On se vaan omituista, että minun aina jossakin vaiheessa
pitää palata miettimään ihmiselämän peruskysymyksiä, vaikka kuinka haluaisin
syventyä ihmisen elämän historiaan. Ettei vaan unohtuisi. Aamulla herätessäni
mieleeni tulivat taas kerran ne vaikeudet, joita edessäni on. Kaikki tavarat on
pakattava ja sijoitettava jonnekin, osaanko valita, mikä on tärkeätä, mitä voin
vain heittää pois. Kävellessäni postilaatikolle lehtiä hakemaan, ajattelin jo
taas, että kaikkihan, aivan kaikki sellainen ei merkitse mitään vain
minulla itselläni on merkitystä. Miten suhtaudun itseeni, muihin ja tähän maailmaan. Vaikka minut heitettäisiin alastomana toiselle
puolelle maailmaa, minä yksin riitän. Kaikki tarpeellinen on mukana. Olen ollut näiden asioiden äärellä
aiemminkin, kirjoittanut niistä. Miksi se on nyt taas ajankohtaista. Minähän tiedän
sen, ei sitä tarvitse korostaa tällaisilla vaikeuksilla. Vai tarvitseeko?
Milo yritti tänään viedä ensin kamerani ja tässä kännykkäni ja alkoi syödä kissakirjaa. Mukava Annan seuralainen ja riehaantui vierailustani. |
Sitten luin aamun Hesarista erään kolumnin (Matti
Mäkelä. Tarkka joulu.) ja ajattelin herran jestas sentään. Tässähän se on.
Auta armias, näinhän suuri osa kanssakulkijoistani ajattelee. Kaiken pitää
mennä totutun suunnitelman mukaan, muuten elämä on täysin sekaisin. Huomaan usein hiukan hermostuvani kanssaihmisteni mahdotonta järjestyksen vaatimusta, kronologisuuden ihannetta ja tulevaisuuden ennakointia. Niinhän minäkin
ajattelin joskus kauan sitten. Niin, vaikka mielessäni jo silloin kapinoin ja sitä myöhemmin hermostuin. Nyt pidän suuni kiinni. Paitsi täällä, kun kirjoitan. Ei ole pakko lukea, jos tekee pahaa ja inhottaa.
Vaatimustasomme on korkea, poikkeamia reitiltä
ei sallita. Ihmisiä arvostetaan sen mukaan, mitä he omistavat ja mitä he ovat
koulutukseltaan ja ammatiltaan. Vanhat ihmiset putoavat jossakin ihmisten kehittämässä
arvoasteikossa alas, jollei heillä ole muuten kerättyä statusta. Kyllähän te
sen tiedätte, olen huono kirjoittamaan aiheesta, koska aikanaan pikku hiljaa pudottauduin ulkopuolelle. Enkä jaksa enkä edes osaa sitä selittää, se on
niitä asioita, jotka voi tajuta vain intuition avulla. Olen luopunut egostani jo
vuosia sitten. Se oli harjoittelun tulos, mutta selvää on, että siitä ei toki voi
luopua ihan kokonaan pystyäkseen elämään ihmisten keskellä. Se on paradoksi kaikkien
niiden muiden paradoksien keskellä. Siinä kaikki vastakohtaisuudet ovat lähes
toistensa vieressä ja vaikeasti erotettavissa. Enkä missään nimessä pidä itseäni muita parempana. Jokaisen on etsittävä se oma tiensä, jota pitkin tarpoa kohti kuolemaa.
Vottokorin vastaanottaminen. |
Itse asiassa minun ei pitänyt kirjoittaa tästä syvemmälle
porautuen, mutta niinhän minulle aina käy alkaessani kirjoittaa. Eilinen päivä
oli niin raju, että tuskin ehdin hengähtää ennen iltaa. Edellisenä iltana sain tiedon, että kodinhoitohuoneeseen
tultaisiin tekemään purkutyötä eli poraamaan reikiä, jotta löydettäisiin
vuotanut putki. Soittaja pyysi myös siirtämään irtaimiston pois huoneesta. Olin
ollut iltapäivällä viettämässä Nordean Seniorikerho Evergreenin joulujuhlaa
ravintola Kaisaniemessä ja olin juuri yllättäen voittanut arvonnassa kaikkien
osallistujien kesken arvotun herkkukorin. Raahasin korin tihkusateessa halki
Helsingin autolleni ja mietin, mitä jaksaisin vielä kotona tehdä. Olihan siinä
hommaa, käydä kaikki kymmenen plus kaappia ja laatikkoa läpi ja pakata tavarat
laatikoihin ja koreihin ja viedä autotalliin tai varastohuoneeseen tai siirtää
toisiin huoneisiin. Päätin jättää liinavaatekomeron tyhjentämisen aamuun.
Olohuoneen seinältä toiselta puolelta otin kaikki taulut pois. Oletin, että
seinää rikottaisiin siinäkin. Onneksi tämä ei sattunut kaksi vuotta sitten, kun en olisi pystynyt tekemään käsilläni mitään. Nyt olin ihmeissäni, että sain kaiken ripeästi
tehtyä. Lämmin sää on myös tukenani. Kiitos.
