Luotetaan tulevaisuuteen

Tänään jostakin syystä kaipaan vapaata kirjoittamista. Olen sen ansainnut tai olen koukussa sen kaltaiseen kirjoittamiseen. Viikko on ollut raskas ja iltapäivisin olen jo niin väsynyt, etten jaksa enää edes kirjoittaa yhtään mitään.

1.1.2012

 

Aloin etsiä yhtä tiettyä valokuvaa, mikä tietysti johtaa aina eteenpäin. Valokuvat ovat tunnetusti voimauttavia, lohduttavia ja joskus hetken tilanteesta johtuen jopa liikaa muistoja sisältäviä. Maailma on nykyään melkein liian täynnä valokuvia. Siksi ihmiset riemastuvat usein kaikkein eniten pelkästään epätarkasta, mustavalkoisesta kuvasta. Nykyään kaikki kuvat on helppo muuttaa mustavalkoisiksi ja niitä varmaan voi jopa vanhentaa. Ideaa tässäkin.

1.1.2012

 

Palaan aikaan, josta parin kuukauden päästä on kulunut kymmenen vuotta, tammikuuhun 2012. Silloin en aavistanut enkä tiennyt vielä paljon mitään tulevassa ajassa odottavista, osin yllättävistäkin asioista. Otan päiväkirjani esiin ja aloitan joulukuun 2011 viimeisistä päivistä.

 

Perjantaina aamulla 30.12. 2011 olin lähdössä postilaatikolle Hyrylään kuitaten sillä joka aamuisen pienen kävelylenkkini. Oikea jalkani oli ollut jo pitkään omituinen ja olkapääni uskomattoman kipeät. En silloin vielä tiennyt, että ne kaikki olivat nivelreuman oireita. Kirjoitin, että olotilani oli ennen 95 % ja nyt enää vain 20 %.  Se oli minulle erikoista enkä pystynyt selittämään sitä kenellekään toiselle, piti vain pinnistellä. Edellisen päivän olin taas nukkunut kokonaan, jotta jaksaisin jotakin, edes kirjoittaa tai lukea. Nytkin piti vielä ennen lähtöä päästä lepäämään. Valokuvista näen, että lähdin liikkeelle vasta puolenpäivän jälkeen kiertäen takaisin minulle vieläkin niin tärkeän silloisen kotini lähellä olevan jokilaakson kautta. Joki tulvi.  Joulukuu 2011 oli ollut harvinaisen leuto ja sateinen. Sen kertoo päiväkirjani välissä oleva Keski-Uusimaan lehtileike 3.1.2012.

Jatkoin päiväkirjaani uudenvuodenaaton aamuna. Kirjaukseni ovat mielenkiintoisia, pohdin polveni kipeytymistä muistellen, kun kerran kaaduin suoraan polvilleni ja sitä, kun samana vuonna kuollut sisareni oli kertonut jalkojensa kipeytyneen ennen vakavaa sairastumistaan. Työnsin ajatukset pois mielestäni ja sen sijaan aloin ihailla vaaleanpunaisia pilviä ja tarkkailla ruokaa etsiviä talitinttejä hoidossani olevan Muru-kissan kanssa. Sää alkoi kylmetä. Vuotta 2012 en ilmeisesti ottanut sen kummemmin vastaan, mikä nyt ei ollut mitenkään ihmeellistä.

 

Vuoden 2012 alussa kävin fysioterapiassa ja sain osteopaattista hoitoa. Fysioterapeutti sanoi, että moni muu ei edes kävelisi minun tilassani. Kehoni oli kuin paksun kallion sisällä, lihasten vankina. Olotilani helpottui jonkin verran, liikekivut (jotka myöhemmin tulivat entistä tutummiksi, olivat hetken poissa).

Kuvittelin parantumisen lähtevän liikkeelle. Niinhän ei tapahtunut. Tulevina päivinä laahasin oikeaa jalkaani ja mietin, mitä jälkiä tutkiva päättelisi minun lumeen jättämistäni jalanjäljistä. Nimittäin tammikuun 7 päivänä oli jo satanut vähän lunta. Valmistelin proseminaariesityksen dispositiota liittyen taidehistorian opintoihini.

24.1.2012 yliopiston ikkunasta

 

Öisin ihmettelin raskasta olotilaani. Tunsin itseni mahdottoman painavaksi, jäseneni olivat kuin metallia. Lepäsin patjalla kuin painava kivi. Yön levottomasta nukuttuani aamulla olotilani oli jo höyhenen kevyt? Illat olivat ”yhtä helvettiä”, varsinkin, jos olin ollut paljon liikkeellä. Käsivartenihan olivat myös osittain poissa pelistä.

