Viileämpi viikko

Kulutan aamuisin paljon aikaa lehtien lukemiseen. Usein lukeminen keskeytyy omiin inspiraatioihini ja muihin tekemisiin, joskus harvoihin menoihin. Jatkan sitten myöhemmin päivällä. Inspiraatiotkaan eivät useimmiten johda toimenpiteisiin. Aamuisin on vain sen verran virkeä ja aikaansaava, että joku idea saattaa edetä tai sitten ei.

Tällaisena aikana sillä ei ole edes paljon merkitystä. Saska Saarikoski on kirjoittanut Hesarin nettiin 60 päivää Poikkeustilassa-palstaa. Viimeisin kolumni julkaistiin myös sunnuntain printtilehdessä, josta sen vasta nyt luin. Hän on saanut lukijoilta paljon palautetta omaan palstaansa ideoiden, elämäntarinoiden, kommenttien, kritiikin ym. muodossa. Jatkossa hän on luvannut kirjoittaa epäsäännöllisesti. Sarja on kaikkien luettavissa verkossa.

Minusta oli lohdullista lukea, että hän tuntee joidenkin aiempien kirjoitustensa näyttävän tyhmiltä ja ne nolottavat häntä. Niinhän olen minäkin viime aikoina tuntenut omien blogieni suhteen. Olen jakanut vanhoja kirjoituksiani Facebookissa, mutta näen tilastoista, että vain muutama tulee sitä kautta lukemaan niitä. Tosin blogejani luetaan paljonkin. Suurin osa löytää niihin googlaamalla.  Uusimpaan blogiini ei löydetä, jollen linkitä sitä luettavaksi. Minua nolottaa ja hävettää entistä useammin. 

Keväällä 2016 olimme näuhin aikoihin jo paljon pidemmällä.

 

Maailma on täynnä puhetta ja kirjoitusta.  Enhän minäkään etsi asioita kuin sattumalta osuttuani johonkin mielenkiintoiseen linkkiin tai etsiessäni tietoa. Facebookissakin on turha kirjoittaa jotakin pidempää, sillä harva lukee sen loppuun saakka. Sanomalehdistä luetaan vain otsikot. Jopa Hesarin otsikot ovat usein ärsyttäviä, vaikka sisältö on aivan asiallinen ja usein jopa otsikosta poikkeava.

Minulla on iso ruokapöytä, jota saisi vielä pidennettyä tarvittaessa. Se ei ole omani, vaan ystävältä lainassa tuolien kera. Olen valmis luovuttamaan sen heti, kun ystävällä on sille muu sijoituspaikka. Pöydälle kasaantuu päivän mittaan tavaraa kullekin sivustalle. Loppujen lopuksi vapaaksi jää vain toisessa päässä oleva kohta, jossa istun aamupalan ja syömisen yhteydessä, päivän mittaan useimmiten. Joskus siirrän läppärin siihen kirjoittaakseni eri paikassa kuin normaalisti. Tätä kirjoitan vaihteeksi juuri siinä pöydän päässä,  vieressä kesken jäänyt sunnuntain Hesari, muistikirja, iso työvihko (niitä suuri kasa vanhoja odottaa hävittämistä toisaalla) ja kalenteri. Lisäksi lähellä ovat puhelin, tabletti ja kamera.

Kuten myös keväällä 2019 eli viime vuonna.

Nyt pöydällä ei ole muuta kuin toisella sivustalla pari Karjala-lehteä ja mappi, johon kerään sekalaista, säilytettävää materiaalia (vanhat vuosimapit pitäisi käydä läpi ja heittää pois tarpeettomat paperit). 

Pöydän toisessa päässä on verenpainemittari.  Minua pyydettiin toimittamaan terveyskeskukseen neljän päivän verenpainetiedot. Olen tilannut netistä ajan verikokeeseen tälle viikolla. Käyn reumalääkitykseni takia nk. turvakokeissa kolmen kuukauden välein.  Viime vuoden ongelmien takia tai henkilökunnan töiden vähentymisen takia koronan hiljennettyä, minulle on soitettu terveyskeskuksesta jo pariin otteeseen ja muistutettu turvakokeista ja muistakin lisätyistä verikokeista. Aiemmin huolehdin pitkään niistä yksin ja tarkistin tulokset Omakannasta. Mietinkin tässä, että olemmeko me yli 70-vuotiaat nyt muutenkin tarkemmin seurattua väestönosaa? Muualtakin olen kuullut, että lääkärit ovat aktivoituneet soittelemaan, vaikka tieto on siis Omakannassa. Hammaslääkäriltä ei ole vielä tullut soittoa peruuntuneille ajoilla.

Tulisiko terveyskeskuksista tulevaisuudessa oikeasti nimensä veroisesti terveyskeskuksia, joissa etukäteen pidettäisiin huolta ihmisten terveydestä ennen kuin sairaudet ilmaantuvat tai pääsevät siihen pisteeseen, että tarve olisi sairauskeskukselle?  Sitähän toivoin jo yli kymmenen vuotta sitten.

