Kirkkaansininen taivas on edessäni vastapäisen
kerrostalon ja talojemme takana luikertelevan metsän yläpuolella. Lauantainen,
melkein hirmumyrsky, on enää vain muisto. Sitä kutsuttiin Kiira-myrskyksi,
vaikka sitä voisi kutsua myös Klaara-myrskyksi, koska molempien nimipäivät
sattuvat olemaan samaan aikaan.
En ole lähdössä ulos ihailemaan noita pumpulipilviä, jotka ovat ilmestyneet siniselle taivaalle vaan teen tai olen tekevinäni tänään
kotitöitä täällä sisällä kerrostalossa, jota olen jo välillä kutsunut kerrostalovankilaksi.
Tietenkin se on väärä nimitys, mutta on tullut auttamatta mieleen. Mitä
voi odottaa, kun on asunut pari vuosikymmentä omakotitalossa? On tämä kaikin
puolin niin erilaista. Tosin en jaksa paneutua tähän aiheeseen kirjoittamalla, en ainakaan vielä. Minulla
on aina ollut tapana sopeutua kaikkiin mahdollisiin olosuhteisiin. Elämä on
niin kiinnostava sinällään ja sellaisenaan, että on turha jäädä roikkumaan pikkuasioihin.
Kiira-myrsky pisti tyttäreni perheen elämän vähän
sekaisin. Se rymisti heidän kotipihansa läpi ja kaatoi ympäröivästä metsästä ja
kotitien varrelta kymmenittäin isoja puita. Osa kaatui nostaen kaikki juuret
mukanaan, osa katkesi keskeltä. Puut olivat pääasiassa kuusia ja koivuja, joku
mäntykin oli joukossa.
Myrsky kulki tästä meidän kylästäkin läpi. Olin koko
päivän kuolemanväsynyt ja nukuin ja löhösin tuntikausia sohvalla. Osittain sen
johtui ehkä aina lauantaisin ottamastani Trexanista, mutta tunnistin myös sään
vaikutuksen. Vähän ennen myrskyrintaman saapumista, heräsin ja menin
parvekkeelle kuulostelemaan yhtäjaksoista jyrinää. Siinä samassa se oli jo
täällä. Onhan se pelottavaa. Tyttäreni kertoi, että heillä oli koira pihalla
eivätkä he uskaltaneet enää myrskyn iskettyä mennä sitä hakemaan. Onneksi
lähellä kaatunut puu ei osunut Remu-koiraan. Kissatkin olivat myrskyn alkaessa
ulkona. Niin varmasti moni muukin.
Kävin sunnuntaina katsomassa tuhoja. Matkan varrella
oli monessa paikoin tiellä merkkejä, että kaatuneita puita oli pilkottu ja
kerätty pois. Onneksi tyttäreni kotitiellä oli sähköyhtiö jo yöllä aloittanut
työt, sillä sähkölinja oli jäänyt kaatuvien puiden alle. Nyt hän oli miehensä
kanssa puutöissä, jotta tie saatiin avatuksi. Naapurissa sähköyhtiön miehet
olivat tekemässä töitä, siellä puu oli kaatunut talon päälle.
Minun on ollut vähän vaikea tarttua mihinkään
isompaan tehtävään. Niitä ja pienempiäkin töitä on täällä uudessa kodissani
vaikka kuinka paljon. Päivän aikana ehtii tehdä kovin vähän. Toisaalta
alkukesästä huomasin päinvastaisen. Silloin sain paljon aikaiseksi lyhyessä ajassa. Kaiken lisäksi
niistä eli töistä on tylsä kirjoittaa. Tein sen edellisessä mainitsemani kaalilaatikon
lauantaina ja olen syönyt sitä yksikseni itseni kipeäksi ja väsyneeksi.
Kauhistelen koko ajan kirja- ja paperimäärääni ja
sen setvimiseen menevää aikaa. Loppujen lopuksi nappaan käteeni jotakin
lukemista ja pakenen sen pariin. Toivomus olisi, että voisin myöhemmin vaikka
luopua siitä kirjasta, jota luen. Toive on usein täysin epärealistinen.
Kirjat kun johdattavat aina eteenpäin ja johonkin uuteen asiaan.
Olen aikoinaan ostanut Pohjoismaiden Yhdyspankin
kirjastosta muutaman kirjan. Ajatella, sielläkin Aleksanterinkatu 30:ssa
(muistaakseni kellarissa?) oli aikoinaan kirjasto, jossa olin myös kuten muissakin kirjastoissa ahkera
lainaaja. Olin hirmulukija vielä 1980-luvulla. En muista, milloin kirjasto lopetettiin,
mutta siinä yhteydessä sen kirjat myytiin henkilökunnalle. Nyt käsiini osunut
kirja oli Santeri Levaksen ”Jättiläisten jäljissä”. WSOY. 1955. Kirja on
matkakertomus Santeri Levaksen ja hänen vaimonsa Ullan matkasta autoillen
Itävallassa ja muuallakin. Jättiläiset tarkoittavat lähinnä musiikin
suurmiehiä.
”Jättiläisten jäljissä” avaa mielenkiintoisen
näkymän matkustamiseen Euroopassa noin 60 vuotta sitten. Harvoin tulemme
ajatelleeksi, että joskus Saksan autobahnat ovat olleet
jotakin uutta Suomesta tuleville matkailijoille. Tässä linkki saksankieliseen Wikipediaan Autobahn
(Deutschland). Uutta ne ovat olleet kaikille, jos jopa USA otti niistä
mallia.
Koin kuvaukset pariskunnan ajosta Saksan läpi Morriksellaan sekä autobaanalla että
Itävallan teillä todella mielenkiintoisiksi. Ajelimme täsmälleen samoja teitä kesällä 1986 molemmissa maissa. Täällä
blogissani viittasin siihen matkaan, mutta aivan toisesta näkökulmasta. Siitä matkasta
voisin kirjoittaa vielä muistakin vinkkeleistä. Kuvia on ainakin paljon olemassa.
Tässä parhaillaan lukemisen alla olevassa kirjassa
on myös paljon historiallista tietoa, erityisesti Itävallan kaupungeista, mikä
nostaa heti matkakuumettani. Tulen melko varmasti lähiaikoina matkailemaan
Wienissä, Salzburgissa, Linzissä ja muuallakin ym. karttasovellusten kautta. Mainitsemaani
kirjaa on hyvin saatavissa antikvariaateista. Minäkin voin lahjoittaa omani, kunhan
olen lukenut sen loppuun. Kirjat vaan eivät taida kelvata enää edes ilmaiseksi
kenellekään.
Kun googlasin tietoa Santeri Levaksesta, sain
tietää, että hän toimi Jean Sibeliuksen sihteerinä lähes 20 vuotta. Hän oli
myös valokuvaaja ja kirjoitti paljon valokuvauksesta. Hän kirjoitti myös
elämänkertoja Sibeliuksesta ja muitakin matkakertomuksia kuten Mallorcasta ja
Gotlannista. Täällä
(Valokuvataiteen museon kokoelmat) pääset katsomaan hänen hienoja valokuviaan
Ainolasta ja sen asukkaista.
Olen myös viime päivinä pohtinut, aloittaisinko
jälleen opiskelun. Päätin kuitenkin lykätä asian loppuvuoteen. Ehdin hyvin
aloittaa alkuvuodesta. Pähkäilen historian ja kirjallisuuden välillä.
Saa nähdä, mitä muuta keksin. Turhautuneisuuttani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti