Rasittavia tehtäviä?

Helle pysyy vielä asunnossa sisällä, vaikka ulkona on jo siedettävää. Ilmasto kiusaa meitä talvet ja kesät. Sen voi välillä jättää huomiotta, mutta sitten jonakin yönä tai päivänä elimistö reagoi. Täytyy kyllä sanoa, että nuorempana nämä asiat jäävät katveeseen, kunnes vanhempana ne tuntuvat riesalta. Luonnon tuhoutumisen seuraukset ovat myös ihmisten kiusana ympäri maapalloa. Pystyvätkö erilaiset toimenpiteet palauttamaan ihanan maailmamme ennalleen vai saammeko jatkossa aina kovempia muistutuksia…

3.7.2022

Silmiini on eri lähteistä osunut teksti, että Suomi oli hiilineutraali vielä 1950-luvun lopulla. Kun lapsuuteni oli loppumassa, elimme siis vielä melkein paratiisissa! Pyrkimys on nyt, että Suomi olisi hiilineutraali 2035. Onnistuuko se? Se jää nähtäväksi. Vanha mummo on skeptinen, vaikka kannatan kaikkia pyrkimyksiä.

Minun ei pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta.  Näin käy aina. Valvoin äskettäin pidempään eräänä aamuyönä, heräilin, nukahdin ja heräilin. Sisällä on edelleen aivan liian lämmintä. 

Nämä muutamat kuvat menneiltä ajoilta tulivat kuvakasasta sattumanvaraisesti eteeni. Olimme Senaatintorin piiristä kesäretkellä Turussa ja Naantalissa. Se oli joskus 1980-luvun alkupuolella. Lisään päivämäärän tänne kunhan löydän matkan esitteen, joka on tallella.

Selasin hetken Facebookia ja tutkin Kukka-Maaria Nummen kesän alussa perustamaa yksityistä Syppiläiset-ryhmää. Olen toki liittynyt siihen, mutta en ole vielä osallistunut millään tavalla. Ryhmään on liittynyt jo lähes 700 henkilöä ympäri Suomea. Mietin, miten voisin osallistua. Minulla on nimittäin pilvin pimein materiaalia, olinhan joka paikassa ottamassa valokuvia aina 1970-luvulta eläkkeelle jäämiseeni, tallentamassa papereita, esitteitä ja vaikka mitä.  Tällainen toiminta on puolet tai ¾ minusta. Jo työssä ollessani keskustelimme siitä, mitä kaiken jälkeen. Pitäisikö kirjoittaa ”muistelmia” aiheista vai maksuliikenteen historia. 1980–2000-luvuilla tapahtui valtavan paljon. Suuri muutos useilla tasoilla oli meneillään. 

Kamerani filmille tallentuivat mm. nämä kaksi kuvaa Kultarannassa, jolloin minä pääsin myös ylempään kuvaan.

Tarkkaavainen lukija on ehkä huomannut, että olen ollut monessa muussakin mukana, työelämän aikana ja erityisesti sen jälkeen. Kotini on täynnä aarteita. No, ehkä ne ovat aarteita vain minulle, mutteivat muille. Ne menevät roskiin, kun aika jättää minusta, kaikki laatikot, valokuva-albumit ja mapit. Muistojen murusia ja valokuvia on kiva jakaa ihmisille, jotka arvostavat niitä. Kaikki eivät kuitenkaan koe eivätkä näe esimerkiksi edes valokuvia samalla tavalla kuin minä.  Olen arka jakamaan niitä edes ihmisille itselleen, koska he voivat pahastua siitä, että eivät ole onnistuneet riittävän hyvin kuvassa. Sen olen kokenut. Usein kuvani kertovat tarinoita juuri ihmisten kautta. Ajatukseni oli aikoinaan dokumentoida asioita, ei ottaa potretteja. Kuvista näkee joka kerta erilaisia tarinoita. Siksi niitä nousee esille vähän kerrallaan.

Kerran otettiin joulukorttikuvia Senaatintorin toisessa kerroksessa, jossa oli muistaakseni silloin työhuoneemme. Taisi olla jo vuosi 1996 ja pankin nimi oli Merita Pankki. Tässä yksi kuvista. Teimme yrityspankissa tai yritysosastolla tiimityötä. Sen ajan materiaalia on minulle säilynyt vähän, kuvia kyllä. Kuva lienee ottanut Kimmo Jokiniemi, joka oli pankin valokuvauskerhossa kuten minäkin.

Itse asiassa olen käsitellyt pankissa oloaikaani blogeissani harvinaisen vähän. Muistot ovat osittain haalistuneita, mutta kuten te kaikki tiedätte, valokuvat nostavat ne taas eläviksi. Tiedän, että minun on aloitettava jostakin.

Olin syppiläinen henkeen ja vereen. Alku 1967 kangerteli ja lähdin silloisesta Pohjoismaiden Yhdyspankista sen vuoden syyskuussa paiskaten oven perässäni. Eräässä blogipostauksessani kirjoitin 10.1.2014 seuraavaa:

”Kun kahden kuukauden pesti tavaratalossa loppui, pääsin melko pian sen jälkeen Pohjoismaiden Yhdyspankkiin sen organisaatio-osastolle sihteerin apulaiseksi ja tuuraajaksi.  Eli olin pankissa, joka tuntui maalaistytöstä hirveän ruotsalaiselta, vieraalta ja kaavoihin kangistuneelta. Kun hyvästelin työtoverini syksyllä 1967 lähtiessäni yliopistoon opiskelemaan, en kuvitellut, että myöhemmin vuodesta 1975 alkaen aina eläkkeelle lähtööni saakka työskentelisin tuossa samaisessa pankissa. Pankin nimi vaihtui jo 1975 Suomen Yhdyspankiksi ollen useiden fuusioiden jälkeen eläkkeelle jäädessäni suuri pohjoismainen pankki Nordea.”

