Kukaan ei varmaan osannut kuvitella, että
joutuisimme jonakin päivänä tällaiseen aikaan. Minusta tuntuu usein, että
olen menettänyt ajantajuni. Toisinaan tunnen olevani täysin normaali eli
samanlainen kuin aiemmin olin. Joskus olen ikääntynyt, vanha ja haudan
partaalla. Kauhistelen asiaa. Itsekseni tietenkin ja nyt tässä blogissa. Tunteet
ja ajatukset vaihtelevat päivittäin. Jos jotkut ovat tulleet yhteisöllisiksi ja
seurallisiksi, niin koen omalta kohdaltani käpertyneeni entistä enemmän
sisäänpäin. On päiviä, kun välttelen Facebookia ja sähköpostia. En halua jakaa
vanhoja blogejani, koska häpeilen niitä.
Äitienpäivänä ja sitä ennenkin olen tavannut
perhettäni ulkona. Se on mukavaa, mutta samalla se nostaa minussa
surumielisyyden. Tunne ei ole ollut vieras ennenkään. Tämä aika ehkä vain
korostaa sitä, olen iäkästä, riskialtista kansanosaa. Vanhaksi tuleminen on
muutenkin vaikea hyväksyä. Nyt se vain korostuu.
Tiedän oikein hyvin, että kaikki nämä kokemani
tunteet ja niihin liittyvät ajatukset tulevat minusta sisältäpäin. Voisin
kirjoittaa niistä paljon enemmän, mutta en koskaan halua jäädä niiden vangiksi.
Joku voisi sanoa minulle, että ajattele vain positiivisia asioita, älä juutu
menneisiin. Minähän inhoan kaikkea yltiöpositiivista ja haluan rypeä
kolhuissani ja pettymyksissäni. Tämä
aika ja yksinolo kutsuu siihen. Kestän sen.
Etenen omituisen hitaasti tavaran
selvittämisessä. Ehkä se johtuu siitä,
että se aiheuttaa samalla alakuloa, johon ilman muuta joudun setviessäni
mennyttä, nimenomaan omaa menneisyyttäni, sitä kipeintä. Muiden elämän läpikäynti on paljon
helpompaa.
Viime viikolla minusta tuntui, että heitänkin kaikki
paperini kylmästi roskiin. Siirtelin talvitakkeja eteisestä vaatekaappiin.
Käsiini osui kovakantinen päiväkirja, joka alkoi vuodenvaihteesta 1992/1993.
Kirja ei ole edes täyteen kirjoitettu. Olen lopettanut sen syyskuun
puolessavälissä. Sitä oli todella
kiusallista lukea.
Tiedän tarinan myöhemmät vaiheet. Tiedän ja tunnen ihmiset,
jotka liittyivät siihen. Tiedän, että kaikki päättyi huonosti. Siihen kaiken
lopulliseen päättymiseen kului silti kokonaisuudessaan 25 vuotta. Siitä ajasta viimeiset
noin 15 vuotta oli yhtä tuskaa ja kärsimystä. Miten onnellisesti alkanut suhde menee
siihen vaiheeseen, ettei pystyisi enää ikinä näkemään samaa ihmistä. Miten
ystävistä ja rakastavaisista tulee vihamiehiä?
Huomaan tehneeni silloin ja myöhemmin paljon virhearviointeja.
Halusin kovasti läheistä ystävää. Meidän molempien taustalla olivat
suhteissamme kokemat vaikeudet. Olin jättänyt edellisen elämäni taakseni ja
hänkin tulisi jättämään myöhemmin.
Parikymmenen vuoden jälkeen kävin tuota 1990-luvun elämänvaihetta läpi
miehen ensimmäisen puolison kanssa. Aikanaan tilanteen ollessa päällä en
halunnut kuunnella varoituksia, joita hän olisi pystynyt antamaan. Se oli silloisessa mielentilassani mahdotonta
ja ymmärrettävää. Vaikka näemme toisen tulevat ongelmat suhteessa, niistä
varottaminen on vaikeata, mutta kuuleminen yhtä vaikeata.
Myöhemmin ajan kuluessa, oma ymmärrys kasvaa. Kun
tutustuin lisää tähän ihmiseen, näin, että hänen ongelmansa juonsivat jo lapsuudesta.
Meidän asiamme ei ole hoitaa toisen haavoja kuin psykiatri.
On ahdistavaa lukea tuota päiväkirjaa. Välillä olin
äärimmäisen epätoivoinen ja luovuttamassa. Pitkät erot välillämme jatkuivat
vuosia. Näin jälkikäteen inhoan
silloista itseäni. Edelleen. On aika antaa anteeksi itselleen.
Päiväkirjastani näen myös kampanjan,
jota ylläpitivät entinen mieheni ja uuden ystäväni vaimo. Liikkeellä oli mm.
herjauskirje minusta, joka johti työpaikalleni. Sillä yritettiin tehdä kiilaa
ystävieni ja minun suhteen. Sain outoja puheluja,
joita käsittelin päiväkirjassani. Minua myös kiusattiin
öisillä puhelinsoitoilla, joissa kukaan ei puhunut. Huomasin nyt, kuinka suurimman
osan sen ajan koettelemuksista olen unohtanut. Aika oli yhtä tuskaa, täynnä varastettuja
kohtaamisia. Kannattiko se yleensä? Ei näin jälkikäteen katsottuna.
Lukiessani tunsin samalla äärimmäistä
myötähäpeää. Revin kirjan sivut irti ja
hävitin samantien. Joku toinen päivä otan esiin toisen kirjan kaukaisesta menneisyydestä tuhotakseni senkin. Mietin, auttaako asioiden puolijulkinen käsittely tasaamaan asiat ja eheyttämään?
Olemmeko koskaan siinä tilanteessa, että pystyisimme
hyväksymään kaikki elämäntilanteemme ja valintamme? Kirjoittamalla olen
ennenkin selvittänyt monia asioita itselleni. Minun ei tarvitse selittää niitä
kenellekään toiselle. Silti on hyvä kirjoittaa niistäkin häpeän uhalla.
Oli järkyttävää tajuta, kuinka erilaisia ihmiset
ovat. Me elämme jatkuvasti erilaisissa kehitysvaiheissa emmekä kohtaa toisiamme
kokonaisina. Saatamme paistatella hetken
toistemme valossa, mutta pienenkin varjon osuessa meihin, alamme eriytyä ja
etääntyä toisistamme.
On lohdullista huomata, että se osa, josta olen aiemmin
kirjoittanut paljon blogeja, on vapaata, heti käsiteltyä ja ymmärrettävää.
Moleskine-päiväkirjat 2000-luvulta eteenpäin säilyvät. Kaikki muu lähtee roskiin
suodattamiseni jälkeen. Saa nähdä, pystynkö tekemään niistä minkäänlaista
synteesiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti