Epätodellisuuden tuntu on ollut viime päivinä seuralaiseni. Uskon sen eniten johtuvan tästä omituisesta ajasta, jonka keskellä olemme. Emme edes varmasti tiedä, kuinka kauan epidemia kestää. Kaiken lisäksi meistä useimmilla on siitä erilaisia käsityksiä. Mediaympäristö tekee parhaansa sotkiessaan asioita. Lisäksi osa julkisista ihmisistä ja muistakin haluaa tulla esille melkein messiaina, maailman pelastajina vatvoessaan ohjeita meille tyhmille ihmisille.
Kaikki kuvat tässä blogissa ovat sattumanvaraisia. Tässä isäni ottamassa kuvassa olen vasta noin 1-vuotias.
Tapani mukaan en sekaannu tähän sen enempää, sillä sekaantujia riittää muutenkin. Jatkan elämääni niin normaalisti kuin mahdollista. Joskus maailmanlopun jälkeen voin ehkä kokea samanlaisia tuntemuksia lähtiessäni viikoittaiselle kauppakäynnille. Voisin siirtyä tilaamaan ruoat netistä kuten hyvin monet ihmiset tekevät, mutta haluan nähdä, missä mennään. En avaa televisiota enää päivittäisten tiedotustilaisuuksien takia, katson ehkä yhdet uutiset illalla. Päivän mittaan luen kyllä pääuutiset Hesarin ilmoittaessa kännykkääni itseäni kiinnostavista asioista. Ajankohtaisohjelmissa vatvotaan myös samaa asiaa loputtomiin. Opposition edustajat haukkuvat hallitusta ja takertuvat pienimpiinkin sanoihin tai asioihin. Jollei sitä, niin käsitellään Trumpin vaikeuksia luopua vallastaan. Todella hauskaa, mutta myös myötähäpeää edistävää. Siitäkin voisi pahoittaa mielensä. Ihmiset ovat jähmettyneet näille sijoilleen. Nyt on hyvä jähmettyä koteihin.
Näennäisesti elämä jatkuu sivuraiteilla kuten ennenkin. Marraskuussa on ollut ennenkin hyvä käpertyä kotiin. Kotona riittää tekemistä. Saanko sitten loppujen lopuksi mitään aikaan, se on toinen kysymys?
Jo viime viikolla useana yönä herätessäni mietin mielensä pahoittamista. Olen silloin puoliksi unissani alkanut kirjoittaa seuraavaa blogiani, siis tätä. Ajan kuluessa, se ei ole enää yhtä kovasanainen ja tiukka kuin unessa kirjoittamani.
Kaikki alkoi, kun kuulin tai paremminkin näin Facebook-postauksen sivulauseessa tiedon erään miehen kuolemasta. Pahoitin mieleni. Oikeastaan pahoitin mieleni muiden puolesta.
Ymmärsin samassa, kuinka usein olen vuosien mittaan pahoittanut mieleni muiden puolesta. Omat mieleni pahoituksen olen osannut aina lapsesta saakka hyvin kätkeä tai ohittaa ja tehdä niistä vahvuuksiani. Tässä en aio kertoa niistä, se jää toiseen kertaan.
Viime vuosina moni tuntemani minua vanhempi ihminen on kuollut. En käytä sanontaa ”nukkunut pois”, ”mennyt jonnekin…”, ”poistunut …” tai muuta vastaavaa, koska en pidä niistä. Kuolema on osa elämää, väistämätön päätös tai välivaihe. Kuoleman jälkeen ihminen elää niin kauan, kun muistamme häntä. Näiden kuolleiden elävien määrä lisääntyy koko ajan. En poista heitä mielestäni. Monen mielestä heistä puhuminen on kielletty aihe. Minullakin on ollut aikoja, kun kuolleen muisteleminen on tuntunut raskaalta. Se raskaus on ehkä sitä surua, etten enää voi tässä elämässä tavata heitä oikeasti. Se on surua myös, etten tavannut heitä riittävästi heidän eläessään.
Tavalla tai toisella käsittelen heitä edelleen, eri tavoilla. Useimpien puolesta olen pahoittanut mieleni heidän eläessään rankasti eri syistä.
Kun tulemme vanhoiksi, olemme hitaampia, puhumme asioita, jotka ovat nuoremmille vieraita tai joita he eivät ymmärrä. Nyt kuolleen miehen puolesta kuvaannollisesti itkin vuosien mittaan kyyneliä juuri siitä syystä, että kuulin liian usein häntä mollattavan. Sama koskee myös tässä blogissa myöhemmin käsittelemiäni tai vain ajattelemiani ihmisiä. Heihin kuuluvat myös vanhempani.