Tämä on historiallinen kuva. Olen siirtynyt Vero-osastolta noin 1976 lakiasiainosastolle, joka sijaitsi samassa kerroksessa, pankin Fabianinkadun puolella 6. kerroksessa. Tiimi on koossa, kun kollegoiksi tulivat Terttu ja Leena. Työpöytäni oli toimiston päädyssä, jonne käteni osoittaa.

Niinpä. Olen yleensä maininnut työpaikkani sivujuonteena muista asioista kirjoittaessani. Muut asiat ovat siitä joskus muistuttaneet. En vain ole oikein tiennyt enkä tiedä vieläkään, miten tarttuisin aiheeseen. Oikeastaan minulla ei ole edes aikaa. Ja kiinnostaisiko ketään? Kaiken lisäksi aika paljon olen jo unohtanut ja kaikki merkinnät ovat sattumanvaraisia. Ne vuodet olivat ylenpalttisen kiireisiä.

Tällaisia asioita mietin yöllä selatessani syppiläisten päivityksiä. Kauhean monet jakoivat kuvia pankin mainoslahjoista. Minullakin saattaa olla jotakin tallella, se oli iso asia, mutta minusta aihe ei ole ollenkaan kiinnostava. Valokuvat olisivat. Ja kaikki muu. Tähän postaukseen voisin ripotella joitakin työelämän aikaisia kuvia, vanhoja ja uudempia. Toisaalta ne kaikki ovat jo vanhoja, sillä olen ollut jo iät ja ajat eläkkeellä. 

Olen maininnut aina välillä, että harva ihminen kommentoi blogejani. Onko se vaikeata vai onko siihen jokin muu syy? Virheitäkin niistä löytyy, kirjoitusvirheitä ym. Yleensä suomalaiset ainakin kommentoivat virheistä. Olisikin kiva tietää, miksi blogejani kommentoidaan niin vähän. Sähköpostiakin voi lähettää.  Näinä päivinä tuli hyvin mielenkiintoinen kommentti, joka ehkä jatkuu vielä. Jopa tyttäreni innostui aiheesta. Kerron siitä ehkä myöhemmin, jos on aihetta. Ilahduttavaa oli, että se liittyi talojen, kylien ja sukujen historiaan.

Elämä palaa hiljalleen. On tapaamisia ja keskusteluja ihmisten kanssa. Ehkä joku päivä uskallan lähteä ajamaan kauemmas. Eilen kävin Tikkurilassa eräässä taidenäyttelyssä, jota minulle ehdotti Tuusulanjoen pusikoissa jo parikin kertaa kotiin lähtiessäni tapaamani nainen, jonka kanssa ystävystyin. 

Aiemmin helteillä juhannuksen jälkeen tapasin erään pariskunnan elämäni ensimmäistä kertaa. Vaikka valitinkin kommenttien puutteesta, niin mies on kommentoinut blogejani ja niiden aiheita vuosikausia sähköposteilla ym. Hän osaa itsekin kirjoittaa erinomaisen hyvin ja minulle on kertynyt hänen kirjoituksiaan. Hän ei rohkene julkaista niitä missään. Tapasimme Lottamuseolla. Sen jälkeen kärvistelin helteillä (kissan kanssa) erityisen voimallisesti. Nyt olen vähitellen voinut taas herätä ja keksiä jotakin kivaa tekemistä. Ja sitähän riittäisi.

Tapasin äskettäin myös kaupassa vuosien tauon jälkeen vanhimpien lastenlasteni mummipuolen. Olimme molemmat erityisen mielissämme tapaamisesta ja poikkesin jo hänen luonaan, jossa tapasin myös hänen juuri ennen korona-aikaa kuolleen miehensä Ruotsista kylään tulleen sisaren. Huvittavaa oli, että sekin vierailu venyi tuntien mittaiseksi. Niin me vanhat iloitsemme vähän vapaammasta ajasta. Kävimme myös yhdessä hakemassa terveyskeskuksesta 4. rokotuksen. No, vaikka se ei taida edes auttaa, jos tartunnan saa. 

Olen silti edelleen pelokas. Kauhistelin kuvia Helsingin Pride-kulkueesta ja täpötäydestä Senaatintorista. Useimmat kauhistelevat muusta syystä kuin minä, sillä en uskaltaisi mennä ihmisjoukkoihin, voisin kaatua ja tallaantua. Ajattele, että olimme, Alex ja minä seuraamassa vastaavaa kulkuetta 29.6.2019. Silloin, jos oikein muistan, lähdin kaupunkiin sen enempää harkitsematta enkä edes tiennyt, että siellä oli Pride-kulkue. Kuvasimme molemmat innokkaasti.

Niin, nyt jokaista lähtöä edeltää harkintaa ja kuvittelua. Joinakin päivinä elän kuin hidastetussa filmissä. Siinä on muuten aihe, josta on ehkä kehittymässä blogipostaus.

Pitkitän koko ajan tämän postauksen valmistumista, koska en muilta puuhiltani jaksa keskittyä.  Kaiken lisäksi keksin koko ajan uutta tekemistä. Iso kasa valokuvia ja filmiä (osa 1960-luvulta) odottaa skannaamistani. Irtokuvia työelämän ajoilta, osa ilman päiväystä on valtavan paljon. Aluksi valikoin joukosta joitakin skannattavaksi, myöhemmin lisää. Huh, huh. Siitä kaikesta lisää sitten joskus tai sitten ei.