Feikki ihminen?

Isäni kirjoitti V B-luokalla ollessaan kouluaineen vihkoon, joka on säilynyt minulla syystä, että olen sattumanvaraisesti ottanut sen talteen.  Aineen otsikko on ”Kärpäsestä”. Opettaja on korjannut tekstiä ja antanut arvosanaksi 8. Teksti kuvaa ensin tavallisen huonekärpäsen tekoja ja kuvaa sitten eläimen itsensä. Lopussa hän mainitsee, että järjestyksen olisi pitänyt olla päinvastainen. Lopuksi hän toteaa:

”Jos ihmiskunnan viholliset jaetaan isoihin ja pieniin, niin jälkimmäisen ryhmän vihollinen n:o 1 on juuri kärpänen.”

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat juuri tältä päivältä 26.5 eri vuosina vuosien 2009 ja 2015 välillä. Muutama kuva on edelliseltä päivältä, koska tuolta päivältä ei löytynyt.

Nykyään tuskin enää edes näemme kärpäsiä. Ne olivat maalla aikoinaan oikea riesa. Voin hyvin kuvitella, että isäni on kokenut saman kuin minä lapsena keskellä kesää. Se on tapahtunut ehkä samoissa paikoissa kuten karjakeittiössä tai kellarin rapuilla, jossa kärpänen on käynyt munimassa ruokaan. Kärpäsen tekojen kuvailu tuo auttamatta nuo hetket mieleeni. Nykyään ympäristö on puhdistettu kaikesta siitä, mikä kiinnostaisi kärpäsisä, hygienia on viety äärimmilleen.  Huonekärpänen levitti monia tauteja. Aineessa tämä tulee hyvin esille, kun isäni kirjoittaa siitä mm. tuberkuloosin levittäjänä. 

Aihe pistää nyt ihoni kihelmöimään ikävästi tuoden omat muistoni kiusallisista huonekärpäsestä pinnalle. Muistan, kuinka kuumana kesäpäivänä menin karjakeittiöön, jonne äiti oli ripustanut kärpäsen pyydystämiseen tarkoitettuja kärpäsnauhoja. Olin seota kärpästen hyörinästä ja aloin tappaa niitä silmittömästi. Muistan myös, kuinka hain kellarista edellisen päivän paistetut silakat alkaen syödä niitä, mutta näin kauhukseni niiden olevan täynnä kärpäsen toukkia. Luulen, että tätä on muidenkin vastenmielistä lukea. Englanninkielisestä Wikipediasta voit käydä lukemassa aiheesta, jos se nyt sattuisi kiinnostamaan. Minulle riitti. Arkistoin vihon ja unohdan kärpäset, joita onneksi tapaa enää harvakseltaan.

Samassa ”rojuläjässä”, missä isäni ainevihko oli, on paljon muutakin mielenkiintoista. Tai miten sen nyt ottaa. Kaikkien mielestä menneiden paperikasojen penkominen on kaikkea muuta kuin kiehtovaa. Käteeni osui oma ainevihkoni neljänneltä luokalta. Eli sitä kirjoittaessani olin noin 10-vuotias. Kirjoitin aineet otsikoilla ”Eräs kesäpäivä”, ”Vanhempiani auttamassa”, ”Kotini huonekasvit”, ”Mieluisin joululahjani”, ”Kolme hyvää toveriani”, ”Terri ja Putteli”, ”Kun matkustin junalla” ja ”Muuttolinnut”.

2010 Aulangolla

Kaikkein eniten pääsin ilottelemaan mielikuvituksellani kahden koiran tarinassa. Muuten kerroin omasta arkielämästäni, joka ei tuohon ikään mennessä ollut vielä kovin erikoista. Vaikka olihan se ollut, mutta sitä en käsitellyt, tajunnut ja kirjoittanut vielä silloin. 

