Olen taantunut, väsynyt, uupunut. On tietysti vaarallista
toistaa negatiivisia sanoja leimaamalla niillä itseään. Mutta so what! Ajatukset vain pulpahtivat mieleeni
haravoidessani aamulla varhain pienen alueen roskaista ja siivotonta kotipihaa.
Menimme lapsenlapseni Alexin kanssa ulos muiden aamutoimien jälkeen. En
todellakaan ole enää tottunut heräämään aamulla 5.30- 6.00, mikä on pikkulapselle
ihan normaali aika, vaikka hän menikin eilen poikkeuksellisesti melko myöhään
nukkumaan.
Rutiinityötä tehdessä on aina hyvä ajatella. Mietin
olotilaani vuosi aiemmin. En tiedä, onko vertaaminen edes mahdollista tai
oikeudenmukaista. Silloinhan minulla alkoi mennä alaspäin erityisesti terveyden
kanssa ja koko tämän vuoden alkuosa on ollut sitä samaa. Mikä sitten nostaa
ihmisen suosta? Se on toivo. Viime
vuonna odotin toivorikkaasti vielä, että talo menisi kaupaksi. Kun sitten
romahdus tapahtui helmikuussa, toivo meni menojaan. Katselen valokuviani vuosi
sitten. Näen niissä oikeasti vielä toivon pilkahtelevan. Tämä vuosi on ollut
erilainen ja tuntuu erilaiselta vielä nytkin.
Silti monet asiat ovat menneet vihdoin tänä syksynä
eteenpäin, vaikka on edelleen pakko ajatella selviämistä erityisesti
taloudellista selviytymistä. Ehkä toivo
palaa myöhemmin, ehkä kohdalle tulee jokin onnenkantamoinen. Ihminen on hidas
ja vuoden vanhempi. Jokainen arpeutunut haava on liikaa.
Taloasiaa on nyt alettu tutkia. Ikävää siinä on, että
taloon tehdään seiniin lisää reikiä, koska vakuutusyhtiö haluaa vertailukohtia
tulevaa päätöstä varten. Aikaakin menee vielä, mutta minulle on tärkeintä nyt,
että asiat etenevät. Olen nyt odottanut
jotakin tapahtuvaksi 9 kuukautta. Sinä aikana olisi jo tehty ja synnytetty
lapsi.
Huomenna aamulla varhain tulee lunta. Säällä ei ole
minulle kovin suurta merkitystä. Tietenkin rakastan kirkkaita ja aurinkoisia
päiviä, koska saan silloin parempia valokuvia. Sumu, pimeys ja sade
saattaisivat tuottaa taidevalokuvia, mutta silloin valokuvaukseen pitäisi
paneutua enemmän. Nykyään vain näppäilen. Valokuvaus on minulle edelleen
erinomaisen hyvä olotilan mittari. Mitä enemmän otan valokuvia, sitä paremmalla
mielellä olen. Jos otan valokuvia unissani, vielä parempi.
Kirjamessut ja muuta mukavaa
Hankin keväällä meille kokoaikaliput eli pääsyn Helsingin
kirjamessuille kaikkina neljänä päivänä. Lippu maksoi henkeä kohden 15 e.
Ystäväni messuhulluna kuljeskeli siellä joka ikisen päivän. Minä olin mukaan
vain perjantaina ja sunnuntaina, koska torstaina minulla oli muuta menoa ja
perjantai kävi niin voimille, että en jaksanut lauantaina ajatella samaa
meininkiä.
