Sielujen kosketus

Tälle päivälle on kait luvattu kylmää ja sadetta. Vaikka en yleensä säätiedotuksista piittaa, on joskus hyvä jäädä kuiviin sisätöihin ja muihin sisäharrastuksiin ja jättää hyvällä omallatunnolla ulkotyöt siihen hellekauteen, joka saattaa olla vielä tulossa. Tosin heti aamusta tuolla ulkona näytti vielä ihan hyvältä, melkein kuin sää siitä vielä kirkastuisi kauniiksi päiväksi. Niin ei kuitenkaan sitten käynytkään. Olin kuulevinani, että yöhallojakin on luvassa. Pitääpä tuoda rahapuu ja muut herkät ruukkukasvit sisään. Kunhan vain hajamielisyydessäni muistaisin!

Elämä on täynnä pieniä ihania asioita, joita ei muuten nuorempana ehtinyt edes tajuamaan. Tällä viikolla vietin melkein koko päivän Vantaan Ikeassa sisareni Heljän kanssa. Oli todella mukava päivä, jota jo Facebookissa mainostin melkein ulkomaan matkaksi, vaikkakin halvemmaksi.

Kuljeskella jossakin kiireettömästi, vähän samanlaisia ovat olleet ulkomaan matkamme aikoinaan. Samalla tulee keskusteltua kaikki mahdolliset asiat ja pohdittuja syntyjä syviä. Ne ovat sielunhoitoa parhaimmillaan ja samalla saa tärkeää liikuntaa. Olemme usein keskustelleet myös siitä, että menneistä ajoista on jäänyt pari vuosikymmentä täysin muistojen hämärään, koska vain elämän arki oli silloin pääosassa.

Kun hulluja valokuvajia olemme, niin käynnistä muodostui diasarja, jossa voit vierailla kanssamme Ikeassa.


Tästä linkistä pääset katsomaan yksittäisiä kuvia.

En tiedä, osaatteko te muut nauttia nuoresta alkaen jokaisesta pikkuhetkestä ja yksityiskohdasta samalla tavalla kuin ehkä sitten päivän kaartuessa iltaan, tultuamme vanhemmiksi ja kiireen jäätyä taakse?  Oletan, että olette minua parempia siinäkin. Minä taisin yrittää sitä aika ajoin kirjoittamalla, kun muuten havaitsin pysähtymisen mahdottomaksi. Sieltä kirjoituksistani se kyllä lehahtaa kuin lintu silmilleni ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Turhaahan se nyt on. Kädet olivat silloin täynnä työtä ja kiirettä. Maailma oli myös erilainen 1970 - 80-luvuilla.  Perheellinen, työssä käyvä nainen joutuu varmaan edelleenkin tekemään monen henkilön työt. Pysähtymättä, ilman lepoa. Sitten vain yhtäkkiä huomaa, että on aika jäädä eläkkeelle. Silloin kaikki asiat nousevat pinnalle ja niitä voi vihdoin alkaa käsitellä. Jos ylipäänsä haluaa. Toki tiedän, että joillakin meistä se kiire ja juokseminen jatkuvat sittenkin, mutta kannattaa muistaa, että se on kuitenkin edessä sitten joskus vaikka myöhemmin, usein elämän kriisien yhteydessä.

Tällä viikolla viettäessäni aikaa suloisen Alex-pojan kanssa, katselin kuinka hän Muumi-kirjaa lukiessamme tarrasi pienillä kätösillään oranssinpunaiseen aurinkoon sinisessä maisemassa kuin haluten ottaa sen käteensä. Hän puhui sille omaa kieltään. Vähän myöhemmin hän katseli tuulta puutarhan puissa. Tuuli tiputti taas paljon omenia ruohikkoon. Syyshortensiat loistivat valkoista himmeää valoaan silmillemme. Mitä kaikkea hän noukkii ympäröivästä maailmasta omaan henkiseen rauhaansa. Sen pitäminen koossa on tulevaisuudessa  ehkä vaikeampaa, mutta entistä tärkeämpää.

Meistä monet ovat menettäneet sen, osa saattaa olla jäänyt siitä kokonaan paitsi. Sitä on vain niin äärettömän vaikea tajuta ja huomata, edes läheisissään.

Katselen nykyään maailmaa usein hänen silmillään kuin yrittäen tavoittaa jotakin kaukaista, mitä on enää vaikea saada kiinni.  Minun lapsuuteni kului aivan erilaisessa maailmassa, vaikka ulkoisesti luonto oli samaa. Rytmi oli ehkä lähempänä nykyistä hiljaisen rauhallista päivääni ollessani yksin. Kuljetan sitä maailmaa edelleen sielussani vahvuutenani. Löydän sitä myös muista ihmisistä ja ilahdun, vaikken sitä ääneen kuulutakaan. Se on tuntemista joka säikeellään, myötäelämistä, ymmärtämistä. Voimme tajuta sen VAIN sydämellämme, sielumme koskettaessa toista.

Tämän postikortin sain eilen Hollannista. Lähettäjä Gerdien toivoi olevansa 90-vuotiaana kuvassa olevan naisen kaltainen. Minä ajattelin, että tuotapa ideaa en ole näin kokeillut. Vähän samantyyppistä joskus sentään, kun olen saanut jonkun suostumaan valokuvamalliksi. Mutta niistä toisella kertaa.