Joulun ajan lukemistoja

Aiheutin edellisellä kirjoituksellani hieman hämminkiä, jota jouduin selittelemään jälkikäteen. En taida jatkossa edes yrittää suullisesti kertoa kirjoittamistani asioista eli selittää niitä, jollei lukija ole ymmärtänyt.  Kun kirjoittaa, tulee aika tarkkaan harkittua sanamuoto ja tarkoitus. Lukija sitten usein tulkitsee asian oman itsensä kautta, mikä ei aina ole sama, mikä on alkuperäinen ajatukseni. Me kaikki olemme vain ihmisiä, puutteellisia olentoja.  Hyvä, että joskus edes kohdataan. On ehkä turha toivoa, että voisimme keskenämme puhua useammin merkityksellisistä  asioista. Keskinäisessä suullisessa kommunikaatiossa on mahdottoman paljon häiriöitä, tänä päivänä enemmän kuin koskaan.  Hyvä ohje voisi olla huolehtia ensisijaisesti omasta sielunelämästään ja terveydestään ja olla puuttumatta muiden vastaavaan, jolleivat he sitten pyydä apua.

Postikortti  kuvaten Puskinin kaupungissa Tsarskoje Selossa entisessä Saaren kylässä Inkerinmaalla olevaa Cameron-galleriaa, joka rakennettiin vuosina 1783 - 1787. Lisää tietoa ja kuvia löydät täältä.

Luen parhaillaan Laila Hirvisaaren tänä vuonna ilmestynyttä romaania ”Me, Keisarinna.” Mainitsin aiheesta aiemmin syksyllä kirjoittamassani blogissa Tallinnan vierailun jälkeen. Siellä kerroin, miksi en ollut lukenut Hirvisaaren Katariina Suuresta kirjoittamaa ensimmäistä  kirjaa ”Minä, Katariina.”  Nyt aion kyllä senkin lukea, sillä niin mielenkiintoisesti historia alkaa avautua romaanin kautta. Pietari ja Karjalan kannas.  Tuo aikakausi 1700-luvun loppupuoli kiinnostaa erityisesti Karjalan alueen,  Kuolemajärven historian ja sikäläisten sukujen kautta, mikä nyt ei ehkä ole jäänyt kenellekään lukijalleni epäselväksi. Puutteelliset tietoni ahdistavat minua välillä hyvinkin paljon, mutta mitä sille voin. Voin vain edetä sitkeästi ja pikkuhiljaa. 

Minun kuviani kesältä 2005 samasta paikasta

Katariinan aikana Karjalan alue kuului Venäjän valtakuntaan. Tätä aluetta kutsuttiin myöhemmin nimellä Vanha Suomi. Viipuri, Karjalan kannas ja Käkisalmen lääni olivat siirtyneet Venäjälle  Suurta Pohjansotaa seuranneen  ison vihan jälkeen solmitussa Uudenkaupungin rauhassa 1721. Turun rauhassa 1748  osa kaakkois-Suomea aina Kymijokeen saakka siirtyi myös Venäjän vallan alla. Väestö pysyi paikallaan.  Maaorjuutta ei onneksi otettu käyttöön näillä alueilla. Aihetta käsitellään yleensä Venäjän osalta paljonkin romaanissa. Katariina ei tehnyt mitään maaorjuuden lopettamiseksi, päinvastoin hän huononsi orjaperheiden asemaa uusilla säännöksillä.

