Aamulla hyvin nukutun yön jälkeen ja joskus yöllä herätessäni syntyy runsaasti ideoita ja ajatuksia. Jotkut niistä ehtivät kirjoituksiini tai valokuviini. Monet niistä vaativat runsaasti ponnistuksia ja aikaa eivätkä millään ehdi toteutukseen. Ne saattavat ehkä olla osa suurempaa kokonaisuutta. Se jokin voi olla siis valokuva tai se voi olla kirjoitus. Mutta se voi olla myös teko, kannustus tai sanat jollekin toiselle. Tai voisiko sitä kuvata pelkästään olemalla hiljaa tai rakastavalla katseella.
Teimme viime torstaina Helsingin Kuolemajärvi-kerhon syksyn tilaisuutena retken Seurasaareen. Kuvasin muutaman videon jaettavaksi Facebookin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä ja otin paljon kuvia. Tässä kuvassa on Karunan vanha kirkko.
On jännittävää ja lohduttavaa ajatella, että me kaikki olemme osa isoa kokonaisuutta. Elämä muodostuu hetkistä, joista monet herättävät tunteita, jopa tunteiden kuohahduksia pienen asian, kokemuksen tai ajatuksen avatessa oven. Kuten tunteet yleensä, ne haihtuvat jonnekin ja niistä saattaa jälkikäteen olla vaikea saada kiinni. Tässä iässä haluaisin mielelläni jäädä niihin pidemmäksi aikaa tai ainakin saada kirjoitettua niistä. Joskus se onnistuu, useimmiten ei. Tiedän kuitenkin, että joku toinen hetki, samainen tunne syntyy uudelleen. Elämä vain on niin hektistä, että usein tunteen herättämä oivallus katoaa jälleen.
Silta Meilahdesta Seurasaareen oli pitempi kuin muistin. Sinne on mentävä uudelleen Alexin kanssa.
Yksin oleminen ja kulkeminen, yksityiskohtiin katsominen tulee entistä tärkeämmäksi. Kiihkeä elämänrytmi vie voimia. Usein kirjoittaminen en onnistu kiireisinä päivinä. Vaikka olen avannut läppärini ja voin kirjoittaa myös tabletilla ja jopa puhelimella, en jaksakaan. Siksi on mukava ajatella, että pienetkin teot voivat olla tunteen jatkumoa. Vaikka vastaanottaja ei sitä tiedosta, minä tiedän. Ehkä tällainen ajattelu on vanhuuden rikkauksia. Meidän en tarvitse aina päteä muiden silmissä ja kerjätä voittoja tai palkintoja vaan voimme nauttia oivallusten kautta omasta rikkaasta sielunelämästämme.
Mietin, josko tätä onkin vaikea ymmärtää? Konkreettiset esimerkit auttaisivat. Olen huomannut, että en usein itsekään muista iltapäivällä, mitä aamulla ylös noustessani ajattelin tai mitä olin kehittävinäni siitä. Ainakin näin paljon unia, joita en enää muista. Ne eivät edes olleet sellaisia, jotka olisivat pakottaneet kirjaamaan ne heti ylös.
Minusta on myös vähitellen tullut entistä arempi. En halua ottaa jyrkästi kantaa tai esittää mielipiteitäni. En halua loukata ketään. Mieluummin olen hiljaa omissa oloissani. Ihmisen ajatukset näkyvät ilman, että hän sanoo sanaakaan. Erakon tuntomerkkejä? Ei missään nimessä, en aio eristäytyä maailmasta, en koe sellaista yksinäisyyttä. Kaikista parhainta olisi päästä jonnekin metsään kirjoittamaan. Meren tai järven saari tai viljapellon laita sopisi myös oikein hyvin. Me kaikki tarvitsemme paljon yksinäisyyttä ja rauhaa mennäksemme eteenpäin ja luodaksemme jotakin. Mainitsemani kauniit haihtuvat ajatukseni ovat eräänlainen merkki minulle. Sille polulle minun pitää kääntyä!
Kesäaikaan rakennukset ovat auki, mutta nyt saimme ihailla niitä ulkoapäin. Suosittelen.
