hänen rouvalleen elinajaksi ja laskettiin
Cruysin lesken kuoltua Systerbäckin asetehtaan alaisuuteen 1741. Myöhemmin
mainitaan, että 1772 julistettiin Kuolemajärven kappeli kruunun omaksi. Mutta historiassa mainitaan myös, että
Ruotsin vallan aikaiset sotilasvirkatalot muuttuivat kruununtiloiksi. Osa niistä
oli jo aiemmin Ruotsin vallan alla lunastettu perintötiloiksi ja nämä talonpojat omistivat oman
maansa. Kuolemajärven Karjalaisten kylässä olevat minun erityisesti tarkastelemani Simo Pentinpoika Sirkiän ja
Antti Matinpoika Kukon talot olivat tällaisia itsenäisiä taloja 1728. Kunhan tutkin asioita lisää, palaan ehkä
näihin asioihin.
Romaanissa
Katariina lähtee 1790 Suomen rajaseudulle rauhoittumaan mukanaan pieni seurue
ja palveluskuntaa. Paikka on hänen pitkäaikaisen suosikkinsa Grigori Potemkinin
ihana datsa Viipurin pohjoispuolella, pienen lammen rannalla. Rakennus on
kaksikerroksinen maalaiskartano, jonka alakerrassa oli keittiötilojen lisäksi
kahdeksan huonetta ja yläkerrassa vierashuoneet. Mielenkiintoista, mutta lienee
kuitenkin kirjailijan luomaa fiktiota.
Talo on kuitenkin vaatimaton sen kaiken loiston rinnalla, mitä Pietarin
palatsit tarjoavat. Kadehdin
Katariinalta Eremitaasin vinttiä, jonne voi aina työntää tarpeetonta tavaraa
talteen ja tarvittaessa hakea sieltä vaikkapa huonekaluja, kun joku
pikkupalatsi halutaan sisustaa.
Entä sitten
Eremitaasin kirjasto, jonka Katariina pisti järjestykseen virolaisen Ilmar
Rammin kanssa? Katariinan kirjeenvaihto monen aikakauden merkittävän henkilön
kanssa on vaikuttavaa, ihastuttavaa, sivupoluille vievää. Ruhtinas de Ligne oli
yksi kirjeenvaihtoystävistä. Se ystävyys sai aikaan Tsarskoje Selon Katariinan
palatsin viereen Cameronin
gallerian, jota minäkin olen kamerallani kuvannut.
Kävin
vilkaisemassa netistä eri blogeista kommentteja näistä Laila Hirvisaaren
Katariina-kirjoista. Hyvin vähän aihepiiri tuntuu nuorempaa polvea
kiinnostavan, heidän mielestään nämä ovat pitkästyttäviä teoksia kaiken
kaikkiaan. Vähän arvelin näin olevan, historia ei tänä päivänä ole kiinnostava
genre. Olen ollut näkevinäni jotakin
keskustelua siitä, että historian opetus tulee tulevaisuudessa myös kouluissa
huomattavasti vähenemään. Minulle
itselleni historia on ollut lapsesta saakka elämän suola. Nyt olen pahoillani
siitä, etten määrätietoisesti pyrkinyt nuorena toteuttamaan niitä hentoja
tuntemuksia omasta tiestäni. Kuuntelin liian paljon muita, omia vanhempiani,
sukulaisia. Niinhän silloin useimmiten kävi. Elämä muotoutui
sattumanvaraisesti.
Omina kouluaikoinani
maailman historia oli etusijalla, Suomen historiaan ei paljonkaan puututtu eikä
se tuolloin edes tuntunut kovin kiintoisalta. Menin erityisen syvälle Ranskan historiaan.
Kouluaineissani istuin nuorena tyttönä Ludvig XIV:n hovin ruokapöydässä.
Ranskan vallankumous vei minut lopullisesti Ranskaan. Kirjoitin aiheesta jopa
ylioppilasaineen.
Olen
palannut siihen aikaan hyvin usein myös myöhempinä vuosina. Omituisinta lienee,
että jossakin vaiheessa koin voimakkaasti, että Pariisi olisi ollut
vallankumouksen aikana kotikaupunkini, jossa olin mahdollisesti kokenut
kuoleman giljotiinilla. Aloitin jopa aikoinaan kirjoittaa aiheesta, romanttisesta
tapaamisesta erään miehen kanssa Pont
Neufin sillalla
lumisateessa. Mielikuva oli mahdottoman
elävä.
