Oman elämän tutkimusta

Kukaan ei varmaan osannut kuvitella, että joutuisimme jonakin päivänä tällaiseen aikaan. Minusta tuntuu usein, että olen menettänyt ajantajuni. Toisinaan tunnen olevani täysin normaali eli samanlainen kuin aiemmin olin. Joskus olen ikääntynyt, vanha ja haudan partaalla. Kauhistelen asiaa. Itsekseni tietenkin ja nyt tässä blogissa. Tunteet ja ajatukset vaihtelevat päivittäin. Jos jotkut ovat tulleet yhteisöllisiksi ja seurallisiksi, niin koen omalta kohdaltani käpertyneeni entistä enemmän sisäänpäin. On päiviä, kun välttelen Facebookia ja sähköpostia. En halua jakaa vanhoja blogejani, koska häpeilen niitä.

Äitienpäivänä ja sitä ennenkin olen tavannut perhettäni ulkona. Se on mukavaa, mutta samalla se nostaa minussa surumielisyyden. Tunne ei ole ollut vieras ennenkään. Tämä aika ehkä vain korostaa sitä, olen iäkästä, riskialtista kansanosaa. Vanhaksi tuleminen on muutenkin vaikea hyväksyä. Nyt se vain korostuu.

Tiedän oikein hyvin, että kaikki nämä kokemani tunteet ja niihin liittyvät ajatukset tulevat minusta sisältäpäin. Voisin kirjoittaa niistä paljon enemmän, mutta en koskaan halua jäädä niiden vangiksi. Joku voisi sanoa minulle, että ajattele vain positiivisia asioita, älä juutu menneisiin. Minähän inhoan kaikkea yltiöpositiivista ja haluan rypeä kolhuissani ja pettymyksissäni.  Tämä aika ja yksinolo kutsuu siihen. Kestän sen.

Etenen omituisen hitaasti tavaran selvittämisessä.  Ehkä se johtuu siitä, että se aiheuttaa samalla alakuloa, johon ilman muuta joudun setviessäni mennyttä, nimenomaan omaa menneisyyttäni, sitä kipeintä. Muiden elämän läpikäynti on paljon helpompaa.

Viime viikolla minusta tuntui, että heitänkin kaikki paperini kylmästi roskiin. Siirtelin talvitakkeja eteisestä vaatekaappiin. Käsiini osui kovakantinen päiväkirja, joka alkoi vuodenvaihteesta 1992/1993. Kirja ei ole edes täyteen kirjoitettu. Olen lopettanut sen syyskuun puolessavälissä.  Sitä oli todella kiusallista lukea.

Tiedän tarinan myöhemmät vaiheet. Tiedän ja tunnen ihmiset, jotka liittyivät siihen. Tiedän, että kaikki päättyi huonosti. Siihen kaiken lopulliseen päättymiseen kului silti kokonaisuudessaan 25 vuotta. Siitä ajasta viimeiset noin 15 vuotta oli yhtä tuskaa ja kärsimystä. Miten onnellisesti alkanut suhde menee siihen vaiheeseen, ettei pystyisi enää ikinä näkemään samaa ihmistä. Miten ystävistä ja rakastavaisista tulee vihamiehiä?

Huomaan tehneeni silloin ja myöhemmin paljon virhearviointeja. Halusin kovasti läheistä ystävää. Meidän molempien taustalla olivat suhteissamme kokemat vaikeudet. Olin jättänyt edellisen elämäni taakseni ja hänkin tulisi jättämään myöhemmin.  Parikymmenen vuoden jälkeen kävin tuota 1990-luvun elämänvaihetta läpi miehen ensimmäisen puolison kanssa. Aikanaan tilanteen ollessa päällä en halunnut kuunnella varoituksia, joita hän olisi pystynyt antamaan. Se oli silloisessa mielentilassani mahdotonta ja ymmärrettävää. Vaikka näemme toisen tulevat ongelmat suhteessa, niistä varottaminen on vaikeata, mutta kuuleminen yhtä vaikeata. 

Myöhemmin ajan kuluessa, oma ymmärrys kasvaa. Kun tutustuin lisää tähän ihmiseen, näin, että hänen ongelmansa juonsivat jo lapsuudesta. Meidän asiamme ei ole hoitaa toisen haavoja kuin psykiatri.

On ahdistavaa lukea tuota päiväkirjaa. Välillä olin äärimmäisen epätoivoinen ja luovuttamassa. Pitkät erot välillämme jatkuivat vuosia.  Näin jälkikäteen inhoan silloista itseäni. Edelleen. On aika antaa anteeksi itselleen.

Päiväkirjastani näen myös  kampanjan, jota ylläpitivät entinen mieheni ja uuden ystäväni vaimo. Liikkeellä oli mm. herjauskirje minusta, joka johti työpaikalleni. Sillä yritettiin tehdä kiilaa ystävieni ja minun suhteen.  Sain outoja puheluja, joita käsittelin päiväkirjassani.  Minua myös kiusattiin öisillä puhelinsoitoilla, joissa kukaan ei puhunut. Huomasin nyt, kuinka suurimman osan sen ajan koettelemuksista olen unohtanut. Aika oli yhtä tuskaa, täynnä varastettuja kohtaamisia. Kannattiko se yleensä? Ei näin jälkikäteen katsottuna.

Lukiessani tunsin samalla äärimmäistä myötähäpeää.  Revin kirjan sivut irti ja hävitin samantien. Joku toinen päivä otan esiin toisen kirjan kaukaisesta menneisyydestä tuhotakseni senkin. Mietin, auttaako asioiden puolijulkinen käsittely tasaamaan asiat ja eheyttämään?

Olemmeko koskaan siinä tilanteessa, että pystyisimme hyväksymään kaikki elämäntilanteemme ja valintamme? Kirjoittamalla olen ennenkin selvittänyt monia asioita itselleni. Minun ei tarvitse selittää niitä kenellekään toiselle. Silti on hyvä kirjoittaa niistäkin häpeän uhalla.

Oli järkyttävää tajuta, kuinka erilaisia ihmiset ovat. Me elämme jatkuvasti erilaisissa kehitysvaiheissa emmekä kohtaa toisiamme kokonaisina.  Saatamme paistatella hetken toistemme valossa, mutta pienenkin varjon osuessa meihin, alamme eriytyä ja etääntyä toisistamme.

On lohdullista huomata, että se osa, josta olen aiemmin kirjoittanut paljon blogeja, on vapaata, heti käsiteltyä ja ymmärrettävää. Moleskine-päiväkirjat 2000-luvulta eteenpäin säilyvät. Kaikki muu lähtee roskiin suodattamiseni jälkeen. Saa nähdä, pystynkö tekemään niistä minkäänlaista synteesiä. 

On muuten aika hassua tutkia itseään. Mutta ketä muuta tutkisin? Olen itselleni vapaa aihe. Ja joskus on käännyttävä sisäänpäin ja tutkittava, miksi minusta tuli se minä, joka olen nyt. Myös ne vaikeat ajat ovat vaikuttaneet siihen. Nyt on siihen sopiva aika.