Elämä elokuvaksi

Jospa taas ja vihdoin aloittaisin uuden blogipostauksen kirjoittamisen, vaikka olisi niitä tekemättömiä ”töitä” jonossa. Kun lähdin työelämästä noin 14 vuotta sitten, palkkatyö jäi taakse. Kaikki työ on sen jälkeen ollut palkatonta. Lomaakaan ei ole sittemmin ollut, jollen anna itselleni lomaa rentoutumiseen. En taida edes oikein tietää, mitä rentoutuminen lomana on. Elämä eläkkeellä on jotakin aivan muuta kuin työelämä. Kaiken lisäksi se on meistä jokaiselle erilaista. Olemme vapaita tekemään siitä oman näköistämme.

 

Edellisessä blogissani viivähdin hetken työelämän ruuhkaisissa vuosissa, joista olisi pitänyt ehkä pitää päiväkirjaa. En vain ehtinyt, koska kaikki tapahtui niin vauhdilla enkä ollut yksin ohjaksissa, vaikka usein kuvittelin. Minulla oli työnantaja toisella puolellani ja toisella olivat asiakkaat. Siinä välissä olivat kaikki tehtävien ympärillä olevat sovellukset, työtoverit, suunnittelijat, avustajat. Se välialue oli itse asiassa koko maailma. Joskus eteeni on tullut sellainen ”mind map”, joita piirtelin itselleni tehdäkseni työtäni ja sen ympäristöä konkreettiseksi itselleni. Työni ei 1980-luvulta lähtien ollut enää koskaan yksiselitteistä. Se ei ollut pankkityötä, jollaista ihmiset ajattelivat, kun kerroin olevani pankissa töissä. Se käsitys piti sisällään sen, että oli pankki, asiakas ja pankkitoimihenkilö, jota saatettiin kutsua täysin virheellisesti myös pankkivirkailijaksi. Se nimitys johtui kyllä tästä asetelmasta eli virkailija tiskin takana, joka useista tehtävistä hävisi tultaessa 1980-luvulle.

Kävin tyttäreni kanssa Vantaan Ruskeasannan hautausmaalla pikku kesäretkellä

 

Vanhempani ajattelivat, että istun tiskillä pankin konttorissa ja palvelen asiakkaita, kun he tulevat konttoriin raha-asioissa, nostavat ja tallettavat rahaa, ottavat lainaa ja allekirjoittavat asiakirjoja. Hoidan heidän paperiasiansa ja naputtelen tietoja koneelle ja järjestelmään. Oli vaikea selittää, että se olen minä, joka menee asiakkaan luo myymään palveluja tai nämä tulevat luokseni esittelyihin. Sitten menen asentamaan heille pankkijärjestelmiä ja linkkaamaan niitä yhteen heidän järjestelmiensä kanssa. Osallistun kehittämiseen antamalla ideoita eteenpäin. No, lista on todella pitkä. Oli usein myös vaikea tehdä sisäisiä toimenkuvauksia, joita tarvittiin henkilöhallinnossa. Sanamuodot olivat tärkeitä, koska ne vaikuttivat palkkaryhmään. Palkka-asiat olivat välillä riidanalaisia. Niistäkin löydän muistoja paperien joukosta. 

Hautausmaan vieressä on tällainen erikoinen lampi, josta en muistanut edes koskaan kuulleeni. Siellä oli poikia hyppimässä kallioilta veteen. Täältä löytyy lisää tietoa

 

Uuden ajan pankkilaiset astuivat näyttämölle 1980-luvulla. Täytyy kyllä myöntää, että jo aiemmassa tehtävässäni pankissa laki- ja notariaattiasioiden parissa,  olin uudessa ajassa, joten siirtyminen oli helppo ja luonteva. Olisi varmaan pitänyt aloittaa kirjoittaa pankkielämääni liittyviä muistelmia jo aikoja sitten. Kun katson nyt asiaa, kun se tuli mieleeni, ymmärrän taas uudelleen, kuinka suuri osa työ on ollut meidän persoonallisuuttamme. Kun se sitten oli ohi eläkkeelle lähdettäessä, sen vain karisti päältään ja meni siihen maailmaan, jota oli odottanut.