Edellisenä jouluna olin saanut lahjaksi seuraavat kirjat: ”Seljan tytöt”, ”Tapaamme Seljalla”, ”Tiina aloittaa oppikoulun”, ”Laulajatyttö”, ”Jeesuksen elämä” ja ”Peukaloliisa”. 

2012

Rauha S. Virtanen on kirjoittanut Seljan tytöistä monta osaa, nuo ensimmäiset edellä mainitsemani ilmestyivät 1955 ja 1957. Kirjoista tuli lempikirjojani. Löysin netistä, että toimittajat Nadja Nowak ja Seppo Puttonen valitsivat Ylen kirjojen Suomi koosteeseen kirjan jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta. Virtasen Seljan tytöt on vuoden 1955 teos. Täältä voit käydä lukemassa ja kuuntelemassa aiheesta.

25.5.2013

Pieninä palasina menneisyyteen palaaminen on ihan ok. Ymmärrän myös sitä toista näkökulmaa, kun kaikki mennyt halutaan työntää ikuisesti pimentoon. Minulle tämä kaiveleminen on elämän ehto. Sitä se on ollut lapsesta saakka. Onkin ihmeellistä, etten aikoinaan ajatellut lähteä opiskelemaan historiaa vaan valitsin kirjallisuuden ja taiteen kun putosin karsinnassa valokuva- ja elokuvataiteen opinnoista. Nyt on vähän myöhäistä edes aprikoida tuota, vaikka aina silloin tällöin siihen palaankin. 

Sattuma vie meitä mukanaan. Kun olemme sen pyörityksessä tuskin edes ehdimme ajatella näitä asioita. Sattuman sivussa meistä tulee myös omanlaisiamme ihmisiä. Tuskin olemme koskaan valmiita, tuskin myöskään kukaan toinen tuntee meitä niin hyvin kuin itse tunnemme, kunhan vain olemme rehellisiä itsellemme ja hyväksymme vikamme ja puutteemme. On aivan turha selittää kenellekään, millaisia olemme. Oma sisimpämme paistaa meistä läpi kaikissa toiminnassamme ja valinnoissamme. Sitä vastaan on turha pyristellä.

Viipurissa 25.5.2014

Jos nuorempana emme ehtineet vauhdissa ollessamme katsella sisäänpäin, niin vanhempana siihen suoraan sanoen joutuu.  Kun sain omat kiperät asiani pois päiväjärjestyksestä, niin nyt on aika viedä eteenpäin niitä teemoja, jotka ovat kulkeneet kaikkien tekemieni asioiden rinnalla kaikki elämäni vuodet. Saatan olla nyt valmiimpi käsittelemään osittain jo aiemmin käsittelemiäni asioita uudelleen. Ehkä. Sanotaanhan, ettei ihmisestä koskaan tule aivan valmista. Mikä edes on valmis ihminen? Olemme loppuun saakka epätäydellisiä. Sillä on oma tarkoituksensa.

Alcea Charter´s , tarhasalkoruusu hankittu 2009

Onko teille koskaan tullut voimakkaasti sellaista tunnetta, että ette olekaan se, mikä olette. Hämäätte, olemalla oma itsenne omassa olomuodossanne ja vieläpä tekojenne takia, muita läheisiänne ja tuntemianne ihmisiä. Saatatte paljastua minä hetkenä tahansa ja koko rakentamanne? talo kaatuu.  Minulle tulee silloin tällöin tuo tunne. Kun olen vuosien mittaan huomannut muuttuneeni aremmaksi ja häpeilen itseäni (vaikka se ei näy ulospäin enkä peittele itseäni), tunne vain tuntuu kasvavan. Saatan siis paljastua feikiksi kesken kaiken.

Täytyy ehkä tunnustaa, että olen oikeasti joku toinen. Sisältöni pursuaa päällepäin, viimeisetkin salaisuudet, jos ne sellaisia edes ovat, tulevat esiin. Tapahtuu muodonmuutos. Sitä odotellessa, kirjoitan edelleen seuraten hitaita muutoksia. 

