Vapaapäivä

Uuden vuoden alkaessa haluamme usein tehdä erilaisia lupauksia. En edes aikonut luvata mitään, ne ajat ovat osaltani ohi. Aion kuitenkin kääntää tulevaisuuden lehteä ja ujuttaa itseäni uuteen suuntaan. Kuljen päivä kerrallaan, menen joka päivä pienin askelin eteenpäin. Muutos on alkanut jo kauan sitten, nyt kuljen pitkin polullani kauas ilman sen suurempaa meteliä.

Polulle kauas oli vanhan, nyt internetin syövereihin hävinneen blogini nimi. Siihen innoitti minua eräs isäni ottama valokuva. Silloin oli kesä 1953 ja olin lähdössä kahden nuoremman sisareni, Heljän ja Päivikin kanssa polulle kauas kuten kutsuimme päivittäistä reittiämme pitkin ojan reunassa kulkevaa polkua peltojen keskelle. Ojan varsilla kasvoi ahomansikoita, joita matkalla poimimme. Nuorin sisaristani Raija oli syntynyt vasta saman vuoden huhtikuussa, joten hän ei vielä silloin voinut osallistua retkillemme. Tosin vedimme hänet jo seuraavina kesinä mukaan erilaisiin pelto- ja metsäseikkailuihimme.

Voin milloin tahansa siirtyä paikkaan, jossa kuvassa seisomme, polku alkaa muutaman askeleen päästä edessämme. Kuvasta vinosti eteenpäin oikealle seisoo iso lato, jossa myös usein leikimme. Suunnittelimme sinne isompaa kotia, huoneita, kerroksia. Samaa harrastimme talvella, kun kantavan hangen päälle oli satanut kerros lunta. Piirsimme jaloillamme lumelle lukemattomia uusia taloja huoneineen ja huonekaluineen. Kun menimme leikkien jälkeen posket punaisina sisälle, jatkoin keittiön pöydän äärellä pohjapiirrosten piirtämistä paperilla. Huomaan nyt täysin unohtaneeni tuon minulle silloin erityisen rakkaan harrastuksen. Nyt se tuo mieleeni taidehistorian opiskelun aikana virinneen kiinnostukseni arkkitehtuuriin varsinkin sen jälkeen kun ensin eräässä tehtävässämme erityisen innokkaasti paneuduin tulkitsemaan antiikin ajan temppelien rakennustapoja kirjoittaessani referaattia eräästä pitkästä englanninkielisestä artikkelista. Posket punaisina silloinkin, kun nyt sitä ajattelen. Miksi lapsuuden harrastukseni hävisi aikanaan ja unohtui sitten vuosikymmeniksi?

Samalla kun siirryin kuvan paikkaan, voin siirtyä myös aikaan. Se tuo omituisempia muistoja ja pyörryttävän tunteen. Pysyttelenkin kuvassa ja jatkan paikan tarkastelua. Polulle kauas-kuvassa taustalla näkyy iso koivu, jonka kaatumisen syvän huokaisun kera muistan. Se tapahtui paljon myöhemmin ehkä 1970-luvulla, koska sitä ei näy eräässä myöhemmässä kuvassa, jossa poikani Henri vasta kävelemään oppineena kulkee. Koivun vasemmalla puolella näkyy toisen perunakuopan katto, ne olivat siinä peräkkäin. Oikealla puolella näkyy Eskolan, naapurin rakennuksia. Äskettäin löysin toisen kuvan, jonka ehkä äitini on ottanut samana päivänä. Oli pakko etsiä muutama tuota tilaa ja paikkaa käsittelevä valokuva, jotka olen liittänyt tänne. Kierrän paikkaa lapsuuden ja nuoruuden asuinalueella kuin maani ikuisesti menettänyt. Mutta olen elänyt siellä jokaisella solullani. Samalla tavalla ajattelevat varmaan Karjalassa eläneet ihmiset ja siksi minun on varmaan ollut niin mahdottoman helppo samaistua heidän kokemuksiinsa.

Serkukset Jussi ja Henri matkalla ladolle päin pihapiirin jäädessä taakse.

Tänään vietin vapaapäivää. Olen usein kirjoittanut siitä, että eläkeläinen on aina lomalla. Mutta kun nyt katson taaksepäin, huomaan kuitenkin olleeni kaikki neljä vuotta eläkkeelle jäämisestäni ikäänkuin töissä. Rentoutuminen on jäänyt vähiin. Olen kiiruhtanut asioista toiseen, ikäänkuin jonkinlaisen pakon ajamana jonkun jahdatessa minua. Ymmärrän nyt tuon tunteen mielettömyyden. Valokuvaus ja postikorttien kirjoittaminen ovat olleet ihanaa rentoutumista. Kun kirjoittaa postikortteja, voi samalla olla yksin ja sosiaalinen.

Molemmat lapseni kesällä 1981 maisemassa, jonka tarkalleen tiedän.

Kuvan keskellä kaukana pellon laidalla seisoo maisemassa lato,  jonka läheltä olimme lähdössä polulle kauas ja jossa suunnittelimme suuria taloja.

Joulun aikaan sain runsaasti postikortteja, joukossa myös paljon sellaisilta henkilöiltä, joita en itse muistanut. Postcrossingissakin oli vilkkaampaa kuin aikoihin. Postikorttien keräilystä kirjoitan enemmän joku toinen kerta. Sitä kutsutaan englanniksi nimeltä Deltiology ja saksaksi Philokartie. Täällä siitä kerrotaan suomeksi.

Tänään kirjoitin postikortit: Bodolle Sveitsiin, Ginalle Bahamalle, Pavelille Valkovenäjälle, Chiekolle Japaniin, Sabrinalle Itävaltaan, Suzannelle Espanjaan, Vilmalle Liettuaan, Sonjalle Bosnia ja Herzegovinaan,Tóthille Unkariin, Debralle Australiaan, Luisille Portugaliin ja Monicalle Romaniaan. Meillä postikortteja kirjoittavilla ja saavilla on usein samoja kiinnostuksen aiheita. Vilma saa viimeisen laatikoistani löytämäni  Polulle kauas-postikortin, koska tuon nuoren naisen postcrossing profiilissa oli jotakin, joka herätti minussa jälleen kerran kaihon nuoruuden haaveisiin. Siksi tämä kirjoitus tänään.