Matkat mielessäin

Kirkkaansininen taivas on edessäni vastapäisen kerrostalon ja talojemme takana luikertelevan metsän yläpuolella. Lauantainen, melkein hirmumyrsky, on enää vain muisto. Sitä kutsuttiin Kiira-myrskyksi, vaikka sitä voisi kutsua myös Klaara-myrskyksi, koska molempien nimipäivät sattuvat olemaan samaan aikaan. 

En ole lähdössä ulos ihailemaan noita pumpulipilviä, jotka ovat ilmestyneet siniselle taivaalle vaan teen tai olen tekevinäni tänään kotitöitä täällä sisällä kerrostalossa, jota olen jo välillä kutsunut kerrostalovankilaksi. Tietenkin se on väärä nimitys, mutta on tullut auttamatta mieleen. Mitä voi odottaa, kun on asunut pari vuosikymmentä omakotitalossa? On tämä kaikin puolin niin erilaista. Tosin en jaksa paneutua tähän aiheeseen kirjoittamalla, en ainakaan vielä. Minulla on aina ollut tapana sopeutua kaikkiin mahdollisiin olosuhteisiin. Elämä on niin kiinnostava sinällään ja sellaisenaan, että on turha jäädä roikkumaan pikkuasioihin. 

Kiira-myrsky pisti tyttäreni perheen elämän vähän sekaisin. Se rymisti heidän kotipihansa läpi ja kaatoi ympäröivästä metsästä ja kotitien varrelta kymmenittäin isoja puita. Osa kaatui nostaen kaikki juuret mukanaan, osa katkesi keskeltä. Puut olivat pääasiassa kuusia ja koivuja, joku mäntykin oli joukossa.

Myrsky kulki tästä meidän kylästäkin läpi. Olin koko päivän kuolemanväsynyt ja nukuin ja löhösin tuntikausia sohvalla. Osittain sen johtui ehkä aina lauantaisin ottamastani Trexanista, mutta tunnistin myös sään vaikutuksen. Vähän ennen myrskyrintaman saapumista, heräsin ja menin parvekkeelle kuulostelemaan yhtäjaksoista jyrinää. Siinä samassa se oli jo täällä. Onhan se pelottavaa. Tyttäreni kertoi, että heillä oli koira pihalla eivätkä he uskaltaneet enää myrskyn iskettyä mennä sitä hakemaan. Onneksi lähellä kaatunut puu ei osunut Remu-koiraan. Kissatkin olivat myrskyn alkaessa ulkona. Niin varmasti moni muukin. 

Kävin sunnuntaina katsomassa tuhoja. Matkan varrella oli monessa paikoin tiellä merkkejä, että kaatuneita puita oli pilkottu ja kerätty pois. Onneksi tyttäreni kotitiellä oli sähköyhtiö jo yöllä aloittanut työt, sillä sähkölinja oli jäänyt kaatuvien puiden alle. Nyt hän oli miehensä kanssa puutöissä, jotta tie saatiin avatuksi. Naapurissa sähköyhtiön miehet olivat tekemässä töitä, siellä puu oli kaatunut talon päälle.

Minun on ollut vähän vaikea tarttua mihinkään isompaan tehtävään. Niitä ja pienempiäkin töitä on täällä uudessa kodissani vaikka kuinka paljon. Päivän aikana ehtii tehdä kovin vähän. Toisaalta alkukesästä huomasin päinvastaisen. Silloin sain paljon aikaiseksi lyhyessä ajassa. Kaiken lisäksi niistä eli töistä on tylsä kirjoittaa. Tein sen edellisessä mainitsemani kaalilaatikon lauantaina ja olen syönyt sitä yksikseni itseni kipeäksi ja väsyneeksi.

Kauhistelen koko ajan kirja- ja paperimäärääni ja sen setvimiseen menevää aikaa. Loppujen lopuksi nappaan käteeni jotakin lukemista ja pakenen sen pariin. Toivomus olisi, että voisin myöhemmin vaikka luopua siitä kirjasta, jota luen. Toive on usein täysin epärealistinen. Kirjat kun johdattavat aina eteenpäin ja johonkin uuteen asiaan. 

Olen aikoinaan ostanut Pohjoismaiden Yhdyspankin kirjastosta muutaman kirjan. Ajatella, sielläkin Aleksanterinkatu 30:ssa (muistaakseni kellarissa?) oli aikoinaan kirjasto, jossa olin myös kuten muissakin kirjastoissa ahkera lainaaja. Olin hirmulukija vielä 1980-luvulla. En muista, milloin kirjasto lopetettiin, mutta siinä yhteydessä sen kirjat myytiin henkilökunnalle. Nyt käsiini osunut kirja oli Santeri Levaksen ”Jättiläisten jäljissä”. WSOY. 1955. Kirja on matkakertomus Santeri Levaksen ja hänen vaimonsa Ullan matkasta autoillen Itävallassa ja muuallakin. Jättiläiset tarkoittavat lähinnä musiikin suurmiehiä.

”Jättiläisten jäljissä” avaa mielenkiintoisen näkymän matkustamiseen Euroopassa noin 60 vuotta sitten. Harvoin tulemme ajatelleeksi, että joskus Saksan autobahnat ovat olleet jotakin uutta Suomesta tuleville matkailijoille. Tässä linkki saksankieliseen Wikipediaan Autobahn (Deutschland). Uutta ne ovat olleet kaikille, jos jopa USA otti niistä mallia. 

Koin kuvaukset pariskunnan ajosta Saksan läpi Morriksellaan sekä autobaanalla että Itävallan teillä todella mielenkiintoisiksi. Ajelimme täsmälleen samoja teitä kesällä 1986 molemmissa maissa. Täällä blogissani viittasin siihen matkaan, mutta aivan toisesta näkökulmasta. Siitä matkasta voisin kirjoittaa vielä muistakin vinkkeleistä. Kuvia on ainakin paljon olemassa.

Tässä parhaillaan lukemisen alla olevassa kirjassa on myös paljon historiallista tietoa, erityisesti Itävallan kaupungeista, mikä nostaa heti matkakuumettani. Tulen melko varmasti lähiaikoina matkailemaan Wienissä, Salzburgissa, Linzissä ja muuallakin ym. karttasovellusten kautta. Mainitsemaani kirjaa on hyvin saatavissa antikvariaateista. Minäkin voin lahjoittaa omani, kunhan olen lukenut sen loppuun. Kirjat vaan eivät taida kelvata enää edes ilmaiseksi kenellekään.

Kun googlasin tietoa Santeri Levaksesta, sain tietää, että hän toimi Jean Sibeliuksen sihteerinä lähes 20 vuotta. Hän oli myös valokuvaaja ja kirjoitti paljon valokuvauksesta. Hän kirjoitti myös elämänkertoja Sibeliuksesta ja muitakin matkakertomuksia kuten Mallorcasta ja Gotlannista. Täällä (Valokuvataiteen museon kokoelmat) pääset katsomaan hänen hienoja valokuviaan Ainolasta ja sen asukkaista.

Olen myös viime päivinä pohtinut, aloittaisinko jälleen opiskelun. Päätin kuitenkin lykätä asian loppuvuoteen. Ehdin hyvin aloittaa alkuvuodesta. Pähkäilen historian ja kirjallisuuden välillä. 

Saa nähdä, mitä muuta keksin. Turhautuneisuuttani!