Olen tässä välillä kirjoittanut blogin, jota en sitten kuitenkaan julkaissut. Kymmenen vuoden takaiset päiväkirjani merkinnät blogiin kirjattuina tuntuivat tyhmiltä. Miksi yhtäkkiä? Se johtuu ehkä edellä mainitusta tunteen herättämästä ajatuksesta. Ehkä on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, joka on tehnyt jo pitkään tuloaan.
Jatkan pari päivää myöhemmin aiemmin aloittamaani blogia kuten niin usein. On taas ollut aika, että kirjoituksen synnyttäminen on tuntunut raskaalta. Blogini eivät aina synny helposti vaan saatan joutua paneutumaan niihin ajan kanssa. Kunhan edes yhden viikossa saisin aikaiseksi. Tällaisia pohdintablogeja olen kirjoittanut paljon, mutta niistä useimmat ovat jääneet kansioon ”julkaisemattomat blogit”.
Haluaisin erityisesti kirjoittaa sukututkimukseen liittyvistä aiheista. Ne ovat erityisen vaikeasti syntyviä, koska samanaikaisesti tarkistan tietoja rippikirjoista ym. ja lisään sukukantaani viittauksia. Kun joku kyselee johonkin aiempaan blogiini liittämistäni suvun juurista ollen ehkä eri mieltä, niin silloinkin taas kerran tarkistan aiemmin tarkistamani uudelleen.
Eteeni tuli äskettäin laatikoiden kätköistä yli kolme vuotta sitten kadottamani suttupaperi, johon olin kirjannut vanhimman lapsenlapseni miehen karjalaisia sukujuuria. Se oli ennen heidän ensimmäisen lapsensa syntymää. Työnimellä ”Arhippa”, ensimmäinen lapsenlapseni syntyi tammikuussa 2017. Ehkä seuraava sukututkimukseen liittyvä blogini syntyy siitä.
Kuvakaappaus omasta sivustani.
Omat sukututkimusta kaukaisemmat ajat ovat alkaneet taas tulla ajankohtaisiksi. Aluksi seurasin ahkerasti osumiani se serkkutasolla että äitilinjassa, mutta innostukseni lopahti sittemmin. Nyt FamilyTreeDNA on julkaissut uuden MyOrigins version nro 3. Se vastaa hyvin perinteisen sukututkimuksen kautta olevaa tietämääni alkuperääni, joka olisi sama siis oletettavsti myös sisarillani. Olemme 100% eurooppalaisia, siitä Suomen osuus lukien siis mukaan myös Karjalan kannaksen on 93 %, Baltian osuus on 5 %, koko Skandinavian osuus on suurempi kuin 2 %. Mielenkiintoista on se Espanjaan/Portugaliin sijoittuva suurempi kuin 1 %:n osuus
Sephardic Jewish. Se tarkoittaa sefardijuutalaisia. Pitääpä tutustua heihin. Tässä alkajaisiksi linkin kautta luettavaa Wikipediasta. Sieltä Välimeren suunnalta on tullut Karjalaan, kysymys on tuhansista vuosista. Nuo prosentit kyllä varmaan elävät jatkossa. Siihenkin on kiva silloin tällöin paneutua.
Turun käynnin yhteydessä poikkesimme Koroistenniemellä ja Maarian kirkolla. Turkulaisille kovin tuttu paikka, minulle siellä käynti on pitkäaikainen haave.
Pidimme Kuolemajärven Sirkiät ry:n sääntömääräisen sukukokouksen äskettäin Turussa. Sukukokousten väliin sijoittuva kolmen vuoden toiminta-aika päättyi vuoteen 2019, joten tänä vuonna oli aika pitää kokous. Suunnittelimme pitävämme sen keväällä, mutta vallinneen epidemian takia siirsimme sen syksyyn. Muutosten aika oli meilläkin meneillään. Kokous päätti mm. antaa hallitukselle luvan alkaa suunnitella sukukirjaa ja sen julkaisemista. Alkaa siis olla aika purkaa kaikkia niitä juttuja, jotka ovat jääneet kesken tai kirjoittaa muita. Minulle jäi edelleen sukututkijan rooli. Aiemmin haaveilin myös Kuolemajärven Karjalaisten kylää koskevasta kyläkirjasta. Osa siitä tulee katetuksi suvun kirjassa. Siihen pitää olla tyytyväinen.
