Pimeä marraskuu

Blogipostausten kirjoittaminen on jäänyt marraskuun aikana todella vähäiseksi. Olen aloittanut yhden, jonka jaan ehkä joskus myöhemmin tai sitten en, riippuen aiheesta. Koko marraskuun olen tutkinut, tutkinut ja tarkastanut ja kirjoittanut tekstiä, johon en vieläkään ole aivan tyytyväinen, mutta se on saatava tällä viikolla valmiiksi. Muutakin on saatava valmiiksi tällä viikolla. 

tänään 27.11.2022

Tänään, sunnuntaina heräsin aamulla vasta puoli kymmeneltä. Olin nukkunut tuntikausia todella sikeästi ja näin erikoisia unia. Viimeksi näkemässäni oli paljon Karjala-aiheisia kirjoja. Illalla myöhään näin, että maa oli iltapäivän kuluessa muuttunut valkoiseksi. Aamulla lunta oli hieman enemmän. Tämä kuvaa sitä, että olin eilen todella syventynyt aiheeseeni ja ympäristö katosi tuntikausiksi. Pitäisikö olla huolissaan?

Viikolla, perjantaina kävin asioilla. Kaduin melkein, että lähdin, sillä jo pihalla huomasin, että jalkani, nilkkani olivat kipeytymässä. Kun palasin kotiin olin melkein raajarikko, niin kipeiksi nilkkani menivät. Koska aiemmin ei ollut mitään oireita, yhdistin kipeytymisen siihen, että sää oli todennäköisesti vaihtumassa. Ennakoin lumisadetta. Niinhän sitten kävikin. En ottanut yhtäkään Buranaa ja kipuilin vielä nukkumaan mennessäni. Aamulla kaikki oli taas hyvin. Vanha nainen, tosin olin sitä jo nuorempana, on oikea ilmapuntari ja sään ennustaja.

Tänään oli kiva herätä levänneenä hiljaiseen maailmaan, josta lumi teki vieläkin hiljaisemman. Minni-kissa istui tuolilla keskellä olohuonetta niin, että näki sänkyyn. Hän odotti nousemistani. Hänellä on aivan oma rytminsä, johon en pysty vaikuttamaan. Vein hänet heti katselemaan ikkunasta valkoista maisemaa, jollei hän ollut sitä aiemmin huomannut. Myöhemmin hän kävi itsekin usein ikkunalaudalla tarkkailemassa ulkomaailmaa.  Eihän siellä paljon tapahdu, ei ainakaan viikonloppuisin. Mietin, miten Minni toimisi, jos minulle sattuisi jotakin. Vaikea tietää. Tuskin hän osaisi hälyttää apua. 

 

Marraskuussa on kestämistä. Olinkin unohtanut, että tämä on aina ollut vaikea aika, joka vain on kestettävä ja elettävä läpi ja löydettävä ilonpilkut kuten aina ennenkin. Hiljaisena aikana voi löytää muutakin.

Pari päivää myöhemmin. Nyt on seuraava tiistai-ilta eli 22.11. Tein vielä tänään isoja muutoksia kesken olevaan tekstiini ja huomenna aion lopettaa siihen paneutumisen. Löydän koko ajan uusia asioita. Toisin sanoen kirjoittamisen aikana opin lisää, mutta samalla huomaan, kuinka paljon muuta tekstiin pitäisi saada vielä lisää. Tai poistaa, sillä voin kirjoittaa myöhemmin niistä uusista asioista. Jos muistan. 

Kirjoittaminen on loputon työmaa. Ei edes koskaan voi olla varma, että joku lukee tekstini ja ymmärtää aivoituksiani. Enhän minäkään ymmärrä monien kirjoituksia. Joskus saan jostakin niistä idean, johon ryntään suin päin. Paitsi, että nykyään monet asiat jäävät puolitiehen enkä pysty aina paneutumaan niihin innolla. Tekstiä kirjoittaessani, sain siis monta uutta kirjoitusaihetta, mutta nyt minun on oikeasti päätettävä, mikä minusta tulee isona. Minun on tehtävä valintoja. En kirjoittanut ideoita edes ylös vaan porhalsin eteenpäin.Osaankohan?

Olen sellainen välimaastossa kulkeva. Ihmiset pitävät lyhyistä jutuista, joista minä en taas pidä. Olen pitkien tarinoiden kertoja, olen ollut sitä lapsesta saakka enkä enää osaa muuttua.En haluakaan.

Joka tapauksessa, jos huomenna saan tämän tekstini lähtemään, olen helpottunut. Ehkä alan siivota ja järjestellä tavaroitani. Ehkä aloitan jonkin uuden projektin, niin paljon virtaa sain tuosta kirjoittamisesta ja tutkimisesta sen ohella. 

