Arkista aherrusta ennen luopumista

Aika huristaa ohitse aivan liian nopeasti. Asioita jää tekemättä, vaikka tekeekin paljon koko ajan. Perjantaina aamupäivällä siivosimme sisareni Heljän kanssa autotallin ja ulkovaraston. Oli hienoa saada kertaheitolla paljon tavaraa pois, paljon pelkkää roinaa siirtyi roskapusseihin odottamaan, että mahtuisivat roskalaatikkoon. Keräsimme kaikki kukkaruukut muistakin säilytystiloista autotalliin, josta niitä voivat halukkaat viedä itselleen. Minulla on vuosien mittaan ollut paljon enemmän sisäkukkia, joita nyt olen viime vuosina siis lahjakkaasti hävittänyt laiminlyömällä niitä. Maalipurkit, joista osa jo aiempien omistajien ajoilta odottavat nyt, että saan vietyä ne jonnekin ongelmajätteiden keräykseen. Pihatyöt jäivät tällä kertaa myöhemmäksi. Tämä on ensimmäinen kesä pitkiin aikoihin, kun en ole samalla tavalla kuin aina aiemmin nauttinut pihastani. Näkymä on nyt vain harvoin ilahduttanut silmiäni ja tehnyt minut onnelliseksi. Syy on pääasiassa siinä, että vasta nyt aivan kesän lopussa olisin jaksanut puuhata siellä. Ehkä hyvä näin. Helpottaa edessä olevaa luopumista.

Valmistaudun pikku hiljaa uuteen elämänvaiheeseen. Välillä vieläkin kirpaisee, mutta on kuitenkin jännittävää odottaa, mitä tuleman pitää, tulee sitten mitä tahansa. Kun vaan säilyttäisin oman mielenrauhansa kaikissa eteen tulevissa käänteissä. Tässä on taas yksi elämäni paradoksi. Tiedän, että elämä päättyy aikanaan eikä minun oikeastaan tarvitse huolehtia sen enempää, koska elämä kantaa. Toisaalta pidän tavallaan kiinni entisestä, saavutetusta, en halua luovuttaa kaikkea.

Tässä kuva loppusyksyltä 2000, jolloin olimme heinäkuun lopussa muuttaneet Tuusulaan. Kuvassa tyttäreni Christina odottaa Arttua, joka syntyi joulukuussa 2000.

Tähän mennessä olen luovuttanut jo paljon, mennyt aimo taipaleen eteenpäin. On varmaan todella inhimillistä yrittää juurtua jonnekin. Keskustelin tästä sisareni kanssa, kun aiheeksi taas kerran tuli KOTI. Nyt tajusin välähdyksessä sen, että olen todella yrittänyt juurtua tänne, nykyiselle kotiseudulleni, asuntooni, tähän taloon, puutarhaan ja ympäristöön. Juurtumista jonnekin ei ole minulle aiemminkaan suotu.  Eikä se ole edes tarpeenkaan. Ihmisellä vain on usein kova tarve työntää juurensa jonnekin, rakentaa koti.  Harva saa sellaisen onnen, että voi jäädä synnyinseudulleen koko iäkseen. Osa meistä on koko ikänsä pakolaisia, evakkoja. Olen sen omalta kohdaltani ymmärtänyt. Minun kotini on omassa itsessäni, olen tulevaisuudessa sitten missä tahansa.

Isotäti Heljäkin sai iloita Allun seurasta, kunhan olivat ensin tutustuneet.