Karjalan alueella oli paikoitellen aatelisille lahjoitettuja maita, jolloin näillä alueilla asuvien talonpoikien asema oli riippuvainen isännän vaatimuksista. Kuolemajärven historia kertoo (s. 373 alkaen), että jo vuonna 1716 ennen Uudenkaupungin rauhaa, jolloin ns. Vanha-Suomi liitettiin Venäjään, sai ulkomaalainen Pietari Brosse Hatjalahden ja koko Kuolemajärvi annettiin 1720 yhdessä Uudenkirkon kanssa amiraali Cornelius Cruyisille ja hänen rouvalleen elinajaksi ja laskettiin Cruysin lesken kuoltua Systerbäckin asetehtaan alaisuuteen 1741. Myöhemmin mainitaan, että 1772 julistettiin Kuolemajärven kappeli kruunun omaksi.  Mutta historiassa mainitaan myös, että Ruotsin vallan aikaiset sotilasvirkatalot muuttuivat kruununtiloiksi. Osa niistä oli jo aiemmin Ruotsin vallan alla lunastettu perintötiloiksi ja nämä talonpojat omistivat oman maansa. Kuolemajärven Karjalaisten kylässä olevat minun erityisesti tarkastelemani  Simo Pentinpoika Sirkiän ja Antti Matinpoika Kukon talot olivat tällaisia itsenäisiä taloja 1728.  Kunhan tutkin asioita lisää, palaan ehkä näihin asioihin.

Romaanissa Katariina lähtee 1790 Suomen rajaseudulle rauhoittumaan mukanaan pieni seurue ja palveluskuntaa. Paikka on hänen pitkäaikaisen suosikkinsa Grigori Potemkinin ihana datsa Viipurin pohjoispuolella, pienen lammen rannalla. Rakennus on kaksikerroksinen maalaiskartano, jonka alakerrassa oli keittiötilojen lisäksi kahdeksan huonetta ja yläkerrassa vierashuoneet. Mielenkiintoista, mutta lienee kuitenkin kirjailijan luomaa fiktiota.  Talo on kuitenkin vaatimaton sen kaiken loiston rinnalla, mitä Pietarin palatsit tarjoavat.  Kadehdin Katariinalta Eremitaasin vinttiä, jonne voi aina työntää tarpeetonta tavaraa talteen ja tarvittaessa hakea sieltä vaikkapa huonekaluja, kun joku pikkupalatsi halutaan sisustaa.

Entä sitten Eremitaasin kirjasto, jonka Katariina pisti järjestykseen virolaisen Ilmar Rammin kanssa? Katariinan kirjeenvaihto monen aikakauden merkittävän henkilön kanssa on vaikuttavaa, ihastuttavaa, sivupoluille vievää. Ruhtinas de Ligne oli yksi kirjeenvaihtoystävistä. Se ystävyys sai aikaan Tsarskoje Selon Katariinan palatsin viereen Cameronin gallerian, jota minäkin olen kamerallani kuvannut.

Kävin vilkaisemassa netistä eri blogeista kommentteja näistä Laila Hirvisaaren Katariina-kirjoista. Hyvin vähän aihepiiri tuntuu nuorempaa polvea kiinnostavan, heidän mielestään nämä ovat pitkästyttäviä teoksia kaiken kaikkiaan. Vähän arvelin näin olevan, historia ei tänä päivänä ole kiinnostava genre.  Olen ollut näkevinäni jotakin keskustelua siitä, että historian opetus tulee tulevaisuudessa myös kouluissa huomattavasti vähenemään.  Minulle itselleni historia on ollut lapsesta saakka elämän suola. Nyt olen pahoillani siitä, etten määrätietoisesti pyrkinyt nuorena toteuttamaan niitä hentoja tuntemuksia omasta tiestäni. Kuuntelin liian paljon muita, omia vanhempiani, sukulaisia. Niinhän silloin useimmiten kävi. Elämä muotoutui sattumanvaraisesti.

Omina kouluaikoinani maailman historia oli etusijalla, Suomen historiaan ei paljonkaan puututtu eikä se tuolloin edes tuntunut kovin kiintoisalta.  Menin erityisen syvälle Ranskan historiaan. Kouluaineissani istuin nuorena tyttönä Ludvig XIV:n hovin ruokapöydässä. Ranskan vallankumous vei minut lopullisesti Ranskaan. Kirjoitin aiheesta jopa ylioppilasaineen.

