Slow writing

Aloittaessani tätä loppuviikosta, tuuli pyörii vastapäisen koivikon puissa. Se tuntuu vain kiihtyvän. Näen vain joitakin syksyn merkkejä, muutamien oksien lehdet ovat kellastuneet. Toisissa puissa on punaista sävyä. Tutkija minussa herää heti. Pitäisi päästä katsomaan koko prosessi. Sehän on vain yhden klikkauksen takana. Vanhimmat lehdet kellastuvat ensin. Kuivilla kasvupaikoilla syksyyn siirtyminen tapahtuu aiemmin. Jos katson tarkemmin, niin vihreän seassa on jo runsaasti kellastuvia lehtiä. Joskus koivun sairaudet aiheuttavat aikaista kellastumista. 

Kaikki valokuvani tässä postauksessa lukuunottamatta yhtä ovat viimeisimmän viikon ajalta. Niityllä olevien hevosten edessä virtaa Vantaanjoki.

Vanhenemisprosessi on muutenkin usein mielessäni. Olen esittänyt joillekin kiusallisia kysymyksiä siitä, miltä tuntuu tulla vanhaksi. Vastaukset ovat kirjavia, koska useimmat ikäiseni pitävät itseään nuorempana ja eivätkä ajattele tällaisia asioita ollenkaan. Enhän minäkään ajattele sitä koko aikaa. Mutta koska olen kirjoittava ja tutkiva ihminen, se tulee aika usein mieleeni. Olen sitä mieltä, että aiheesta pitäisi kirjoittaa enemmän. Haluan, että me vanhenevat ihmiset tulemme entistä enemmän esille. Media on täynnä nuorten ja keski-ikäisten ihmisten kokemuksia ja useimmiten myös yksilöinä.  Kun lähdemme eläkkeelle, silloin viimeistään emme ole enää niin kiinnostavia, emme edes silloin, kun saamme jotakin merkittävää aikaiseksi. 

Niskalan Arboretum HelsinginTuomarinkylässä, talo parkkipaikan vieressä

 

Onkohan kukaan ehdottanut oikeasti vanhojen ”vallankumousta”. On toki olemassa kaikenlaisia ryhmiä, järjestöjä ja kerhoja, jotka toimivat yleisen tietämyksen taustalla. Mutta onko olemassa mitään sellaista, joka toisi esille meitä toisella tapaa. Facebook, vastaa joku. No ei, en tarkoita mediaa, jonne lähetetään imartelevia, muokattuja valokuvia tai ei kuvia ollenkaan, kun ei enää kehdata. Enhän minäkään tiedä vielä, mitä ajan takaa. Jotakin kuitenkin, ehkä se selviää tulevan ajan kuluessa.

Mikäänhän ei enää palaa entiselleen, ei koskaan. Tarkoitan tässä koko maailmaa ja tulevaisuutta. Enkö ole kirjoittanut näistä jo aiemmin, olen!

Lottamuseon iki-ihana portti. Taustalla Tuusulanjärvi.

 

Nyt minun on pakko jättää tämä kesken, koska on muuta tekemistä. Meillä vanhoilla on paljon tekemistä, mutta siitäkään ei koskaan näy mitään missään. Paitsi aina se sama klisee, että eläkeläisillä on aina kiire. En tunnista sitä. Tekeminen ja paljon tekeminen eivät ole kiire.

Mutta me emme ole mielenkiintoisia. Lehdissäkin näkee nykyään runsaasti syntymäpäiväkertomuksia reilusti alle 50-vuotiaista tasavuosia täyttävistä. Ikään kuin he olisivat jo tehneet koko elämäntyönsä… 

Lottamuseon pihalla.

Kuten tavallista kirjoitan tätä blogiani usean päivän ajan. Harvoin jaksan olla läppärini ääressä kirjoittamassa ja usein samalla tutkimassa jotakin keskeneräistä asiaa. En ainakaan iltaisin. Nuorilla virtaa riittää myöhään yöhön saakka. Vanhempi ihminen (tarkoitan itseäni), joka käyttää oman energiansa kokonaisvaltaisesti aamupäivällä, ei jaksa enää purkautua samanlaisella voimalla myöhemmin päivällä. Joskus on pakko säästää tekemisissä silloinkin, kun iltapäivällä on menoa. Oletan, että me ihmiset olemme kaikki aika erilaisia. Tämä onkin aika tyhmä kirjoittamisaiheeksi.

 

Muistuttaa syksystä 2011. Työpöytäni 20.9.2011. Päiväkirjan kirjoitus meneillään.

Olen saanut kyläkirjaan tarkoittamani kirjoituksen loppusuoralle. Nyt on aika muokata, karsia ja ylipäänsä käsitellä sitä ennen kuin lähetän sen kirjan toimittajalle. Hän kokoaa kertomukset kirjaan. Osuuttani kirjoittaessa, koin monta kertaa olevani väärä henkilö tehtävään. Lähdin kotiseudulta pian 1960-luvun puolivälissä muille maille, Helsinkiin ja sitten Saksaan palaten Helsingin seudulle. En kerännyt mitään informaatiota isältäni, vaikka hän olisi ollut innokas kertomaan ja kertoikin. Vasta hänen kuoltuaan aloin herätä. Nyt minulle on monta kertaa tullut mieleen, että olen nyt saman kohtalon alla. Lapseni eivät ole kiinnostuneet riittävästi suvun vanhemmista asioista. Oikeastaan kukaan muukaan lähisuvusta ei ole halukas kuulemaan mitään siitä kaikesta tai edes siitä, mitä olen tehnyt tai tekemässä.  Niin se vain on, että kun kuolemme, jopa aikakaudet haudataan mukanamme. Tai sitten aivan yllättäen joku lapsenlapsista haaveileekin kirjailijan urasta. Mummin päiväkirjat ja kirjeet ovat aivan loistava lähde. Ja niitä saa käyttää!