Tilanteeni vaihteli ja paheni koko alkuvuoden aina toukokuun lopussa saamaani diagnoosiin ja lääkitykseen saakka. Jouduin välillä turvautumaan särkylääkkeisiin vaimentaakseni liikkeiden vaikeutta. Olen kuvannut sairastumiseni vaiheita hyvin päiväkirjassani. Muuten se ei ehkä tullut kovin selkeästi näkyviin missään toimissani. Se ei näy myöskään valokuvissani, vaikka auttamatta otin niitä vähemmän.

En usko, että olen kirjoittanut postausta tästä aiheesta aiemmin, vaikka olen käsitellyt aiempaa aikaa vuonna 2011 https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/11/iskuja-on-monenlaisia.html ja ehkä joissakin muissa kirjoituksissani.

Hyrylän toria 20.1.2012

Ennen kuin otin päiväkirjani esiin, katselin tammikuun 2012 valokuvia. Ne huokuivat rauhaa. Se rauha häiriintyi, kun luin edellisen kaltaisia päiväkirjamerkintöjäni. Olen todennut sen kovin usein. Yhdestä näkökulmasta katsottuna muistot ovat usein kultaisia. Mutta kun ottaa erilaisia näkökulmia, ne tulevat todellisimmiksi. Toisaalta vaikeita hetkiä on myös hyvä tarkastella myöhemmän ajan näkökulmasta.

Kirjoitin tätä aiemmin blogipostauksen, jota en ole julkaissut. Edellä olevaa kirjoittaessani se tuli mieleen sopivana kuvaamaan minua ja ajatusmaailmaani. Päiväkirjamerkintäni kuvaavat hyvin minua ja sitä, etten huolehtinut ja surrut tulevaa, vaikka oli niin kovin vaikeaa. En myöskään syyttänyt mennyttä elämääni enkä ihmisiä, vaikka tuolloin tunsin itseni vielä eräänlaiseksi uhriksi. Ajattelin vielä myöhemmin tutkia sitä, mutta en halunnut juuttua menneeseen.   Liitän sen aiemman pari päivää sitten kirjoittamani tähän perään.

11.1.2012

Otsajuonteeni syvenevät. Huolestuneisuus ei sovi ihmiselle. Tiedän sen jo kaukaisilta ajoilta, kun harrastin tietoista itsekasvatusta. Silloin en tosin ajatellut vielä juonteita. Ei nytkään pitäisi. Kaikki ulkonäköön liittyvä kommentointi on tänä päivänä out. Eikä vanhan ihmisen ulkonäöllä, juonteilla ja rypyillä ole niin kauheasti väliä. Lohduttomampaa on ehkä se, että me kaikki sekä vanhat että nuoret ihmiset emme arvosta itseämme riittävästi. Mutta arvostavatko muut meitä? Kuunnellaanko minua, meitä yhtään? Onko mielipiteillämme väliä? Miten niillä on väliä? Ainakin vanhempien ihmisten mielipiteillä ei liene paljon väliä. Nuorempien itsevarmuus paistaa joka puolelta, mediassa, arkielämässä. 

19.1.2012 ja lunta tuli. Miten jaksan lumityöt. Onneksi Arttu auttoi.

 

Edellä oleva on omaa kommentointiani, josta en edes pidä. Tiedän, että me vanhat jäämme ajatuksinemme monessa asiassa muiden varjoon. Koska olen viime aikoina tuntenut hetkittäin kahta tunnetta, syyllisyyttä ja huolestuneisuutta, muistin, kuinka 1980-luvun alussa opiskelin uudenlaista ajattelua Wayne W. Dyerin kirjasesta ”Hyväksy itsesi uskalla elää”.  Olen kirjoittanut aiheesta aika ajoin. Jossakin vaiheessa ostin lainaamieni kirjojen tilalle saman kirjan uudelleen pokkarina. Nyt ahmin sen luvun 5. Hyödyttömät tunteet – syyllisyys ja huoli.  Olen ollut aina samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että kaikkein hyödyttömämpiä tunteita ovat syyllisyys menneisyydessä tehdyistä asioista ja niiden ajattelusta kuin myös huolestuminen edessä olevasta. Emme voi mitään menneelle ja tulevaa emme tiedä. Voimme vain elää tätä hetkeä.