Sinä yönä, kun aloin ajatella tätä asiaa, koin suurta tuskaa, sillä kaikki kerrat palasivat erityisen kirkkaina mieleeni. Onneksi eräs matka 2015 ja myös viimeisten vuoden tapaamiset matkojen ja muiden asioiden parissa osoittivat, että tilanne muuttui. Miestä ja hänen tietojaan alettiin arvostaa. Kaikki aiemmat mieleni pahoitukset jäivät taakse. Hänestäkin minulla sattuu olemaan paljon äänityksiä, jotka ovat purkamatta. Kirjoitan hänestä ehkä myöhemmin lisää.
Olen pahoittanut mieleni myös henkilöiden puolesta, jotka olivat hyviä pahoittamaan minun mieleni jonkun toisen ihmisen puolesta. He olivat aina arvostelemassa minulle muita ihmisiä odottaen ehkä minulta tukea. He eivät saaneet sitä. Saatoin puolustaa henkilöä. Huomaan nyt myöhemmin, kuinka helposti minulle tultiin avautumaan muiden tekemisistä. Minulta ei kyllä tullut yhtään vastakaikua. Jotkut heistä ovat myös jo kuolleet.
Kaikki tapaukset liittyvät yllättäen karjalaisiin ihmisiin. He ovat usein moitittavia ja myös moittijoita. Vanhetessa ihmisten katkeruus saattaa lisääntyä ja se kohdistetaan mielellään muihin ihmisiin, näiden puutteisiin ja tekemisiin. Minäkin olen vuosien mittaan ollut erinomainen kohde. Olen ollut sitä lapsesta saakka, koska en ole sopinut muiden asettamiin rajoihin. Minua on yleensä arvosteltu ikävästi eri syistä jo lapsena, nuorena ja aikuisena. Arvostelu on kautta aikain kohdistunut ulkonäköön, pituuteen, puhumistapaani, esiintymiseeni tai minkä syyn nyt vastapuoli keksiikään. Olen ollut aina hyvä tunnistamaan tapaukset, mutta myös ohittamaan ne hiljaa. Juuri omat kokemukseni ovat tehneet minut erityisen herkäksi huomaamaan, kun ikävä arvostelu kohdistuu muihin, minulle läheisiin ihmisiin.
Arvosteluun on joskus aihetta, mutta useimmiten, lähes aina on paras pitää asia vain omassa tiedossa, jottei satu loukkaamaan toista herkkää ihmistä. Hyvän ystävän kanssa voi silti keskustella näistäkin asioista.
Molempia vanhempiani kohdeltiin myös vanhoilla päivillä huonosti. Se oli erityisen raskasta enkä voi siitä vieläkään kirjoittaa. Olen kyllä maininnut usein sen, että olin itsekin heitä kohtaan joskus karski, sanoin suoraan asioita, mutta se oli erilaista kuin huono kohtelu.
Huonoa kohtelua ovat myös vähättely ja ihmisen aliarvioiminen. Uskon, että kaikki he, joiden takia olen ollut pahoillani, ovat myös itse huomanneet asian ja olleet siitä välittämättä. Ihminen on harvinaisen herkkä olento, jolta ei oikeastaan mikään jää huomaamatta. Se lohduttaa minuakin, sillä olen aina erityisesti arvostanut kaikkia vanhoja ihmisiä. Sellainen olen nyt itsekin. Kaiken lisäksi olen entistä herkempi huomaamaan asioita ja mielenliikkeitä. Itse asiassa sitä ominaisuutta pitää jopa hiukan peitellä. Toivon, että tämä vaikea aika opettaa meitä arvostamaan enemmän kaikkia ihmisiä ympärillämme huolimatta siitä, että se voi joskus tuntua vaikealta.
Toivottavasti kukaan ei pahoita mieltään siitä, että käytän tässä sanaa ”mielensä pahoittaja ” muussa merkityksessä kuin mihin kirjailija Tuomas Kyrö sen aikanaan loi. Sana vain tuli mieleeni, kun ajattelin kaikkia niitä minulle rakkaita ihmisiä, joita oli loukattu pienillä, joskus huomaamattomilla kommenteilla. Ehkä ajatukseni ei sovi kirjailijan luomaan kuvaan ”Mielensäpahoittajasta”. Minusta se vain oli niin sopiva.
Olen pidätellyt tätä blogia jo useita päiviä. Seuraavat ideat alkavat tunkea mieleeni, joten on paras edetä julkaisuun. Edellinen sukututkimukseen liittyvä blogini "Juho Juhonpojat ja muut sukunimettömät" osui yllättäen erään tuntemani ihmisen sukuun ja siitä syntyi keskustelua ja jopa lisätutkimuksen tarvetta liittyen yksityiskohtiin. Huomaan, kuinka pienistä asioista syntyy loputon virta uusia aiheita. Ne johdattavat minua entistä syvemmälle menneen ajan ihmisten elämään.
Hyvää viikonloppua kaikille lukijoilleni😊
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti