Arkista elämää

Jaoin Facebookissa vanhempia näihin aikoihin vuosina 2014–2016 kirjoittamiani blogeja uudelleen ennen kuin aloitin kirjoittaa tätä uutta. Tiedän, että tämä kirjoitus ei valmistu tänään eikä ehkä edes huomenna. Pääni on ollut pari päivää kipeä, mikä ei ole minulle mitään uutta, sillä olen ollut lapsesta saakka päänsärkyinen ihminen. Kysymys ei ole migreenistä vaan toisenlaisesta särystä. Se johtuu ehkä ilmanpaineista, säästä jossakin maapallolla, reumalääkkeistäni tai siitä, etten ole kuunnellut itseäni.

 

Vuoden lähestyessä loppua kohti, on taas tiettyjen asioiden vuoro. Vanhenevan ihmisen on tärkeä kohdistaa katsettaan myös itseensä, jotta jaksaa taapertaa täällä vielä mahdollisimman pitkään. Kukaan ei halua tulla taakaksi perheelleen. Se tuli kyllä opittua jo omilta vanhemmilta.

Sain vihdoin hankittua minulle jo viime vuonna luvatut ja nyt valmistetut arvokkaat, yksilölliset pohjalliset kenkiini. Asia liittyi jo viime vuonna kärsimiini vanhuuden vaivoihin, jotka aiheutuivat pääasiassa nivelreumastani ja sen lääkityksestä. Käytin vuosi sitten paljon aikaa ongelmieni tutkimiseen tarviten terveyskeskuksen palveluja. Vaivani ovat lääkityksen lisäämisen jälkeen parantuneet. On mahdottoman tylsää ja vastenmielistä syödä lääkkeitä. Pohjalliset aiheuttavat sen, että joudun hankkimaan uudet talvikengät. Onneksi kaikki lenkkikenkäni ovat sen verran tilavat, että pohjalliset mahtuvat niihin. Fysioterapeutin mukaan pohjallisten käyttö vaatii myös totuttelemista. Oikeastaan on aikakin uusia talvikenkiä.

 

Talvi on tänä vuonna myöhässä. Sää on lämmintä. Siitä ei ole mitään haittaa. Onneksi sain tällä viikolla autoasiat nopeasti hoidettua. Renkaiden vaihto, auton pesu ja kovavahaus tuli hoidettua läheisessä firmassa, jossa myös säilytän renkaita.

Odotellessani autoa, kävin lähistöllä, Lahelan kylän alueella kävelemässä. Olin yllättynyt, kuinka Ristikiven teollisuusalueen viereen oli kasvanut mahdottoman iso omakotialue. Autolla ohi ajaessani en ole sitä kunnolla ymmärtänyt.  Alueella risteilee kävelyteitä, olin jopa vähällä eksyä. Ristikiven alueen puoleisessa päässä oli jopa päiväkoti, jota ympäröi iso puistoalue leikkipaikkoineen. Tulipa taa mieleen aika, kun Tuusulassa oli vain yksi päiväkoti. Silloin elettiin 1980-luvua. On ihanaa, että lapsien elämää tuetaan nykyään loistavasti täällä meillä päin.  Se on todella tarpeen tässä hullussa maailmassa. Alueen nimi on Lahelanpelto I.  Toiselle puolelle Lahelantietä on kasvamassa Lahelanpelto II.

Tässä kuva Paijalan maantieltä 23.12.2018. Anttilan alue poppeleineen jää alas oikealle.

Lahelan vanha alue on minulle tuttu alue, sillä vanhimmat lapsenlapseni asuvat edelleen siellä kuten myös kaksi lapsenlapsenlastani. Aikanaan kävelyreittini Tuusulanjoen toiselta puolelta Mikkolasta ulottuivat usein myös Lahelanniityn läpi vanhaan Lahelaan. Alue on viimeisen 20 vuoden aikana muuttunut ja kasvanut valtavasti, kun ympäristön pellot on kaavoitettu ja rakennettu täyteen. En voi kyllä enää sanoa alueen olevan minulle tuttu.

 

Vietimme kesän alkua 1.6.2007 Lahelan peltojen äärellä Kollarin kalliolla. Taitaa maisema kalliolta olla nyt hieman erilainen.

