Hidasta siirtymää

Joskus siirtymä toisesta tavasta toiseen on hidas, vaikkei olekaan vaikea. Ehkä sitä ei pidä kutsua tavaksi vaan se onkin tottumus. Tuskinpa kukaan muu kuin minä miettii tällaisia asioita ja kaiken lisäksi vielä kirjoittaa siitä. Ikään kuin ei olisi mitään sen parempaa saati kiinnostavampaa aihetta. Toisaalta minulla tämä onkin polku kirjoitussuoneen. Eikö sitä kutsuta jossakin mielessä aasinsillaksi. Oikeastaan se on tie tai silta toiseen ulottuvuuteen, tästä arkisesta hetkestä toiseen maailmaan, jossa kaikki hetket tuntuvat yhtyvän.  Ihmisen mieli on niin erikoinen, loputtoman rikas ja kehityskelpoinen.

Syksy on käsillä. Kuvassa turkulaisia pihlajia.

Olen melko pitkään kirjoittanut omista kokemuksistani, tarkemmin ajatellen kaikki kirjoitukseni ovat sitä. Silloin tällöin olen silti liittänyt blogeihini muita elementtejä, muiden kertomuksia, historiaa, sukututkimuksia. Lukiessani vanhoja blogejani huomasin niissä usein pyrkimyksen alkaa kirjoittaa jotakin aiheeseen perustuvaa blogia. Pari yritystä onkin ollut, joissa olen yrittänyt eristää jonkun osa-alueen omaksi blogikseen.  Se ei ole ollut yksinkertaista, usein ne ovat jääneet lyhyiksi yrityksiksi.

En voi eristää osia elämästäni eri paikkaan sulkien nykyhetken ja itseni niistä pois. Se saattaa olla omaa kyvyttömyyttäni. Olen usein miettinyt tätä kirjoittaessani jotakin tekstiä. Se oli minulle jopa hyvin vaikeaa, kirjoittaessamme tieteellistä tekstiä taidehistorian opintojen yhteydessä. Opettaja saattoi kutsua minun tapaani kaunokirjalliseksi lähestymistavaksi. Ehkä en enää yritäkään muuttaa itseäni tai tapaani kirjoittaa. 

Olen huomannut, että lukijana ohitan usein mielenkiinnottomina sellaiset tekstit, joissa kirjoittaja ei ole sydämestään mukana tai jossa kirjoittaja kertoo vain faktoja. Joku lehdessä oleva toimituksellinen teksti saattaa saada huomioni, jos sen kohde, henkilö tai jokin muu aihe on niin kiinnostava, että haluan tietää siitä enemmän.

Nyt tavasta toiseen siirtymisellä en tarkoita sitä, että siirtyisin kirjoittamaan vain yhdestä aiheesta rönsyilyni sijasta. Se voi muutakin tottumusta, mutta mieluummin alan taas rönsyillä.

Paperien setviminen ja paikan etsiminen vaatteille, kengille puhumattakaan astioista ja kaikesta muusta, on yllättävän vaikeaa ja samalla turhauttavaa. Siksi on joskus hyvä irrottautua ja lähteä vähän kauemmas. On aina hyvä matkan jälkeen tulla kotiin. 

Olin pari vuorokautta Turussa. Palatessani tosin hetken olin ajatuksissani ajamassa vanhaan kotiini. Olenhan aina tullut kotiin sinne. Kun tulen lännestä, ajan lentokentän takaa Hyrylään. Ohitin entisen kotiristeyksen. Siitähän se ajatus syntyi. Hetken tuntui ikävältä, että entinen elämä oli jäänyt taakse!

Muutto muutti muutakin elämässäni, mikä tuntuu välillä kipeältä ja surulliselta, koska se on osoittautunut suuremmaksi muutokseksi kuin edes tajusin kaikessa kiireessä. Mutta kuten usein ennenkin on käynyt ilmi, muutokset ovat loppujen lopuksi vain hyvästä ja synnyttävät uusia ajatuksia. On turha takertua vanhoihin kuvioihin, joihin on jopa alkanut tottua. 

Pikkuveli Leo kuoli maaliskuussa ja siunattiin isoisän kanssa samaan hautaan.

 

Kuvasin osan haudoista myös kesäkuussa 2011 kuten tämä kuva edellisetä haudasta. Niistä olen saanut paljon tietoja ihmisistä. Nyt kuvia tuli paljon lisää.