Tässä kuvassa näkyy Tuusulan Sarvikallio vastapäisellä rannalla. Kuva 16.5.2016 Lottamuseon kohdalta Tuusulanjärven yli.

Nyt kun kukaan ei käy kylässä luonani, ruokapöytä täyttyy nopeasti. Kun joku on tulossa, tyhjennän pöydän nopeasti ja siistin kotiani muutenkin. Tällaisena aikana olen elänyt vähän kuin pellossa, tosin olen siivonnut kiitettävästi. Tänä aamuna ajattelin, että olisikin oikeasti mukava juttu,  että minulla olisi oikein iso pöytä, paljon isompi kuin tämä. Sijoittaisin sen keskelle olohuonetta. Pöydällä voisivat lojua kaikki keskeneräiset työni omissa kohdissaan. Siirtyisin oman mielialani mukaan milloin minkin tehtävän pariin.

Ei ole mitenkään erikoista, että tällaisena aikana mieleen tulee erikoisia ajatuksia. Mutta on niitä minulla ollut ennenkin.

Vapautuminen koronan pelosta on meilläpäin (täällä koronapesäkkeessä eli HUSin alueella)  hiukan hellittänyt. Liian vapaaksi sitä ei ole tarkoitus päästääkään. Jokainen voi entistä paremmin käyttää omaa harkintaansa. Niin olen toiminut. 

Menossa hiusten leikkuuseen... Voi hirveetä, kun sitä on vanhentunut.

Eilen kävin lopulta kampaajalla leikkauttamassa hiukseni. En enää kestänyt pidentyvää tukkaani, lyhyempi tukka helpottaa elämää. Oma kampaajani on ollut koko korona-ajan töissä. Asiakkaita riitti nytkin. Monet kävivät leikkaukseni aikana kysymässä vapaata aikaa. Kauppakeskus oli täynnä ihmisiä. Poikkesin kampaajan jälkeen S-kaupassa, vaikka lauantaina puolenpäivän jälkeen siellä oli erityisen paljon ihmisiä (kuten aina), lapsiperheitäkin. Ihmiset säilyttävät hienosti turvavälit. Jos näen kasvonaamioisen ihmisen, kierrän tämän kaukaa. Samoin kerran pelästyin yhtä yskivää miestä, joten kiersin kaukaa. 

Aika paljon lähti... Tämä on sitä häpeilyn estoa. Mennään suoraan kohti ja esitetään niitä valokuvia, joissa ikä näkyy.

Kasvomaskeista keskustellaan ja kohistaan kauheasti. Koen kohinan tuskalliseksi. Ymmärrän, jos sairas ihminen tai sairaiden kanssa tekemisissä oleva ihminen käyttää sellaista, siksihän minäkin pelästyn. Ymmärrän myös niiden käytön tilanteissa, joissa turvavälit ovat mahdottomia pitää.  Tiheät ihmisjoukot muualla maailmassa ja suurkaupungeissa tekevät asian myös ymmärrettäväksi. Mutta meillä täällä maalla, jossa ei edes kävelyllä lähistöllä kohtaa kuin pari ihmistä, ne ovat tarpeettomia. 

Lastenlasten luovuutta. Axel esitteli kerran Skypessä. Kuva CD.

Välillä osun lukemaan mielipiteitä Facebookissa tai lehtiartikkelien perässä. Ei todellakaan pitäisi. Ovatkohan ihmiset tällä hetkellä entistä vihaisempia joko tästä tilanteesta tai muusta kuten omasta mielialasta johtuen? Nykyaikana lienee turha toivoa sopusuhtaista ja ystävällistä elämää. Tavallisetkin ihmiset ovat oppositiopuolueiden edustajien tavoin politisoituneet ja jankuttavat samoja asioita eli kaikki on hoidettu lähes pieleen. Tilanne on meillä nyt hyvä. Kukaan ei todellakaan, eivät edes asiantuntijat voi varmasti tietää, mikä on tulevaisuus. Nyt on jokaisen aikaa käyttää tervettä omaa järkeä. 

Veini esitteli Skypessä.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa enemmän luontoasioista. Eilen Skype-keskustelussa 3-vuotias, lapsenlapsenlapseni Veini viimeiseksi esitti toivomuksen päästä tänne kotinurkilleni puistoon tarkoittaen varmaan tuota pientä lähimetsää, jonka läpi viimeksi äitienpäivänä kuljimme.  Olen aina ollut lapsenlapsilleni sellainen ”metsämummo”. Aionkin ehdottaa seuraavassa skype-keskustelussa, että he alkaisivat kutsua minua metsämummiksi. Veinillä sattuu olemaan kuusi mummia, joten olisi aiheellista. Hän oli erityisen huolissaan kahden yksin asuvan mummin osalta, joihin en minä kuulu, vaikka asunkin yksin. Veinin kahdella pikkuenolla on vain kaksi mummoa.

Tämä riittääkin tältä päivältä. Ehkä jaan sen edellisen blogini myös tänään. Alkoi muuten ukkosen ilma! Kesä lähestyy kohisten.

Koivu alkuviikosta.