Vehmaisten kylää koskeva kirjoittamani osuus Rengon Kaloisten alueen kyläkirjaan odottaa edelleen tarkistamistani ja kuvien valintaa. Minulla on tapana työstää asioita päässäni pitkään ja kun sitten ryhdyn tehtävään, niin se sujuu ennakkoon ajatustyönä tekemäni työn ansiosta ehkä hitusen paremmin. En mennyt viimeisimpään kirjakokoukseen viime perjantaina, jossa todennäköisesti siirrettiin kirjan valmistumista eteenpäin.
Kirjojen tekeminen kunnolla ja kunnianhimoisesti ei ole helppoa. Se ei ole yksinkertaista edes pienen osan kirjoittajalle. Enpä minäkään ole saanut kymmenen vuoden aikana tehtyä ajattelemiani kirjoja. Usein kirja tehdään nopeasti ja ohimennen. Vanhana ihmisellä on toki kiire saada jonkinlainen tuotos aikaiseksi, mutta olisi aina hyvä miettiä ulkonäköä ja sisältöäkin uudelleen ennen kirjan ja monisteen painattamista. Kirjan tulevaisuus on myös usein mietityttänyt minua.
Omat kirjani kirjahyllyssä (siis muiden kirjoittamat) tai osa niistä tuijottaa minua takaa ja sivulta. Yritän koko ajan työntää niistä luopumisen eteenpäin.
Pieni metsäpläntti Tuusulan kirkkotien varrella.
Kirjoittavat ihmiset ja kirjailijat tietävät, että kirjoittaminen vaatii paljon. Olen aina ollut sitä mieltä, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Se on vuosien ja taas vuosien työ. Apua voi saada ja sitä tarjotaan nykyään kaikilla alustoilla. Avusta huolimatta pitää ensin itse aloittaa jatkuva kirjoittaminen. Minusta on viime aikoina ollut erityisen ikävää, etten ole ehtinyt lukea tarpeeksi. Useat aloittamani kirjat odottavat. Ehdin usein lukea vain sanomalehdet ja muita lehtiä. Väsyneenä roikun television ääressä katsomassa koukuttavia sarjoja Areenasta. Ajattelen kyllä niitä katsoessani käsikirjoittajien työtä. Kyllä he ovat taitavia.
Seurasaaren retken jälkeen minua jäi vaivaamaan sen uimala, jonka ohitse kuljimme. Olen käynyt siellä uimassa joskus 1970-luvulla.Iso lautarakennus tuntui vieraalta, mutta niin se vain uimala on ollut siellä jo 1906 alkaen. Täällä ajantasaista tietoa. Kuva on Sky-Foto Möllerin valokuva vuodelta 1972 ja se on Helsingin kaupunginmuseon omistama ja sieltä vapaasti ladattava.
Erään ystävän kanssa pohdimme vuosia sitten kirjoittamista
yhdessä. Kaverikirjoittaminen tuntui hyvältä ajatukselta. Siinä olisi tullut jaettua kaksi näkökulmaa. Silloin ajattelimme jotakin jatkokertomusta, draamaa, komediaa, saippuaooperaa. Omassa elämässä oli niin paljon käänteitä,
draamaa ja kaikkea muuta, että siitä olisi ollut idean poikanen. Nyt se tuntuu
hyvin kaukaiselta ajatukselta. Olenhan pähkäillyt niitä asioita aivan
riittävästi blogeissani. Kieltämättä asia ponnahtaa edelleen mieleeni, jos
paperikasoistani osuu silmieni eteen joku mielikuvituksellisen inhottava
sähköposti. Niin kävi äskettäin, en uskaltanut lukea sitä loppuun.
Joka tapauksessa tuijotan usein haikeana kirjojani ja kirjahyllyäni. Ajattelen, kuinka paljon työtä kirjailijat ja tutkijat ovat tehneet niiden eteen. Olisinpa aloittanut aiemmin!
Saapuminen Koroistenmäelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti