Motivaatiota kuopimassa

Harvinaisen lomani jälkeen olen joutunut motivaatioprobleeman pyörteisiin. Kaikki harrastukseni alkoivat yhtäkkiä tuntua turhilta ja mitäänsanomattomilta. Mistähän se johtuu? Ne ovat silti minua aidoimmillaan. (Sitruunaperhospari kisailee parhaillaan neljännen kerroksen tasalla suoraan silmieni edessä.) Harrastukseni ovat minulle rakkaita enkä ymmärrä ollenkaan, miksi olen nyt jo viikon mitätöinyt ja vältellyt niitä. Toivottavasti tämä on vain väliaikaista, sillä monet tehtävät odottavan paneutumistani.

Kuvat tässä blogissa ovat kaikki tammikuulta 2012 siksi, että mieleeni tuli taas ihme ja kumma katsoa jotakin tiettyä aikaa valokuvien kautta.

Yritän tällä viikolla saada uutta virtaa iäkkäistä ystävistäni ja toisaalta nuoruuden tärkeistä henkilöistä. Tuosta lauseesta tuli mieleeni se, kuinka jotkut ihmiset osaavat ladata akkunsa toisista niin, että se on vahingollista. En ole aikoihin ajatellut sitä, mutta se on ollut minulle tuttu ilmiö. Olen kokenut sen joskus. 

Kun joskus tapaan ystäviäni, tarkoitukseni on kyllä saamisen lisäksi antaa heille jaksamisen aihetta. He kaikki ovat juuri niitä, jotka ovat kannustaneet minua eteenpäin. Minulle on joitakin ihania tukijoita, jotka kiittävät blogejani kukin omalla tavallaan. Ihminen ei elä välinpitämättömyydestä vaan tarvitsee aina välillä huomiota. 

Se ajatus lähti tämän blogin viimeisistä kappaleista. Ja saamme vähän viilennystä tähän helteeseen.

Olen jossakin vaiheessa lähtenyt omille teilleni ja se voi olla joillekin vaikea ymmärtää. Usein meidän vanhempien ihmisten osa on olla sivussa eikä ole edes suotavaa, että kirjoitamme tunteistamme ja elämästämme edes blogiin. Joillekin ystävistäni se on julkisuushakuista, mikä on tullut sivulauseissa esille. Itsensä esille tuominen on paha asia. Tällainen ajattelu ei kannusta ketään.

Tiedän kyllä hyvin, että blogillani on omat lukijansa. Voi jopa olla, että jotkut saattavat odottaa uusia kirjoituksia. Enpä tiedä sen enempää.  Olen kirjoittanut usein kannustavani muitakin kirjoittamaan, koska se on loistava tapa käsitellä ja jopa oppia uusia asioita ja mahdollisesti jopa tutustua uusiin ihmisiin. Omaan itseen tutustumisesta puhumattakaan. 

Vein tänään Murulle tuliaisiksi syömistä,  Hän kapsahtikin heti viereeni, kun astuin autosta ulos. Talvella 2011 Muru asui muutaman kuukauden luonani.

Minun blogini on sen verran raskastekoinen, ettei se kerää kommentteja ja mielipiteitä kuten jotkut nuorten muoti-, kosmetiikka- ym. blogit. Kirjoitukseni ovat sen verran syvällisiä, että niihin saattaa olla vaikea tuoda mitään lisää. Jos sinua kiinnostaa, voit käydä täällä, blogit.fi-sivustolla selaamassa ja lukemassa eri aiheisia blogeja. Hakusanalla voi etsiä blogeja itseä erityisesti kiinnostavista aiheista. Kävin etsimässä aiheesta Kreeta ja löysin kirjoituksia samoista paikoista, joissa äskettäin kävimme. Näkökulma oli erilainen kuin minulla. Joitakin voi kiinnostaa tietopuolinen kuvaus matkakohteesta, askel askeleelta kuljettu reitti, arviot. Tästä pääset minun siellä olevaan blogikokoelmaan. Pidän siitä, koska siinä näkyvät kaikki viimeisimmät blogit yhdellä sivulla.

Arttu poikkesi koulumatkallaan luonani.

Jokainen voi ja saa kulkea omaa tietänsä. Välillä on silti hyvä kurkistaa, miten muut näkevät maailman. Kaiken lisäksi siitä välimaastosta ja eroavaisuuksistamme on hyvä keskustella, jopa ihmetellä, miten erilaisia me olemme.  Minun on vaikea ajatella vastakohtaisuuksien kautta, arvottaa niitä. Valitettavasti se näyttää olevan meidän aikamme yleinen tapa katsella asioita. Toiset myös tietävät aina paremmin, millainen sinun pitää olla sopiaksesi joukkoon. Olen tainnut aina olla vähän ulkopuolinen.