Tai johon oli oikeastaan alun perin tarkoitettukin! Sielläkään kaikki ei ollut yksinkertaista eikä toteutunut niin, kuin oli ajatellut, suunnitellut ja toivonut.

 

Kun kirjoitan tätä postausta, ajattelen omia vaihtoehto- tai rinnakkaiselämiäni, joista toiseen minun aikani ei loppujen lopuksi riittänyt koskaan tarpeeksi. Työelämä oli esteenä. Se oli pakollinen elämä, josta osasin kehittää mielekkään, niin mielekkään, että viihdyin siellä. Joskus jotkut kyllä ehkä tajusivat varomattomista lauseistani, että se ei ollut se elämä, mitä olisin halunnut elää. Työelämässähän pyritään etenemään ja ylenemään. Näin jälkikäteen ajateltuna, toteutin koko työelämäni ajan myös sitä rinnakkaiselämää, mikä sai minut viihtymään siinä niin hyvin.

Tekstini saattaa kuulostaa skitsolta ja sitähän se onkin. Olisi kiva tietää, onko muilla tällaisia ajatuksia. Jos olet pidempään lukenut blogejani, niin ehkä ymmärrät, koska niiden sisällä on koko ajan kulkenut punainen lanka. Myönnän kyllä, että toisten voi olla vaikea huomata sitä, mutta itse tiedän sen. Olen joskus kauan sitten kokenut välillä kadottaneeni sen.  Huolimatta kaikista eläkeaikani vaikeuksista, punainen lanka on koko ajan kulkenut kanssani. Kaikki kokemukset ovat olleet tärkeitä.

 

Vihdoin ukkonen jyrisee täällä meillä päin. Koko aamupäivän päätäni on kivistänyt ja nyt vihdoin ukkosilma on lähempänä kuin koskaan tänä kesänä. Silti aurinko porottaa äskeisen pikkusateen jälkeen.

Ranskan kansallispäivä 14.7. Nuoruudesta saakka minulle tärkeä päivä.

Menen takaisin asiaan, koska se on jo viikon ajan vaivannut minua. Nimittäin olen koko elämäni ajan ohjannut elokuvaa omasta elämästäni. Jos muistatte, minusta piti tulla kirjailija ja elokuvaohjaaja. Koska minusta ei tullut, niin aloin ohjata omaa elokuvaa, joka jatkuu edelleen. En vain ole aiemmin ymmärtänyt, että niin on ollut koko ajan. Kun välillä olen kadottanut otteen, olen pudonnut pois suoralta linjalta. Olen palannut ja ne väliajatkin kuuluvat nyt siihen elokuvaan. Kaikki blogini ovat myös sitä elokuvaa. Ne ja valokuvani ovat elämänkertani, jolle olen miettinyt ilmenemismuotoa. Sehän on tässä, silmieni edessä. Se on ollut kanssani koko ajan.

Olisi ihan kivoja uusia kuvia perheestäkin, mutta paras olla laittamatta niitä tänne.

 

Silloin tällöin mietin, miten saisin sen kaiken koottua kirjaksi. Olen muutaman kerran aloittanut, mutta aina lopettanut niiden muiden ”töiden” takia. En voi mitenkään saada kunnon elokuvaa tehtyä blogeistani. En edes osaa enkä jaksa keksittyä opettelemiseen, koska on olemassa mielekkäämpi ”käyttöliittymä” eli kirjoittaminen.  Instagramiin olen postannut koko ajan muistoja menneiltä vuosilta ja kuluvalta päivältä, nekin ovat elokuvani kohtauksia. Jo aikoinaan jossakin blogissani kirjoitin, kuinka me kaikki olemme nykyään toimittajia, oman elämämme toimittajia. Olemme siinä parempia kuin kukaan muu, kun vain paneudumme siihen. Jos on aikaa ja sitähän ei nykyään yhdelläkään ihmisellä ole tarpeeksi. On usein aika viiltävää selvitä pelkästään tästä hullunkurisesta maailmasta.