Olen palannut siihen aikaan hyvin usein myös myöhempinä vuosina. Omituisinta lienee, että jossakin vaiheessa koin voimakkaasti, että Pariisi olisi ollut vallankumouksen aikana kotikaupunkini, jossa olin mahdollisesti kokenut kuoleman giljotiinilla. Aloitin jopa aikoinaan kirjoittaa aiheesta, romanttisesta tapaamisesta erään miehen kanssa Pont Neufin sillalla lumisateessa.  Mielikuva oli mahdottoman elävä.

Myöhemmin kahlasin lukemattomia Pariisin historiaa käsitteleviä kirjoja yrittäen löytää tuttuja asioita. Kun olin ensimmäistä kertaa astumassa Pont Neufin sillalle, odotin tunnistamista, jonkinlaista järistystä. Mitään sen kummempaa en tuntenut. Kun opiskelin kansalaisopistossa nelisen vuotta ranskan kieltä 2000-luvun puolivälissä, ainoat sanat,  jotka jotenkin kielessä tuntuivat minusta tutulta olivat järjestysluvut: le premier, le deuxième, le troisième, le quatrième jne. Mutta kyllä nekin olivat vaikeita kuten koko kieli. Loppujen lopuksi luovutin sen kielen kanssa. Olen sitä mieltä, että oppisin kielen vain asumalla vuosikausia Ranskassa.

Sinnehän Katariinakin Pähkinäsaaren linnaan pisti ihmisiä vankeuteen. Tässä saapuminen Nevalta ja ensi kohtaamiseni Pähkinäsaaren kanssa 2005.

Mielikuvitus on mahtava ystävä ja siitä näyttää tulleen ajan kanssa entistä tärkeämpi. Vanhetessamme tajuamme oman rajallisuutemme.  Matkustaminen ei ole halpaa ja muuttaminen toiseen maahan vaatii paljon. Tavalliset turistimatkat eivät ole koskaan olleet minusta riittävän kiehtovia, niissä on oltava jokin oma juttu mukana.

Suomeen olen juuttunut jo kauan sitten. Voin sanoa olevani kiinni turpeessa oikein kunnolla. Historiaa, erityisesti sukujeni talonpoikaista historiaa tutkimalla yritän ottaa sen haltuuni ja tyytyä maalaistytön osaani tässä elämässä. Jossakin vaiheessa tajuamme senkin, että emme tavoita sitä jotakin (mitä lieneekään) harhailemalla ympäriinsä sadoissa erilaisissa asioissa, tekemällä milloin mitäkin, vierailemalla vieraissa maissa. Sen kaiken löydämme itsestämme, läheltä, se on aina tavoitettavissa. Eikä se jokin kuitenkaan estä meitä lähtemästä jos siltä tuntuu. Turpeessa rötköttäminen ei ole siis mikään paha juttu. No, toisaalta tunnun kyllä harhailevan niissä monissa asioissa, mutta se on luonteenvikani.

Niin tai näin, rahvasta on suvuissani aina oltu, talonpoikia. Katariina II Suuren maailmassa liikutaan toisessa maailmassa, joka nyttemmin on vain muisto, mutta muisto, joka elää monissa asioissa. Ranska oli Katariinalle tulipunainen vaate ja vallankumous sai hänet kääntämään maalle kokonaan selkänsä.

Uudempaa aikaa on kirjattu ylös hyvinkin tarkkaan, mutta vanhemman ajan tutkimuksesta en ole vielä täysin perillä ja koen sen selvittämisen mielenkiintoisuuden lisäksi melko hankalaksi.  Luen nimittäin parhaillaan myös aiempaa historian tutkimusta koskien Viipurin läänin asutusta kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa.  Teos ”Linnaleirit ja vainovalkeat” perustuu Anssi Mäkisen Oulun yliopistossa tekemään väitöskirjaan.  Se on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisuna 2002 ja nappasin sen mukaani syksyn kirjamessuilta, koska se oli ollut jo pitkään ostosluettelossani.  Kirjassa on laaja luettelo muusta aiheeseen ja alueeseen liittyvästä tutkimuskirjallisuudesta, joka varmaan johdattaa minua eteenpäin.