Palasin Turusta ja olin kotona juuri samaan aikaan, kun Turun torilla tapahtui terroriteko. Samantyyppisiä on tapahtunut maailmalla kovin usein, mutta me olemme säästyneet vastaavilta. Tosin meilläkin on pitkä historia terrorismista, aivan omien kansalaisten tekeminä. 

Väkivalta on aina kuulunut suomalaisten elämään. Nyt kun väkivaltaan osallistuvat myös maahanmuuttajat ja uudet suomalaiset, keskustelu käy kovana. En silti puutu aiheeseen tässä sen enempää. Muut pitävät siitä hyvin huolta sosiaalisessa mediassa. Äänessä ovat erityisesti rasistit ja perussuomalaisten kannattajat, jotka tuntuvat tietävän ja osaavan kaiken paremmin kuin poliisit, poliitikot ja asiantuntijat.Voi myös epäillä heidän lukutaitoaan, otsikot ehkä luetaan, mutta ei paneuduta asiaan syvälliseti. Vihakommentteja on surullista lukea, yhtä surullista kuin, mitä on tapahtunut. Maailma ja ihmisten asenteet ovat muuttuneet julmiksi ja koviksi. Kommentoijilla ei silti ole mitään oikeita parannuskeinoja asioiden hoitamiseksi muuta kuin rajat kiinni. Heidän vihamieliset asenteensa tulevat tekemään elämän vain vaikeammaksi ja maailman entistä ikävämmäksi ja kovemmaksi paikaksi. Rakkikoirat. Anteeksi koirat tästä nimityksestä. Onneksi meitä, tietoa oikein tulkitsevia, monipuolisesti asioita käsitteleviä ja ihmisten hätää ja sen taustoja ymmärtäviä ihmisiä on vielä enemmän.

Auran kirkko on peltojen keskellä.

Oli mukava viettää pari päivää hyvän ystävän seurassa. Keskustellessamme tuli monta kertaa mieleen, kuinka paljon olen oppinut häneltä ja muilta karjalaisilta kaukaisemmilta sukulaisiltani. Muistelimme nyt ensi tapaamistamme kesän 2008 matkalla. Tosin olin kuvannut häntä jo sukuseuran perustamista edeltävässä isossa tapaamisessa Auran Nuorisotalolla 2007. 

Kiertelimme Auran kirkon ympärillä olevan hautausmaan kokonaan.

Vaikka olen kerran vuosia sitten käynyt Aurassa, jonne paljon kuolemajärvisiä tuli asumaan sotien jälkeen, minulla ei ollut paikkakunnasta sen enempää käsitystä. Tuon toisen kerran olin käynyt vain Auran hautausmaalla. Ajaessamme siellä nyt muualla ymmärsin, kuinka syvällä maaseudulla olimme, vaikka sieltä ei ole kovin pitkää matkaa Turkuun, vähän niin kuin meiltä Helsinkiin, alle 30 kilometriä.

Käyntimme Aurassa innoitti minua taas kerran haastattelemaan ja kyselemään. Toisaalta on painostavaa ymmärtää, kuinka paljon asioita minulla on vielä purkamatta kirjalliseen tai mihin nyt tahansa muotoon. Oma rajoittuneisuus, ajan puute ovat iso pulma. Nyt, kun tietämys on lisääntynyt, pystyn myös esittämään muille paljon enemmän kysymyksiä. Paikallistuntemus on aina tärkeää. Silloin pystyy sijoittamaan ihmiset ja tapahtumat oikeisiin ympäristöihin. 

Tämä kuva on Turussa pidetyiltä Karjalaisilta kesäjuhliltä kesäkuussa 2011. Arvi Akkanen ja vaimonsa edustivat Kuolemajärveä.

Toisaalta on raskasta kaivaa tietoja toisilta ihmisiltä ja käsitellä niitä. Paljon helpommalla pääsemme, kun pysyttelemme tällaisten asioiden ulkopuolella, vältämme niitä. Tarkkailemme vain pintaa ja sen värinää emmekä yritäkään tunkeutua syvemmälle. Pidämme huolta vain itsestämme.  Olen hyvin kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka ovat ennen minua tutkineet ja käsitelleet näitä asioita. 

Samoin tämä kuva on kesäkuulta 2010. Meillä meni aika paljon aikaa katsoessamme uuvuttavan isoja valokuva-albumeitani netissä. Emme ehtineet selata niistä puoliakaan.