Myöhemmin kahlasin lukemattomia Pariisin historiaa käsitteleviä kirjoja yrittäen
löytää tuttuja asioita. Kun olin ensimmäistä kertaa astumassa Pont Neufin sillalle,
odotin tunnistamista, jonkinlaista järistystä. Mitään sen kummempaa en
tuntenut. Kun opiskelin kansalaisopistossa nelisen vuotta ranskan kieltä
2000-luvun puolivälissä, ainoat sanat,
jotka jotenkin kielessä tuntuivat minusta tutulta olivat järjestysluvut:
le premier, le deuxième, le troisième, le quatrième jne. Mutta kyllä nekin
olivat vaikeita kuten koko kieli. Loppujen lopuksi luovutin sen kielen kanssa.
Olen sitä mieltä, että oppisin kielen vain asumalla vuosikausia Ranskassa.
Sinnehän Katariinakin Pähkinäsaaren linnaan pisti ihmisiä vankeuteen. Tässä saapuminen Nevalta ja ensi kohtaamiseni Pähkinäsaaren kanssa 2005. |
Mielikuvitus
on mahtava ystävä ja siitä näyttää tulleen ajan kanssa entistä tärkeämpi. Vanhetessamme tajuamme oman rajallisuutemme.
Matkustaminen ei ole halpaa ja muuttaminen toiseen maahan vaatii paljon.
Tavalliset turistimatkat eivät ole koskaan olleet minusta riittävän kiehtovia,
niissä on oltava jokin oma juttu mukana.
Suomeen
olen juuttunut jo kauan sitten. Voin sanoa olevani kiinni turpeessa oikein
kunnolla. Historiaa, erityisesti sukujeni talonpoikaista historiaa tutkimalla
yritän ottaa sen haltuuni ja tyytyä maalaistytön osaani tässä elämässä.
Jossakin vaiheessa tajuamme senkin, että emme tavoita sitä jotakin (mitä
lieneekään) harhailemalla ympäriinsä sadoissa erilaisissa asioissa, tekemällä milloin
mitäkin, vierailemalla vieraissa maissa. Sen kaiken löydämme itsestämme, läheltä,
se on aina tavoitettavissa. Eikä se jokin kuitenkaan estä meitä lähtemästä jos
siltä tuntuu. Turpeessa rötköttäminen ei ole siis mikään paha juttu. No,
toisaalta tunnun kyllä harhailevan niissä monissa asioissa, mutta se on luonteenvikani.
Niin tai
näin, rahvasta on suvuissani aina oltu, talonpoikia. Katariina II Suuren
maailmassa liikutaan toisessa maailmassa, joka nyttemmin on vain muisto, mutta
muisto, joka elää monissa asioissa. Ranska oli Katariinalle tulipunainen vaate
ja vallankumous sai hänet kääntämään maalle kokonaan selkänsä.
Uudempaa
aikaa on kirjattu ylös hyvinkin tarkkaan, mutta vanhemman ajan tutkimuksesta en ole
vielä täysin perillä ja koen sen selvittämisen mielenkiintoisuuden lisäksi
melko hankalaksi. Luen nimittäin parhaillaan
myös aiempaa historian tutkimusta koskien Viipurin läänin asutusta
kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa. Teos ”Linnaleirit ja vainovalkeat” perustuu
Anssi Mäkisen Oulun yliopistossa tekemään väitöskirjaan. Se on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran julkaisuna 2002 ja nappasin sen mukaani syksyn kirjamessuilta, koska se
oli ollut jo pitkään ostosluettelossani.
Kirjassa on laaja luettelo muusta aiheeseen ja alueeseen liittyvästä
tutkimuskirjallisuudesta, joka varmaan johdattaa minua eteenpäin.
" Jossakin vaiheessa tajuamme senkin, että emme tavoita sitä jotakin (mitä lieneekään) harhailemalla ympäriinsä sadoissa erilaisissa asioissa, tekemällä milloin mitäkin, vierailemalla vieraissa maissa. Sen kaiken löydämme itsestämme, läheltä, se on aina tavoitettavissa. " hmmm...
VastaaPoistaTätä kannattaa kunkin miettiä omalta kohdaltaan. "Ei kannata lähteä merta edemmäs kalaan" on vanha suomalainen sanonta, joka hitusen koskettelee tätä asiaa. Toisaalta tarkoitan tuolla kuitenkin enemmän sellaista turhanpäiväistä tekemistä, menemistä, touhuamista, pakenemista ja onnen jahtaamista ulkoisista asioista ja huveista, mikä on niin tyypillistä ihmisille. Onni löytyy läheltä, sisäisestä elämästä ja itsensä rohkeasta kohtaamisesta. Se ei tarkoita pysähtymistä ja muun kieltämistä, Tässä taas yksi näitä elämän paradokseja.
Poista