Minua edeltävästä sukupolvesta on ollut aika vaikea saada mitään tietoa muuten kuin määrätietoisesti yhdistämällä kuulemiani ja lukemiani asioita. Näin olen joutunut vanhempieni osalta tekemään. Kokonaiskuva on aina puutteellinen, mutta saattaa yllättäen täydentyä. Nykyään on mahdollista googlata ja löytää vaikkapa kuvia vertailemalla lisää tietoa.  Se on vähän samanlaista, kuin mitä olen kokenut sukututkimuksessa. Tulee oivalluksia toisensa perään. Niitä yhdistämällä pääsen hienosti eteenpäin.

Lottamuseon kirjastohuone.

Tämä blogini ei oikein millään valmistu. Viikonloppu perjantai-iltapäivästä lähtien olen ollut lapsenlapseni Alexin avustaja. Siltä minusta tuntuu. Kun hän on luonani, joudun jättämään lähes kaikki omat asiani sivuun ja keskittymään häneen.  Hän kyselee koko ajan ja on kiinnostunut niin monista asioista.

Parasta yhteiselossamme oli käydä lauantaina aamupäivällä Lottamuseossa, jossa tutustuimme lähinnä pihaan. Siellä oli tarkoitus olla osa Tuusulan museotoimen järjestämää ”Lasten museojuhlaa”, mutta olimme paikalla ennenaikaisesti. Kävimme kahvilassa, kirjastossa ja sitten kiersimme ulkorakennukset. 

Kierroksen jälkeen hän halusi yllättäen Ilmatorjuntamuseoon, jossa kävimme viimeksi yhdessä muistaakseni pari vuotta sitten.  Tutkimme yhdessä kaksi isoa hallia ajan kanssa, siinä me molemmat opimme uutta. Kotiin tullessa satoi jo kunnolla vettä ja tuuli kovaa. Koska olimme aikaisin liikkeellä, ehdimme pahimman sateen alta pois.

Kotona Alex askartelee pitkät tovit legojensa kanssa. Sitten taas kaikki laitteeni ovat vuoron perään kovassa käytössä. Hän on uskomattoman luova persoona, mutta käyttää mummin osaamista ja usein myös osaamattomuutta hyväkseen asioissa, jotka eivät minua kiinnosta ollenkaan kuten Minecraft-peli. Onneksi YouTubesta löytyy videoita tarvittavista ohjeista. Silloin ovat läppärini ja puhelimeni yhtä aikaa varattuina. Vähäksi aikaa ehdimme myös ulos. Hän ehti vihdoin purkaa myös sen edellisen läppärini kinuttuaan sitä taas aikansa.

Kotiin tulomme jälkeen taivaankannet avautuivat ja vettä tuli lakkaamatta. Olemme menneet jopa samaan aikaan nukkumaan iltaisin ja myös heränneet aamulla jo auringon alkaessa nousta. Kolmantena päivänä mummin pinna alkoi kiristyä kuten aina ennenkin. Kun äiti haki hänet illansuussa, vein hänet autolle kera valtavan tavaramäärän (legot) ja pinna alkoi jo revetä. 

 

 

Sitten mummi alkoi ruoskia itseään. Uni ei tahtonut tulla, kun aloin syytellä itseäni. Olen jo aiemmin kirjoittanut, että tutkin jatkossa kirjoituksissani myös tarkemmin tunteita, koska ne jäävät yleensä tekstin ja kuvien ulkopuolelle. Näytämme kovin mielellämme vain kaiken positiivisen. Onneksi sitä onkin paljon. Mutta usein väsymyksen yllättäessä, vaivun synkkyyteen. Täytyy myöntää, että ne ajatukset haihtuvat aina myöhemmin. Niin on tarkoitettu. Mutta ne tulevat varmasti takaisin.

Lottamuseon sisällä olevat näyttelyt ovat nyt suljettuina, koska sinne rakennetaan uutta näyttelyä. Tämä kenttäkeitin on ulkotilassa. Äitinikin keitteli tällaisellä ruokia sodan aikana.

 

Siksi minua on alkanut erityisesti kiinnostaa se, miksi ihmisellä on kova tarve hukuttaa kaikki ikävät, surulliset ja niiden syitä pohtivat ajatukset syvälle. Emme puhu niistä oikeastaan koskaan. Minä olen jonkun verran kirjoittanut niitä päiväkirjoihini. Aion nyt vähitellen tutkia niiden olemusta. Otan ne ehkä puheenaiheeksi samalla tavalla kuin kysymykseni vanhaksi tulosta. Paras on tietenkin kuten aina aloittaa itsestään.

Tuo itsensä syyttäminen, oma riittämättömyys, ajan loppuminen, omien lasten, lastenlasten ja nyt myös lastenlasten tulevaisuus nousevat yllättävän usein pinnalle.

Nyt on maanantaiaamu. Jos asuisin vielä talossa, jossa on puutarha, käyskentelisin juuri nyt paljain jaloin kasteisessa puutarhassa. Sitten tulisin sisälle pyjamanlahkeet märkinä ja istahtaisin kirjoittamaan kuten niin monta kertaa aiemmin. Sitä teen nytkin toisessa ympäristössä. Mielikuvat ovat tärkeitä.

Ulkona alhaalla on hiljaista, aurinko paistaa, tuulet ja sateet ovat kaikonneet. Nyt töihin tai kirjoittamaan erilaista blogia ennen sitä.

Haltialan eläimiä.