Uuden vuoden alkaessa haluamme usein
tehdä erilaisia lupauksia. En edes aikonut luvata mitään, ne ajat
ovat osaltani ohi. Aion kuitenkin kääntää tulevaisuuden lehteä
ja ujuttaa itseäni uuteen suuntaan. Kuljen päivä kerrallaan, menen
joka päivä pienin askelin eteenpäin. Muutos on alkanut jo kauan
sitten, nyt kuljen pitkin polullani kauas ilman sen suurempaa
meteliä.
Polulle kauas oli vanhan, nyt
internetin syövereihin hävinneen blogini nimi. Siihen innoitti
minua eräs isäni ottama valokuva. Silloin oli kesä 1953 ja olin
lähdössä kahden nuoremman sisareni, Heljän ja Päivikin kanssa
polulle kauas kuten kutsuimme päivittäistä reittiämme pitkin ojan
reunassa kulkevaa polkua peltojen keskelle. Ojan varsilla kasvoi
ahomansikoita, joita matkalla poimimme. Nuorin sisaristani Raija oli
syntynyt vasta saman vuoden huhtikuussa, joten hän ei vielä silloin voinut osallistua
retkillemme. Tosin vedimme hänet jo seuraavina kesinä mukaan
erilaisiin pelto- ja metsäseikkailuihimme.
Voin milloin tahansa
siirtyä paikkaan, jossa kuvassa seisomme, polku alkaa muutaman
askeleen päästä edessämme. Kuvasta vinosti eteenpäin oikealle
seisoo iso lato, jossa myös usein leikimme. Suunnittelimme sinne
isompaa kotia, huoneita, kerroksia. Samaa harrastimme talvella, kun
kantavan hangen päälle oli satanut kerros lunta. Piirsimme
jaloillamme lumelle lukemattomia uusia taloja huoneineen ja
huonekaluineen. Kun menimme leikkien jälkeen posket punaisina
sisälle, jatkoin keittiön pöydän äärellä pohjapiirrosten piirtämistä paperilla. Huomaan nyt täysin unohtaneeni tuon minulle silloin erityisen rakkaan harrastuksen. Nyt se tuo
mieleeni taidehistorian opiskelun aikana virinneen kiinnostukseni
arkkitehtuuriin varsinkin sen jälkeen kun ensin eräässä tehtävässämme erityisen innokkaasti paneuduin
tulkitsemaan antiikin ajan temppelien rakennustapoja kirjoittaessani
referaattia eräästä pitkästä englanninkielisestä artikkelista.
Posket punaisina silloinkin, kun nyt sitä ajattelen. Miksi lapsuuden
harrastukseni hävisi aikanaan ja unohtui sitten vuosikymmeniksi?
Samalla kun siirryin kuvan paikkaan,
voin siirtyä myös aikaan. Se tuo omituisempia muistoja ja
pyörryttävän tunteen. Pysyttelenkin kuvassa ja jatkan paikan
tarkastelua. Polulle kauas-kuvassa taustalla näkyy iso koivu, jonka kaatumisen syvän
huokaisun kera muistan. Se tapahtui paljon myöhemmin ehkä
1970-luvulla, koska sitä ei näy eräässä myöhemmässä kuvassa, jossa poikani Henri vasta kävelemään oppineena kulkee.
Koivun vasemmalla puolella näkyy toisen perunakuopan katto, ne
olivat siinä peräkkäin. Oikealla puolella näkyy Eskolan, naapurin
rakennuksia. Äskettäin löysin toisen kuvan, jonka ehkä äitini on
ottanut samana päivänä. Oli pakko etsiä muutama tuota tilaa ja
paikkaa käsittelevä valokuva, jotka olen liittänyt tänne. Kierrän paikkaa lapsuuden ja nuoruuden asuinalueella kuin maani ikuisesti menettänyt. Mutta olen elänyt siellä jokaisella solullani. Samalla tavalla ajattelevat varmaan Karjalassa eläneet ihmiset ja siksi minun on varmaan ollut niin mahdottoman helppo samaistua heidän kokemuksiinsa.
Serkukset Jussi ja Henri matkalla ladolle päin pihapiirin jäädessä taakse. |
Tänään vietin vapaapäivää. Olen
usein kirjoittanut siitä, että eläkeläinen on aina lomalla. Mutta
kun nyt katson taaksepäin, huomaan kuitenkin olleeni kaikki neljä
vuotta eläkkeelle jäämisestäni ikäänkuin töissä.
Rentoutuminen on jäänyt vähiin. Olen kiiruhtanut asioista toiseen,
ikäänkuin jonkinlaisen pakon ajamana jonkun jahdatessa minua. Ymmärrän nyt tuon tunteen mielettömyyden. Valokuvaus ja postikorttien kirjoittaminen ovat olleet ihanaa
rentoutumista. Kun kirjoittaa postikortteja, voi samalla olla yksin
ja sosiaalinen.
Molemmat lapseni kesällä 1981 maisemassa, jonka tarkalleen tiedän. |
Kuvan keskellä kaukana pellon laidalla seisoo maisemassa lato, jonka läheltä olimme lähdössä polulle kauas ja jossa suunnittelimme suuria taloja. |
Joulun aikaan sain runsaasti
postikortteja, joukossa myös paljon sellaisilta henkilöiltä, joita
en itse muistanut. Postcrossingissakin
oli vilkkaampaa kuin aikoihin. Postikorttien keräilystä kirjoitan
enemmän joku toinen kerta. Sitä kutsutaan englanniksi nimeltä
Deltiology ja
saksaksi Philokartie.
Täällä siitä kerrotaan suomeksi.
Tänään kirjoitin postikortit:
Bodolle Sveitsiin, Ginalle Bahamalle, Pavelille Valkovenäjälle,
Chiekolle Japaniin, Sabrinalle Itävaltaan, Suzannelle Espanjaan,
Vilmalle Liettuaan, Sonjalle Bosnia ja Herzegovinaan,Tóthille
Unkariin, Debralle Australiaan, Luisille Portugaliin ja Monicalle
Romaniaan. Meillä postikortteja kirjoittavilla ja saavilla on usein
samoja kiinnostuksen aiheita. Vilma saa viimeisen laatikoistani löytämäni Polulle kauas-postikortin, koska tuon nuoren naisen postcrossing profiilissa oli jotakin, joka herätti minussa jälleen kerran kaihon nuoruuden haaveisiin. Siksi tämä
kirjoitus tänään.
Hello Merja!
VastaaPoistaI was going through my postcards wall on Postcrossing and that's how I found your blog. (I sent you a postcard once) It's beautiful, and I would like to follow you, even though I don't speak Finnish ;)
You can also take a look at my blog and perhaps follow me, I post about Postcrossing sometimes!
Best wishes and greetings from Holland,
Daphne (Daphne89)