Olen aikanaan kuumeisesti tehnyt valokuva-albumeita. Muutama valokuvakirjakin syntyi jo silloin, kun palveluntarjoajia ei ollut. Myöhemmin olen kokenut valokuvakirjat liian suppeaksi ja alkeellisiksi tavoiksi tehdä kirjoja. Myönnän kyllä, että se on monelle tärkeä tapa olla oma toimittajansa.

Tämä postaus kuulostaa minustakin jotenkin idioottimaiselta, mutta siinä on totuuden ydin. Oli pakko saada tämä kirjoitettua, jotta voin jatkaa.

Muutamia päiviä on tämän postauksen aloituksesta kulunut. Jatkan nyt pienen hetken tätä päässäni elämäni aikana kehittynyttä ajatusta. Nyt vain jatkamaan sitä. Helposti sanottu ja kirjoitettu.  Hyvä, että kirjoitin muistiin, sillä myönnän ajatuksen jo pitkään muhineen päässäni. 

 

Töissä 16.8.2004 sattumanvaraisesti valittu tähän kuten muutama muukin...

Ymmärrän hyvin, että ihmiset ovat sairastuneet somesta, siis Instasta ja Facebookista ynnä muista toiminnoista. Monen pää on seonnut ja puhelin on pidettävä koko ajan kädessä ja yritettävä pysytellä ajan tasalla. On informoitava ainakin kavereita, mitä on tullut tehtyä, missä käytyä, mitä syötyä ja ketä tavattua. Ladattava sinne kaikki ottamansa kuvat. No, siellä ne säilyvät ehkä paremmin, koska pilveenkin voi kertyä liikaa kuvia tai liian paljon turhia kuvia kuten minulle kävi. Lakot voivat olla tarpeen, vaikka itse en halua harrastaa lakkoja. Mielen lujuus on parempi vaihtoehto. Samalla voi miettiä, mihin tähtää.

Vanhukset kuten minä, me voimme vapaasti miettiä vaihtoehtojamme, sillä saamme olla aika rauhassa. Ketään ei kiinnosta, mitä me puuhaamme tai mitä suunnittelemme.  Nuoret ihmiset ovat todella vaaravyöhykkeessä. Tänään sunnuntaina Helsingin Sanomissa oli Oskari Onnisen artikkeli nuoresta lääkäristä otsikolla ”Päivystys suljettu”. Tämä sai tarpeekseen sosiaalisesta mediasta ja ylihuolestuneiden ihmisten viesteistä. Hän ehti olla näkyvillä omalla Instagram-tilillään kolme vuotta ja uupui yksityisviestien määrästä. Hän oli niitä, joka rahasti myös tilillään. Nyt hän on luopunut systeemistä, jota hän kutsuu ”addiktiokoneeksi”. Hänen sanomansa on ”Poistu netistä ja elä.” Artikkeli on vain tilaajille, joten en linkkaa sitä tähän.

Harva kuitenkaan jaksaa edes lukea yhtäkään artikkelia kokonaan. Se on myös yksi sosiaalisessa mediassa esille tuleva asia. Helsingin Sanomissa on loistavia, toimittajien kirjoittamia artikkeleita, joita kuitenkin kommentoidaan valeinformaationa, koska niitä ei oikeasti lueta. Se on myös leviävä riesa. En lähde tässä sen syvemmin analysoimaan sitä. Olkoon se muiden tehtävä, mutta tuskin se menee mitään kautta perille.

Sateinen päivä antoi minulle aikaa päättää tämä postaus. En silti päätä omana vaihtoehtoisen rinnakkaiselämäni tallentamisen ja siihen liittyvien asioiden pohtimista. 

Olisinko tuossa vielä murrosikäinen 1960-luvulla? Salaperäinen kuva!