Jossakin kirjahyllyjeni kätköissä on Mirja Alholan vuonna 1995 julkaistu kirja ”Ruohottuneet polut”, jossa silloin jo hyvin iäkäs nainen kertoo ensin perheensä tulosta Lahelaan Helsingistä muistaakseni aivan 1900-luvun alussa. Hän kertoo siinä myös elävästi hänen ja sisarensa maanviljelemisestä vanhempien kuoltua. Vanhat rakennukset ovat vielä tallella vanhan Lahelan keskustassa. Kun tyttäreni perhe rakensi sinne talon noin 2005 silloisen miehensä isän vanhan kotitalon paikalle, alueen historia kiinnosti minua erityisesti. Tulihan siellä silloin usein käytyä. Lahelan nimi oli aikoinaan Finnby. Se on ikivanhaa Tuusulaa.

Uusi talo valmistumassa ja vanha talokin on vielä pystyssä. 5.5.2006.

 

Viimeisen kymmenen vuotta olen viettänyt paljon enemmän aikaa joko Karjalassa tai Hämeessä.  Enimmäkseen virtuaalisesti. Kaikelle ei riitä aikaa.  Ympäristömme on muuttunut hurjaa vauhtia siitä, kun ensimmäisen kerran osuin Tuusulaan marraskuussa 1979.

Entisillä ja nykyisillä kotipaikoilla. 5.5.2006

 

Edellisen viikon lauantaina Pyhäinmiesten päivä jäi taka-alalle, kun vietimme Halloweenia tyttäreni luona. Lapsille Halloween tuntuu olevan erityisen tärkeä. Perhe oli nähnyt erityisen paljon vaivaa pukeutumisessa ja maskeerauksissa, mutta myös asunnon sisustuksessa hämähäkinverkoilla ja muilla vastaavilla. Tyttäreni oli jopa tehnyt kakun asiaankuuluvasti sen koristamalla. On vaan kumma, kuinka amerikkalainen juhla on levinnyt meille. Tosin juhla on ikivanha kelttien juhla anglosaksisissa maissa; ”All Hallows Eve” eli kaikkien pyhien aatto. Se levisi irlantilaisten ja skotlantilaisten mukana Yhdysvaltoihin. Wikipediassa eli täällä lisää tietoa. 

 

 

Jatkan kirjoittamista, vaikka tärkeämmät kirjoitukset katsovat minua syyttävästi työpöydältä. Alkuviikko oli sen verran rankka, etten jaksanut pakertaa niiden parissa kuin hetken. Kaiken lisäksi samana aamuna, kun olin myöhemmin lähdössä hoitamaan autojuttuja, pesin lopulta ”romuhuoneen” suuren ikkunan. Muut kaksi isoa ikkunaa ja parvekkeen lasit saavat jäädä ensi kevääseen. Ikkunaa pestessäni sain ideoita muutoksiin. En tietenkään sisustuksiin (en sisusta mitenkään), mutta ajattelin, että voisin vaihtaa olohuoneen ikkunan edessä olevan pitkän kirjoituspöytäni vaihteeksi sinne romuhuoneeseen. Näköala sieltä on puiston sijasta kadulle ja etupihalle. Muutos vaatii kyllä apua tai sitten ei. Siinä on hurjan paljon tavaroiden siirtelyä ja muita toimenpiteitä.  Toisin romuhuoneesta pienemmän kirjoituspöydän tänne olohuoneeseen kukkapöydäksi, mikä virka sillä oli kyllä joskus aiemmin.  Vuosi sitten mietin, että vaihtaisin romuhuoneen viereisen makuuhuoneen kanssa. 

 

Onko edellä oleva vain pakenemista puolipakollisista kirjoitustehtävistä ja muista keskeneräisistä jutuista, joita tiedän ja aavistan olevan edessäpäin?  Positiivista asiassa on se, että jaksan suunnitella. Onhan minulla muitakin juttuja kehitteillä. Koska ei olisi ollut?

15.7.2020

 

Kun pesin ja kuivatin hiukseni, kauhistelin taas harmaanvaaleaa juurikasvua, joka on melkein kuin hometta.  Hiukseni ovat muutenkin ohentuneet. Ikä vaikuttaa meihin monella eri tapaa. Pahinta olisi ruumiillisten vaivojen sijaan loppujen lopuksi mielen hapertuminen. Katselen usein aamuisin ikkunastani, kun vanhat ihmiset ovat rollaattoreineen ulkoiluttamassa koiriaan, tulossa kaupasta tai muuten vain lenkillä. On hyvä, että täällä lähiympäristössä on paljon paikkoja, minne mennä ja joissa on helppo liikkua. Minulla on vielä liikkumiskyky tallella ja auto, jolla pääsen syvemmälle luontoon lenkkeilemään ja samalla hoitamaan muita asioita. 