Hyvä tai huono itsetunto, se otetaan aina esille, kun haluaa keskustella. Kaikki 10 kohdan ohjeet ovat kovaa valuuttaa, joihin ihmiset uskovat.  Itsetunto ei ole selkeä asia, mutta se on helppo, kun haluaa loukata toista ottamalla esille jonkun tietyn ominaisuuden. Sinä olet aina sellainen, olet muuttunut, et ymmärrä yhtään mitään. Meidän kaikkien itsetunto vaihtelee joskus päivästä toiseen, myös vanhempana. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin ihminen, jolla on maailman paras itsetunto, joka porhaltaa ohi kaikkialla omalla kaistallaan.

Sebaatintoria yliopiston ikkunasta kuvattuna.

Kun on yli seitsemänkymmentä, se on muiden mielestä vain numeroita. Joskus tuntuu, että asioista ei edes saa keskustella. Miltä minusta tuntuu, mitä minä ajattelen, miltä sinusta oikeasti tuntuu, mitä pohdit? Vai onko elämäsi niin helppoa, ettei mistään edes tarvitse puhua. Parasta on vaan työntää kaikki pois mielestä. Jos olen jotakin mieltä tai esitän yksinkertaisen kysymyksen, saatan saada vastaani mielenpurkauksen. En ymmärrä mitään, olen tietämätön kaikesta.

Tauolla tai juuri ennen tuntien alkua.

Minusta on alkanut tuntua, että tällainen vain lisääntyy, mitä vanhemmaksi ihmiset tulevat. On uskaliasta sanoa paljon mitään muuta kuin keskustella säästä ja vuodenajan tilanteesta.

Onneksi voi kirjoittamalla purkaa asioita ja voi muuten sitten olla hiljaa yrittäen olla innostumatta väärässä paikassa tai väärään aikaan. (Nyt muuten iso rusakko juoksee tuolla koivujen alla.)

Kirjoitan tätä äitienpäivänä. Olen kohta lähdössä tyttäreni luo, jonne kokoontuu iltapäivän viettoon koko iso pesueemme, kolme äitiä ja kaikki lapset. Kannattaa ottaa kaikki irti näistä hellehetkistä. Jospa voisin siellä myös siivota autoni. 

Kun muutin pois omakotitalosta kerrostaloon, minun luokseni ei tulla enää samalla tavalla päivää viettämään kuin aiemmin. Enhän minäkään aikoinaan pitänyt jonkun kerrostaloasuntoon menemisestä. Näin edellisen sukupolven ahdingon heidän joutuessaan luopumaan isoista asunnoista, kesäpaikasta. Joku muutti pieneen loukkoon kaikkien vanhojen huonekalujensa kanssa. Se oli vähän niin kuin minä paitsi ettei minulla ole kovin paljon huonekaluja, tosin sitä enemmän vanhoja pölyisiä papereita ja kirjoja. Ajattelen nyt noita vuosien takaisia ajatuksia. Kun puoliso kuolee, muutto saattaa olla ehkä jo nuorempana edessä. 

Luopuminen. Elän nyt sitä vaihetta. Valmistelin ja valmistauduin siihen jo vuosikausia. Silti siihen ei ole koskaan aivan valmis. Muutokseen liittyy valtavan paljon ajatuksia, jotka on käsiteltävä yksi kerrallaan. Toisaalta samoja teemoja on jo aiemmin käsitellyt, nyt ne vain otetaan uudelleen esiin ja hoidetaan toivottavasti loppuun.

Katsoin hakusanalla muutos, kuinka usein olen kirjoittanut muutoksesta. Vanhin Bloggeriin kirjoittamani blogi on päiväykseltä 8.1.2012 otsikolla ”Mieluummin jo kirjoittaisin voikukista”. Sen lukemaan pääset tästä. Hurjaa. Sen teksti osoittaa, että selviämme loppujen lopuksi kaikesta.

Mutta ahaa, saman vuoden elokuussa, kun olin jo saanut sairastumiseeni oikeat tropit kirjoitinkin otsikolla ”Löperö vanha ihminen vailla itsetuntoa”. Pääset se lukemaan täältä. Eli olen kiertänyt ympäri ja palannut myös tänään samaan ikuisuusaiheeseen. Ja kyllä niitä samoja pohdintoja on ollut myöhemminkin. Tuon jälkimmäisen jutun kirjoitin pari päivää ennen menemistä Helsingin Hovioikeuteen (24.8.2012) talon omistussuhteeseen liittyvän oikeusjutun takia. En kirjoittanut silloin paljonkaan etukäteen tuosta tapauksesta, koska häpesin sitä ja koska minut sen aikana pistettiin täysin matalaksi myös asianajajani toimesta.

On toki tarkoitus, että jätän nuo asiat taakseni kokonaan huolimatta kokemistani menetyksistä, mutta kirjoittajana ne ovat sen verran herkullisia käsitellä jatkossakin, että en jätä niitä. Ne ovat osa minua, mutta tänään katselen niitä ulkopuolisen silmin. Ne ovat näytelmä vailla vertaa. Taitaa olla niin, että saan motivaationi takaisin, kun jatkosssakin käsittelen mennyttä tulevaisuuden lisäksi. (sekä omaani että edellisten sukupolvien) 

Eikä siinä ole ollenkaan mitään ihmeellistä. Sainhan vähän kaapia moskaa pinnastani. Nyt sinne metsän keskelle!