Torstaina on kerhoilta Karjalatalolla Helsingissä, jonne minun on mentävä. Huomenillalla paneudumme taas Karjalan kannaksen elämään 1900-luvulla. Olen nyt monta kertaa ajatellut, kuinka tämänhetkinen uusi tilanne herättää kirjoittamaan erilaisista aiheista. Alueesta kun tuli viime helmikuussa saavuttamaton. 1700-luvun ihmisten elämän ajattelemisen sijaan voisin taas palata äitini historiaan.

Viime viikkojen aikana minusta on tuntunut, että olen siirtynyt radaltani syrjään, lennän lähes holtittomasti radan ulkopuolella välillä muistaen, minne olin matkalla ja sitten taas pyörin eteenpäin ja unohdan tarkoitukseni. Se tapahtui jossakin vaiheessa kesän ja syksyn vaihteessa. Ikään kuin aivoissa olisi katkennut verisuoni tai jotakin vastaavaa, josta pitäisi toipua. Ajatus on oudolla tavalla vaivannut minua. Joskus jopa olen ajatellut, että jos niin kävi, sillä on ehkä ollut hyvä tarkoitus. Mietin tätä asiaa lisää.

Lauantai 26.11. poikani syntymäpäivä, jota en voi koskaan unohtaa. Pian on kymmenen vuotta siitä, kun hän aivan yllättäen katkaisi välinsä minuun. Tähän päivään mennessä en ole keksinyt syytä tapahtuneeseen. Mitään riitaa ei ollut, kaikki kävi niin nopeasti, päivästä toiseen. Samalla hän katkaisi yhteytensä sisareensa ja tämän perheeseen. Kaiken lisäksi hän asuu parinsadan metrin päässä minusta ison tien toisella puolella. Joka vuosi lähetän hänelle kirjeen, johon liitän hänen aikanaan kotiinsa jättämiä papereita, valokuvia ynnä muuta. Mainitsin kirjeessäni, että näin hänet vilaukselta kerran kaupassa. Liitin kirjeeseen myös kesäkuussa ilmestyneen kyläkirjan, mikä teki kirjeestä paketin. 

2 vuotta

Kirjeessäni mainitsin myös, että tulen joskus kirjoittamaan blogissani tästä kaikesta. Asia on mielettömän vaikea minulle, mutta varmaan myös tyttärelleni ja hänen lapsilleen. En ole salannut asiaa keneltäkään, mutta siitä ei helppo edes kirjoittaa. Huomaan kyllä joskus puhuessani asiasta, että minun odotetaan tuntevan suurta syyllisyyttä ja surua. Se on äitien ja naisten osa. Meillä kaikilla on varmasti asioita, joiden takia tunnemme syyllisyyttä tai miksi sitä voisikaan kutsua. Useimmat asiat tulevat vuosien myötä paikatuiksi. Silti ne saattavat jättää särön tai kolhun ihmisiin.

Ihmisen elämä ei ole koskaan helppo. Ristiriitoja syntyy kaikissa perheissä. Kaikkia asioita ei koskaan puhuta auki. Uskomme tekojen, hyvyyden ja ystävällisyyden auttavan. Niin ei kuitenkaan käy, nekään eivät riitä. Ihmiset kantavat kaunaa asioista, joita toinen ei tunnista eikä tiedä. Puhumattomuuden taakka on raskas.

En voi jäädä vellomaan asioissa, joille en voi mitään. En voi myöskään ottaa syyllisyyttä kaikesta, mitä on joskus tapahtunut tai ei ole tapahtunut. Kirjoittaminen on minun tapani selviytyä. Tiedän myös, että kirjoittamiseni voi olla monelle sukulaiselle vaikea asia ymmärtää minua. Sitä ei koskaan mainita eikä siitä ja käsittelemistäni asioista ei puhuta koskaan yhtäkään sanaa.

 

Tapasin Milon

Olen kohta lähdössä Walk-in-korona- ja influenssarokotukseen. Haen mukaan kaksi autotonta mummoa. Tosin he eivät ole oikeita mummoja kumpikaan, toinen sentään on eräänlainen varamummo minunkin lapsenlapsilleni. Kävin putsaamassa auton lumesta. Sää on aika raaka.

Muuten, sain sen 1700-lukua koskevan kirjoitukseni lähtemään eilen perjantaina. Olin tehnyt siihen tämänkin viikon aikana monen monta muutosta. Olin äärettömän helpottunut. Sukuseuran lehteen ei ole ehkä tulossa paljon juttuja, joten pituuskaan ei haittaa. Aihe on niin kiinnostava minulle, että palaan siihen tai johonkin yksityiskohtaan ehkä näissä blogipostauksissani.

Karjalatalolta lähtiessä 24.10.

Viikko oli muutenkin oikein hyvä. Kerhotilaisuus torstaina oli tosi innostava.

Aiemmin mainitsemani radaltani syrjään joutuminen vaatii myös paneutumista. Pitää muistaa, että ennen muinoin monet olivat haudassa jo 75-vuotiaina. Mutta niin on tilanne nytkin. Tosin ajatteluni ei vielä johda siihen suuntaan.