 

Kotitöitä tehdessä tai lenkillä, mieleen putkahtaa milloin mitäkin. Niin käy myös kirjoittaessa kuten tämä blogini osoittaa. Tällä viikolla poikkesin Anttilan rannassa, kun muistin alueen poppelit ja niiden syksyllä ihanan keltaisiksi muuttuvat paksut lehdet.  Kävin siellä aiemmin kesällä ihailemassa samoja puita. Lapsuudessani kotipiha oli täynnä poppeleita, jotka sittemmin ovat sieltä hävinneet/hävitetty. Käsittääkseni niitä oli kasvanut siellä jo 1930-luvulla.   

Palsamipoppeli eli Populus balsamifera on kova leviämään ja kasvattamaan juuriversoja. Puu voi hyvissä olosuhteissa elää 200-vuotiaaksi, mutta se on yleensä lyhytikäisempi.  Se on lähtöisin Pohjois-Amerikan pohjoisilta osilta.

Poppelit olivat meille lapsille erityisen tärkeitä. Pienet paljaat jalkamme olivat keväisin puiden avatessa lehtisilmunsa ja kukkiessa ruskean, tahmean aineen peittämiä, sillä pihamaa oli täynnä puiden silmuja. Jalkoja oli vaikea saada puhtaaksi. No, kätemme olivat sen lisäksi värjäytyneet voikukkien käsittelystä. Ja voi sitä tuoksua! Syksyisin piha oli vuorostaan keltaisen vahvojen lehtien täyttämä. Niissä riitti haravoitavaa.

Niistä poppelinlehdistä oli moneksi. Voi olla, että olen joskus aiemmin kirjoittanut, kuinka koulutoverini Leenan kanssa jonakin nuoruuden syksynä kuljeskelimme kotipihallani poppelinlehtikasojen välissä. Ehkä suunnittelimme taas kerran elokuvaa.  Dramaattista kylläkin, siinä tekisimme itsemurhan keltaisten lehtien aikaan. Olisiko ollut syksy 1964?

”Maa lainehtii keltaisia lehtiä. Poppelien lehdet ovat kuin kultaa, katoavaa kultaa, Jokainen asia, mitä vähäpätöisinkin vetää minut kirjoittamaan. Haluaisin kirjoittaa kaikesta. Tuosta sateen lotinasta, tuulesta, lehdistä, jotka lentävät tuulen mukana sateen halki kylmään, palelluttavaan maailmaan.” 11.10.1964

Minulla ei ole todellakaan ollut aikaa palata tutkimaan päiväkirjojani. Ne ovat osittain pitkästyttäviä, mutta sisältävät paljon hienoja yksityiskohtia. On taas varmaan aika kirjoittaa toiseen blogiini, jonne viimeksi kirjoitin helmikuussa 2020. Tässä linkki sinne. Kirjoittaminen oli minulle elinehto ainakin murrosiästä asti.

 

Hyvä, jos jaksoit lukea tähän asti. Kävin välissä jopa kävellen lähikaupassa ja vein samalla yhden postikortin siellä olevaan postiin. Olen ollut jo pitkään ja olen kyllä jatkossakin laiska lähettämään postikortteja. Sain pari päivää sitten postikortin Bertalta Itävallasta. Hän on jäänyt minulle postcrossing-ajoistani ja lähettelemme toisillemme silloin tällöin kortteja. Hän on myös Facebook-kaveri. Hänelle lähti nyt kortti. Terveitä ollaan vielä. Kaupassa piipahdin nopeasti. En käytä maskia, mutta kierrän kaikki ihmiset kaukaa. Maskeja käytetään meillä todella runsaasti, monet ulkoilevatkin maskit naamalla.

Joskus on aiheellista kirjoittaa tavallisen, juuri sen hetken arkisen elämän postauksia. En jaksa kirjoittaa niitä enää Facebookiin muuten kuin poikkeuksellisesti.

15.7.2020