Tyhjennetty kodinhoitohuone, nuo kolme korkeaa komerokaappia myös. |
Kaksi työmiestä, samat, jotka purkivat tapahtumaketjun
alkuvaiheessa ensimmäiset seinät vaatehuoneesta ja olohuoneesta ja rakensivat
siihen muovisen hökötyksen suojaksi, tulivat sitten aamuvarhain. He irrottivat
kaappeja, tasoja ja siirsivät pesukoneen keittiöön. Sen jälkeen he porasivat
lattian auki lattiakaivon takapuolelta ja pyysivät minua tarvittaessa
juoksemaan autotalliin katkaisemaan veden, jos sattuisivat poraamaan
vesiputkeen. Onneksi niin ei käynyt,
vaikka juoksinkin useaan otteeseen sitten myöhemmin muista syistä sulkemassa veden ja
avaamassa. Reikä löytyi kylmävesiputkesta juuri siinä kohdassa, jonka miehet olivat poranneet auki. Minulle se oli
ihme, mutta eräs aiempi paikalla mittaaja oli sen aika tarkkaan paikallistanut,
joten pojat tiesivät, mistä aloittaa.
Työ tekeillä. |
Reiän paikkaaminen ei ollut helppoa, koska tarvittavaa kumia
ei ollut mukana. Luovutin heille yhden hiirimatoistani, josta kumipala
leikattiin. Vuoto suorassa putkessa saatiin helposti tukittua. Vaikeuksia
tuotti sitten pesukoneen takaisin paikalleen kytkeminen. Kylmävesiliitäntä
tihkui, vaikka mitään vikaa ei näyttänyt olevan. Useiden yritysten jälkeen
miehet luovuttivat ja lupasivat ilmoittaa pomolleen, jotta tämä hankkisi
putkimiehen liitännän tekemään. Putkimies kävikin sitten melko pian ja sai asian nopeasti
hoidettua.
Mutta ei siinä kaikki. Siinä vähän ennen putkimiestä tyttärentyttäreni
Anna saapui Milo-kissan kanssa tervehtimään ja tämän lähdettyä näytin hänelle
vuotokohtaa. Kappas vaan, se tihkui taas. Ei muuta kuin soitto miehelle, jonka
kanssa edellisenä iltana oli työmiesten tulosta sovittu. Hän sattui olemaan
lähistöllä ja tuli itse käymään toisen miehen kanssa ja pian reikä oli tukittu
uudelleen. Sain häneltä kynän, jossa on hänen puhelinnumeronsa. Jossakin
vaiheessa taisin jollekin täällä käyneistä miehistä valittaa, että asiakkaan olisi
hyvä tällaisessa tapauksessa saada lista yhteyshenkilöistä. Pää on pyörällään
muutenkin.
Sisareni Heljän ottama kuva minusta itsenäisyyspäivänä Rengon kirkon edustalla. Ehkä joulun aikana ehdin palata tutkimuksiini. |
Joskus elämä on ennalta arvaamatonta. En ole ainoa enkä
viimeinen, joka kohtaa vaikeuksia. Kun olen kertonut tästä minua nyt
kohdanneesta muille, erityisesti niille, joita asia tavalla tai toisella
koskee, olen joutunut hillitsemään kysymyksiä tulevaisuudesta. On nimittäin yleistä,
että ihmiset ensimmäiseksi esittävät kysymyksiä, mitä aion tehdä. En pysty
kertomaan enkä edes halua. Minua auttaa ehkä se, että olen viime vuosien aikana
joutunut hyväksymään sen, että en voi millään tavalla muuten suunnitella
tulevaisuuttani kuin ottamalla tulevat asiat rauhallisesti ja yksi kerrallaan
vastaan.
On se vaan kivaa, kun minulla on ollut naisnokikolari ja nyt oli myös naiskatsastaja. Nopea toimitus, yksi lamppu palanut, mutta muuten kirkkaasti läpi. |
Ajattelemme miten tahansa, niin ihminen on yksin ja selviää
siitä huolimatta. On täysin inhimillistä välillä kauhistella kohtaloaan kuten
minulle usein käy herätessäni pitkiltä yöuniltani. On toisarvoista loppujen lopuksi sekin, mihin
kaikki paperini, valokuvani ja kirjani joutuvat. Sitähän minulle yritetään kertoa.
Ihminen yksin riittää, kaikki muu on välikappaleita kuten nuo tärkeänä pitämäni
asiat minulle. Elämämme varrella
keräämämme tavarat ovat vain lisäämässä painolastiamme. Jokaisen on käytävä
nämä taistelut itsensä kanssa.
Nyt on palattava ihmisten ilmoille. Anna kutsui syömään kotiinsa. Sitten käytän likaisen autoni katsastuksessa ja menen kirjastoon selvittämään, etten voikaan palauttaa
yhtä kirjaa, kun olen ihmeekseni hävittänyt sen. Samalla reisulla vien vanhan printterin ja skannerin hävitettäväksi. Samalla mietin, mitä kuvia liitän tähän juttuun ennen julkaisua. Mutta useinhan asiat eivät mene suunnitelmien mukaan.
Milo olisi eilen mielellään avannut herkkukorini. |
Kiitos tästä postauksesta, se oli kuin vastaus omiin tämänhetkisiin mietteisiini. Suunnittelen liikaa tulevaisuuttani ja stressaan joutavilla asioilla, kaikella tarpeettomalla. Välillä saan itseni kiinni ja yritän parantaa tapani. Vanhat tavat ovat kuitenkin tiukassa, läpikäydystä sairaudesta huolimatta. Ihana kissa ja nätti kuva sinusta :)
VastaaPoista