Minusta tuntuu juuri nyt, tänään tätä kirjoittaessani, että olen melkein unohtanut ohjeen, jota vaalin vielä ennen vuotta 2017, kun täytin 70 vuotta. Pitääpä kerraten lukea myös blogejani sen jälkeen. Näkyykö se siellä? Olenko menneisyyttäni kahlatessani sortunut tuntemaan syyllisyyttä asioista ja tapahtumista, joille en jälkikäteen voi mitään. Heräävätkö tällaiset ajatukset, kun paneudun sukuni tarinoihin tai omaan menneisyyteni, joista kaikista on niin paljon kirjallista ja kuvallista materiaalia? Ehkä en. Kirjoitan näitä postauksia niin sisäänpäin kääntyneenä, etten edes muista, mitä olen kirjoittanut aiemmin. Uskon kuitenkin olevani aika eheä ja suoraviivainen ihminen.

Wayne W. Dyer kirjoittaa, että meidän kulttuurissamme ihmistä pidetään pahana, ellei hän tunne syyllisyyttä ja epäinhimillisenä, ellei hän ole huolestunut huomisesta. Toisin sanoen ihminen, joka ei tunne olevansa syyllinen omasta menneisyydestään ja teoistaan siellä eikä tunne huolestuneisuutta kaikesta tulevasta, on itsekäs pahis. 

24.1.2012

 

Minäkin opin aikanaan, että jähmetyn, koen masennusta ja ahdistusta, jos juutun näihin asioihin. Sen verran murheita me kaikki ihmiset kuitenkin koemme elämämme aikana. Kaiken lisäksi siirrämme tuntemuksemme myös lapsiimme.  Joudumme kohtalokkaaseen kierteeseen. Se on vain katkaistava emmekä saa mennä siihen mukaan. Kukaan meistä ei ole täysin välttynyt tällaiselta ajattelulta. Joskus on yllättävää, että sellaiset ihmiset, joiden luulisi olevan sen ulkopuolella, käyttävät tätä kierrettä. Kuinka usein meille sanotaan, että olemme itsekkäitä, kun sanomme tai teemme jotakin. Olen aina ollut erityisen tarkkanäköinen huomatakseni tällaiset ansat. Säälin herättäminen on myös ansa, johon on helppo mennä.

Jokaisen on otettava vastuu omista tunteistaan, tarkkailtava omia syyllisyydentunteitaan. Kun kohtaamme kriisitilanteen, kiinnitämme ehkä erityisen paljon huomiota tekemiimme asioihin ja koemme huolestuneisuutta siitä, miten kriisistä selvitään. Ihminen ei ole huono ihminen, jos hän huolten sijaan uskoo kaiken selviävän parhain päin.

8.1.2012

Olen usein ajatellut, että olen selvinnyt hyvin ja otin aikanaan opikseni. Kun nyt ajattelen omia kriisivaiheitani, selvisin niistä hyvin luottamalla tulevaisuuteen. Silti koin sisäistä ahdistusta vuosien ajan, mikä sittemmin sairastutti minut.  Voi olla, että aika ajoin olemme todella heikoilla yksin ja tarvitsisimme tukea joltakin taholta. Raskaita asioita on vaikea käsitellä yksin. Tuki voisi hyvin olla ulkopuolinen apu. Mutta kuten minun kohdallani, kirjoittaminen ja harrastuksiin paneutuminen ovat aina auttaneet syyllisyyden ja huolien ulkoistamisessa.

Eri ikäkaudet ovat myös rajakohtia oman itsen tarkastelussa. Joku sanoisi taas, että on itsekästä ajatella itseään. Vanhan ihmisen olisi vain ajateltava omaa perhettään, lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Kun omat vanhemmat elävät, niin hekin kuuluvat joukkoon. Mutta kaikissa ikäryhmissä, jokaisen kuuluu ensin pitää huolta itsestään, jotta pystyy rakastavasti suhtautumaan kaikkiin muihin ihmisiin.

Tässä linkki joihinkin blogipostauksiini, joissa olen maininnut Wayne W. Dyerin:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2014/06/aamuajatuksia.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2014/08/sulautua-maisemaan.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/04/taalla-muissa-maailmoissa.html

Eiköhän tätä aihetta ole nyt tongittu riittävästi. On siis aika mennä eteenpäin. Yritän jatkossa yllättää itseni kirjoittamalla jostakin aivan muusta aiheesta, jollen sitten keskity kirjoittamaan lehtiartikkelia. Nimittäin olisi korkea aika aloittaa, jos lehden on tarkoitus ilmestyä ennen joulua. 

20.1.2012