Hieno tapahtuma. Ehdimme käydä kuuntelemassa useita
kirjailijoiden tekemiä kirjailijoiden haastatteluja. Tapasimme jo
tutuksi käyneen, melkein adoptoimamme iki-ihanan Anna Kortelaisen, joka oli
valinnut mielenkiintoisia kirjoja ja kirjailijoita haastateltavaksi. Hän haastatteli sunnuntaina mm. Martti Backmania,
jolta on tänä vuonna Gummeruksella ilmestynyt kirja ”Harriet ja Olof – rakkaus
ja kuolema Viipurissa 1918”. Kirja yhdistelee faktaa ja fiktiota kuten moni
kirja nykyään. Samoin tämän kuin usean
muunkin kirjan idea lähtee liikkeelle sukututkimuksesta. Löysin netistä Vantaan
Sanomien
artikkelin tästä kirjailijasta ja kirjasta. Siellä kerrotaan
tarkemmin tämän historiallisiin faktoihin perustuvan kirjan synnystä.
Luen itse edelleen hitaasti Anna Kortelaisen Viipuriin
sijoittuvaa romaania ”Siemen”. Hitaasti, koska kirja sisältää niin paljon
sellaisia aiheita, joihin haluaisin mennä saman tien syvemmälle. Olisiko se
samaistumista henkilöihin heidän kiinnostuksen kohteidensa kautta. Seuraava
tehtäväni on lukea kirja Viipurin kartan kanssa. Martti Backman kirjoitti myös kirjaansa
Viipurissa, josta hänen isoisänsä Fritz Wiik oli kotoisin.
Tietenkin kävimme kuuntelemassa toista jo minullekin
tutuksi käynyttä kirjailijaa eli Teemu Keskisarjaa hänen kertoessa Mannerheimin
lapsuudesta ja nuoruudesta kertovaaateosta ”Hulttio”.
Innostavin oli kohtaus perjantaina aamupäivällä, kun
ystäväni otti kiinni Pirkko Saision minun vielä taistellessa ihmisjoukosta
oltuamme kuuntelemassa silloinkin Anna Kortelaista ja hänen haastateltaviaan
Ville Laamasta ja H.K. Riikosta kirjasta ”Volga virtaa nyt Moskovaan”. Kirjan
aiheena Olavi Paavolaisen ennen julkaisemattomat matkakertomukset
Neuvostoliittoon.
Mutta Pirkko Saisioon.
Monelta taholta olen kuullut, että hänen sukutaustansa on Karjalan
kannaksella ja nimenomaan Kuolemajärvellä. Ehdimme valitettavasti vaihtaa vain
pari sanaa, koska hän oli menossa seuraavaksi itse haastattelemaan. Mutta asia on johtanut
minua jo eteenpäin. Koska ajattelin asiaa niin paljon, ehdin jo nähdä unia.
Sukututkimus on niin mahdottoman kiehtovaa. Vaikka emme ehkä olekaan sukua
toisillemme, niin kyllä siinä jo kättelimme sukulaisina.
Olen lukenut aika vähän Pirkko Saision kirjoja, vaikka
jokunen on nytkin varmaan niiden varastoitujen kirjojen joukossa. Sunnuntaina kävimme
kuuntelemassa, kun Jukka Petäjä haastatteli häntä tänä vuonna ilmestyneestä
romaanista ”Mies ja hänen asiansa”
(Siltala). Eteeni tuli sitten googlaamalla useita tutkielmia Pirkko Saision
tuotannosta. Nyt sunnuntaina en sentään
rohjennut mennä häntä puhuttelemaan. Niin paljon oli väkeä liikkeellä.
Kirjamessuilla oli todella inspiroivaa. Jonkin verran
ostimme 2 euron kirjoja. Mihin ihmeessä me vielä joudumme näiden kirjojen
kanssa? Kuolasin useaa kotiseutuhistoriikkia.
Ostin sitten komerolle haisevan Koivikko-säätiön vihkosen ”Neljännesvuosisata
lottatyötä Koivistolla” kymmenellä eurolla. Syykin siihen löytyi parista kirjoituksesta ja
ajattelin, että äitini
tarina Koiviston lottana olisi vielä hyvin sopinut sinne mukaan. Tarinan pääsee lukemaan klikkaamalla
alleviivattua kohtaa. Mutta aiheesta lisää toisella kertaa, vaikka itse asiassa
minun piti kirjoittaa siitä nyt. Sormet vain veivät muualle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti