Kurkistus Merjan elämään

Joinakin päivinä tunnen, että voisin yhdistää molemmat blogini. Sitten seuraavana päivänä taas harkitsen uusien aloittamista. Syy yhdistämiseen on, kun huomaan käsitteleväni molemmissa olotilaani. Uusien aloittaminen viittaa taas niihin inspiraatioihin, joita edelleen aika ajoin pursuan.

Työpöytäni noin vuosi sitten, syyskuun alussa 2011.  Missä on PC? Korttien ja kirjeiden kirjoitus menossa.

Ei varmaan kenenkään muunkaan elämä ole vain yhtä tasaista onnessa kulkemista. Nuokuin koko sunnuntain väsyneenä. Aamulla vähän innostuin keittiötä siivoamaan ja ruokaa laittamaan. Ruokahaluni on taas heikentynyt, ei huvita tehdä yksin itselle mitään. Onneksi tyttäreni saapui Alexin kanssa ja sain ruokaseuraa ja siis leikkiseuraakin. Sitten tapahtui romahdus. Loppupäivä meni sumussa, torkkuessa sohvalla. Sama on jatkunut tänään paitsi, että jouduin  puolilta päivin "raahautumaan" terveyskeskukseen verikokeeseen ensi viikon sairaalakäyntiä varten. Sitä ennen olin onneksi taas saanut vähän aikaa leikkiä suloisen Alexin kanssa. Hänen olemuksestaan pilkahtaa suuri viisaus. Sitä on vaikea selittää, mutta niin vain on.

Mietin, mitkä asiat ovat minun moottoreitani, innostajiani. Kun lähden ajamaan jonnekin, tunnen aina sen suuren vapaudentunteen ja sen, että koko maailma on avoinna. Niin kävi lauantaina, kun ajoin sateessa Helsinkiin, jonne olin menossa tapaamaan vanhoja työtovereitani Katia ja Marjukkaa. Olimme vihdoin menossa katsomaan Helsingin kaupunginteatterin näytöstä "Sylvi ja Anita."  Suunnittelin siinä ajaessani kaikenlaista innoissani, mutta nyt ne ovat vain haaleita unia. Tällaiselta tuntuu vanhasta naisesta, joka ei enää ole minkään tapahtuman keskipisteessä. Toisaalta hän ei myöskään jaksa enää innostua kaikista kuikerruksista paitsi hetkittäin. Jotakin oleellista on muuttunut. Alitajuntani työstää elämäni suurinta tragediaa tahtoen viedä hengen minulta. Välillä se tuntuu niin lähellä pintaa kuten juuri nyt ja on tuntunut viimeisimmän viikon aikana.

Kirjoitan, koska se auttaa minua. Eilen aamulla jopa otin pitkästä aikaa Moleskine-päiväkirjani, joka lojui lohduttoman näköisenä lattialla ja aloin kirjoittaa siihen. Olen laiminlyönyt sitä pitkään, sen väliin on kertynyt vain kuitteja, pääsylippuja ja jokunen valokuva, muttei kirjoitustani. Normaalisti muistikirja täyttyi kolmen/neljän kuukauden aikana.

Mietin, että ehkä teen hyvää itselleni, kun otan jonkun sattumanvaraisen päiväkirjan sivun ja kommentoin sitä täällä. Mutta toisaalta ehkä liian läheisiin asioihin vaikka niistä olisi vaikkapa vasta 5 vuotta (2007) on juuri nyt liian raskasta mennä. Yritin ja huomasin vain sen, kuinka väsynyt olin silloinkin. Toimintaa oli toki paljon, mutta sitten viikonloput menivät kotitöiden, siivouksen, puutarhanhoidon ja lepäämisen piikkiin. Sitä samaa näytti olevan koko tämä vuosituhat, kun selailin ohimennen 5 vuoden päiväkirjaa. Enhän se ole minä, enhän? Se väsynyt rasittunut nainen vuodesta toiseen kädet täynnä työtä. Eläkkeellä voisi olla erilaista. Ja onkin. Ja voisi olla vielä enemmän erilaista, jos...

Tänään muistin yhtäkkiä, että sain viime viikolla ilmoituksen postiin tulleesta paketista. Äkkiä sitä hakemaan, olihan siinä varmaankin Sofi Oksasen uutuus "Kun kyyhkyset katosivat". Lähtiessäni huomasin, että yksi kujan varteen jättämistäni neljästä omenapussista  oli kadonnut. Hyvä niin. En ehdi tehdä tälle valtavalle omenasadolle paljoakaan. Pari piirakkaa ja omenapaistokset, niihin en montaa omenaa tarvitse. Vanhatkin hillot seisovat vielä rivissä kylmäkomerossa. Kaikilla muillakin näyttää olevan omenia pilvin pimein. Tyttäreni etsiskeli aamupäivällä mehumaijaa, mutta joutui ostamaan uuden, jotta saa oman omenapuunsa omenat hyötykäyttöön.

Edellisiin kommentteihini palaten, vanheneva yksinäinen ihminen tuntee kyllä itsensä joskus mahdottoman orvoksi. Postissa oli noin kymmenen ihmisen jono. Lähtiessäni en tajunnut, että kello oli jo niin paljon, että töissä käyvät tulivat asioimaan postiin ja kauppoihin. Naureskelin sisäänpäin, sillä itseäni tilapäiset jonot tai liikenneruuhkat eivät enää häiritse. Tyttäreni oli edellisenä päivänä manannut, että ei kannata käydä kaupassa siinä kello 11:n aikaan, kun kaikki paikat ovat täynnä eläkeläisiä. En tällä kertaa provosoitunut vaan sanoin huomanneeni, että eläkeläiset yleensä käyvät kaupassa jo aamuseitsemältä. Itse käyn yleensä vain kerran viikossa. Mietin siinä parkkipaikalta lähtiessäni sitä suurta vapautta, joka minulla on, mutta en sitä tahdo ymmärtää kipuillessani.

On se monelle niin tärkeä juttu sanoa, että on töitä, on vielä työelämässä (eikä kuulu siihen turhaan joukkoon, eläkeläisiin). Se valitettavasti iskee usein silmille, korville.  Voitte olla toista mieltä, mutta.. Vaikka ei se ihan niin mene. Mitähän kuvia liittäisin kuvittamaan blogiani. Valinta osui muutamaan  viime vuoden syyskuulta.