2015 retkellä kuten tänäänkin, mutta kuvat myöhemmin.

Elämän kiertokulku. Kotiloista ja munista tulee perhosia ja jopa kaikenlaisia epämukavia lieroja ja hyönteisiä meidän kiusaksemme. Kaipa ihminen myös kuorii henkisesti nahkaansa eri elämänvaiheissa. Meistä ei tule perhosia, hyttysiä tai kärpäsiä muuten kuin kuvaannollisesti. Ajatus on jännittävä ja sopii oikein hyvin myös sukuja tutkivalle ihmiselle. Vanhat ihmiset pystyivät jo aikoinaan, jos olivat sinut itsensä ja menneen elämänsä kanssa, hyvin siihen.  Olen huomannut sen useimmiten vaativan yksinäisyyttä ja järjestynyttä elämää ilman arkipäivän ongelmia. Omituisia mummoja ja pappoja on ollut aina. Ihmisten moninaisuudessa näitä on ehkä tänä päivänä vaikea erottaa. Osa kun yrittää selvitä eteenpäin muilla tavoin ikään kuin olisi juuttunut sinne elämän ruuhkavuosiin, suorittamiseen, rahan, tavaran ja elämysten keräämiseen. Jottei tarvitse ajatella syvemmälti. 

Yksi ihminen on silti vain kuin pisara meressä. Meistä jää jäljelle tuskin mitään, jolleivat tekomme ole näkyviä. Nekään eivät aina kerro ihmisen sisimmästä paljon mitään, mutta antavat sentään viitteitä. Olen välillä tuskallisesti miettinyt, mihin tämän päivän anonymiteetti johtaa.  En oikein edes ymmärrä sitä enkä muiden selityksiä. Minussa on jokin perinpohjainen valuvika. Koen silti, että voin käyttää vapaasti itseäni ja menneisyyttäni kuten myös vanhempieni ja vähäistä sukuni historiaa aineistona, jolla pyrin tunnistamaan niitä asioita, jotka ovat vaikuttaneet minuun ja ympäristööni.  

Tässä tuli mieleeni eräs uni, jota aikoinaan näin useinkin.  Siitä varmaan syntyi myöhemmin itselleni aikoinaan se käsitys, että tekemättömät työt ovat luurankoja kaapissa. Tämä on aivan toinen juttu. Mummoni, äitini äidin kuolema oli minulle valtavan iso asia. Olen siitä blogeissani silloin tällöin kirjoittanut ja oletan palaavani siihen vielä myöhemmin toisesta näkökulmasta, jonka tarkoitus on tuoda menneitä ihmisiä näkyviksi.  Näin hänen hautajaisistaan marraskuussa 1959 usein unta. Unet muuttuivat aikojen kuluessa erilaiseksi. Se johtui varmaan ymmärrykseni kasvamisestani. Loppujen lopuksi aloin jo aikuisena nähdä unia, joissa minä hautasin ruumiin. Olin mahdollisesti tappanut, mikä ei unessa selvinnyt. Joka tapauksessa oli tärkeätä piilottaa kuollut, jonka henkilöllisyys ei unessa tullut edes näkyviin. 

Nyt ymmärrän, mitä unella minulle yritettiin selvittää. Se on juuri tätä, mistä nyt kirjoitin. Me hautaamme itseämme, kokonaista ihmistä kaikkine historioineen, unelmineen, tekoineen, yhteyksineen koko ajan, jottei meidän tarvitse käsitellä häntä, ymmärtää itseämme, tekojamme, valintojamme, ajatuksiamme. Sitä tärkeämpää on vain mennä eteenpäin ja elää. Niinhän se onkin, mutta ei yksin sitä. Ulkoisen ja sisäisen elämän on joskus aika kohdata. Ei ole mitenkään ihmeellistä välillä pelätä paljastuvansa feikiksi?