Vanhat ihmiset kertovat ja jakavat mielellään asioita. Heillä on takanaan mahdottoman pitkä elämä ja paljon kokemuksia. He ovat monitaitoisia ja hallitsevat paljon asioita. Silti heitä usein vähätellään eikä kuunnella. Olenhan minäkin sen jo kokenut, vaikka olen usein haastattelemiani ihmisiä paljon nuorempi. Me vanhat ihmiset emme ole kovin kiinnostavia kuin jonkun lyhyen kohteliaan hetken. Yleensä vanhat ihmiset nostetaan esiin ongelmien kautta, sairaudet ja huono hoito ovat usein esillä. Vanhat ihmiset asetetaan mediassa myös usein uusiksi lapsiksi, joita käydään paapomassa jossakin hoitokodissa tuoden heille virikkeitä, esiintyjiä, musiikkia ja jumppaa. 

Järvenojantietä ajaessamme osuimme myös evakkokiville.

Se on osittain meidän oma syymme. Emme tunnustaudu vanhoiksi kuin vasta äärimmäisessä hädässä, loppumetreillä, tuskin silloinkaan. Vanhuus on pitkä ajanjakso keski-iän jälkeen. Se on monimuotoisempi kuin mikään muu ikä. Meitä on moneksi.  Myönnän, etten minäkään mielelläni samaistu vanhoihin ihmisiin yhtenä porukkana, sellaisena, joka vain ottaa vastaan, mitä annetaan. Joskus jopa tunnen myötähäpeää, varsinkin kun he sallivat itselleen kaikenlaisen käyttäytymisen, koska ovat niin vanhoja, että voivat olla oma itsensä. 

Vanhuuden on aikoinaan katsottu alkaneen heti 60. ikävuoden jälkeen tai ainakin henkilön siirryttyä eläkkeelle. Ikäraja on nykyään venynyt, ensin sinne 65 vuoteen ja nyt se on joidenkin lähteiden mukaan siinä vähän yli 70 vuotta. 

Vieraskirjaan piti kirjoittaa nimet.

Yritin kaivaa tähän joitakin tutkimuksia aiheesta. Löysinkin pari, joita en ole käyttänyt lähteenäni. Edellä oleva on minun nk. mutu (= minusta tuntuu)-tekstiä. Ensimmäinen haulla näkyville tullut oli journalistiikan pro gradu-tutkielma Jyväskylän yliopistossa (Mia Flygar. 2006) nimellä   ”Seniorit sivuilla. Suomalainen vanhuus Helsingin Sanomien uutisteksteissä”. Toinen rajattu näkökulma tulee esille Lahden ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutille tehdyssä opinnäytetyössä julisteen tekemisestä ”Vanhuus on saavutus – toisenlainen kuva vanhuudesta” (Marja-Leena Pohjansalo.2007). 

Todennäköisesti aiheeseen on myös myöhemmin paneuduttu. Voimme toivoa, että asenteet ehkä muuttuvat tulevaisuudessa. Osa muutoksesta on meidän vanhojen vastuulla!

Olen uhannut aiemmin kirjoittaa tästä aiheesta. Olen kirjoittanutkin. ”Vanhan naisen jytky” (12.11.2016) oli henkilökohtainen kommentti aiheesta. Olen silti huomannut, että jos mainitsen sanan ”eläkkeelle siirtyminen” tai ”vanhuus”, ”vanha” tai jotakin vastaavaa kuten ”vaikea” blogini tunnisteissa, niitä luetaan paljon vähemmän kuin muita. Esimerkiksi viime syksynä 20.9.2016 kirjoittamaani kirjoitusta ”Elämän särmä” on luettu vähän kuten myös 20.3.2016 kirjoittamaani ”Matkustin Pariisiin?”, missä en edes matkustanut Pariisiin.  Huom. noita linkeiksi merkkaamiani pääsee näppärästi lukemaan klikkaamalla ja luettuaan voi palata selaimen paluunuolta käyttäen.

Vanhan naisen blogi ei ole mitenkään mediaseksikäs kuten ei vanha nainenkaan. Senhän olen huomannut usein. Täältä löydät vanhuuteen liittyviä (hakusana) blogeja. Minun blogini löydät hienosti listattuina eli paremmin kuin Googlen bloggerissa täältä.

On ikävää, että useat minua vanhemmat ystäväni eivät pysty lukemaan blogejani syystä tai toisesta. Useimmiten syy on, että heillä ei ole nettiä käytössään. 

Muistoja Karjalan matkalta 2008. Silloin istuimme illallisella Viipurin pyöreässä tornissa vierekkäin. Vasemmalla serkkuni Arja.