keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Syksyn lopussa kirjat



Olen taantunut, väsynyt, uupunut. On tietysti vaarallista toistaa negatiivisia sanoja leimaamalla niillä itseään. Mutta so what!  Ajatukset vain pulpahtivat mieleeni haravoidessani aamulla varhain pienen alueen roskaista ja siivotonta kotipihaa. Menimme lapsenlapseni Alexin kanssa ulos muiden aamutoimien jälkeen. En todellakaan ole enää tottunut heräämään aamulla 5.30- 6.00, mikä on pikkulapselle ihan normaali aika, vaikka hän menikin eilen poikkeuksellisesti melko myöhään nukkumaan. 


Rutiinityötä tehdessä on aina hyvä ajatella. Mietin olotilaani vuosi aiemmin. En tiedä, onko vertaaminen edes mahdollista tai oikeudenmukaista. Silloinhan minulla alkoi mennä alaspäin erityisesti terveyden kanssa ja koko tämän vuoden alkuosa on ollut sitä samaa. Mikä sitten nostaa ihmisen suosta?  Se on toivo. Viime vuonna odotin toivorikkaasti vielä, että talo menisi kaupaksi. Kun sitten romahdus tapahtui helmikuussa, toivo meni menojaan. Katselen valokuviani vuosi sitten. Näen niissä oikeasti vielä toivon pilkahtelevan. Tämä vuosi on ollut erilainen ja tuntuu erilaiselta vielä nytkin. 

Silti monet asiat ovat menneet vihdoin tänä syksynä eteenpäin, vaikka on edelleen pakko ajatella selviämistä erityisesti taloudellista selviytymistä.  Ehkä toivo palaa myöhemmin, ehkä kohdalle tulee jokin onnenkantamoinen. Ihminen on hidas ja vuoden vanhempi. Jokainen arpeutunut haava on liikaa. 

Taloasiaa on nyt alettu tutkia. Ikävää siinä on, että taloon tehdään seiniin lisää reikiä, koska vakuutusyhtiö haluaa vertailukohtia tulevaa päätöstä varten. Aikaakin menee vielä, mutta minulle on tärkeintä nyt, että asiat etenevät.   Olen nyt odottanut jotakin tapahtuvaksi 9 kuukautta. Sinä aikana olisi jo tehty ja synnytetty lapsi.


Huomenna aamulla varhain tulee lunta. Säällä ei ole minulle kovin suurta merkitystä. Tietenkin rakastan kirkkaita ja aurinkoisia päiviä, koska saan silloin parempia valokuvia. Sumu, pimeys ja sade saattaisivat tuottaa taidevalokuvia, mutta silloin valokuvaukseen pitäisi paneutua enemmän. Nykyään vain näppäilen. Valokuvaus on minulle edelleen erinomaisen hyvä olotilan mittari. Mitä enemmän otan valokuvia, sitä paremmalla mielellä olen. Jos otan valokuvia unissani, vielä parempi. 

Kirjamessut ja muuta mukavaa

 

Hankin keväällä meille kokoaikaliput eli pääsyn Helsingin kirjamessuille kaikkina neljänä päivänä. Lippu maksoi henkeä kohden 15 e. Ystäväni messuhulluna kuljeskeli siellä joka ikisen päivän. Minä olin mukaan vain perjantaina ja sunnuntaina, koska torstaina minulla oli muuta menoa ja perjantai kävi niin voimille, että en jaksanut lauantaina ajatella samaa meininkiä. 

Hieno tapahtuma. Ehdimme käydä kuuntelemassa useita kirjailijoiden tekemiä kirjailijoiden haastatteluja. Tapasimme jo tutuksi käyneen, melkein adoptoimamme iki-ihanan Anna Kortelaisen, joka oli valinnut mielenkiintoisia kirjoja ja kirjailijoita haastateltavaksi.  Hän haastatteli sunnuntaina mm. Martti Backmania, jolta on tänä vuonna Gummeruksella ilmestynyt kirja ”Harriet ja Olof – rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918”. Kirja yhdistelee faktaa ja fiktiota kuten moni kirja nykyään.  Samoin tämän kuin usean muunkin kirjan idea lähtee liikkeelle sukututkimuksesta. Löysin netistä Vantaan Sanomien artikkelin tästä kirjailijasta ja kirjasta. Siellä kerrotaan tarkemmin tämän historiallisiin faktoihin perustuvan kirjan synnystä.

Luen itse edelleen hitaasti Anna Kortelaisen Viipuriin sijoittuvaa romaania ”Siemen”. Hitaasti, koska kirja sisältää niin paljon sellaisia aiheita, joihin haluaisin mennä saman tien syvemmälle. Olisiko se samaistumista henkilöihin heidän kiinnostuksen kohteidensa kautta. Seuraava tehtäväni on lukea kirja Viipurin kartan kanssa.  Martti Backman kirjoitti myös kirjaansa Viipurissa, josta hänen isoisänsä Fritz Wiik oli kotoisin. 

Tietenkin kävimme kuuntelemassa toista jo minullekin tutuksi käynyttä kirjailijaa eli Teemu Keskisarjaa hänen kertoessa Mannerheimin lapsuudesta ja nuoruudesta kertovaaateosta ”Hulttio”. 


Innostavin oli kohtaus perjantaina aamupäivällä, kun ystäväni otti kiinni Pirkko Saision minun vielä taistellessa ihmisjoukosta oltuamme kuuntelemassa silloinkin Anna Kortelaista ja hänen haastateltaviaan Ville Laamasta ja H.K. Riikosta kirjasta ”Volga virtaa nyt Moskovaan”. Kirjan aiheena Olavi Paavolaisen ennen julkaisemattomat matkakertomukset Neuvostoliittoon. 

Mutta Pirkko Saisioon.  Monelta taholta olen kuullut, että hänen sukutaustansa on Karjalan kannaksella ja nimenomaan Kuolemajärvellä. Ehdimme valitettavasti vaihtaa vain pari sanaa, koska hän oli menossa seuraavaksi itse haastattelemaan. Mutta asia on johtanut minua jo eteenpäin. Koska ajattelin asiaa niin paljon, ehdin jo nähdä unia. Sukututkimus on niin mahdottoman kiehtovaa. Vaikka emme ehkä olekaan sukua toisillemme, niin kyllä siinä jo kättelimme sukulaisina. 

Olen lukenut aika vähän Pirkko Saision kirjoja, vaikka jokunen on nytkin varmaan niiden varastoitujen kirjojen joukossa. Sunnuntaina kävimme kuuntelemassa, kun Jukka Petäjä haastatteli häntä tänä vuonna ilmestyneestä romaanista  ”Mies ja hänen asiansa” (Siltala). Eteeni tuli sitten googlaamalla useita tutkielmia Pirkko Saision tuotannosta.  Nyt sunnuntaina en sentään rohjennut mennä häntä puhuttelemaan. Niin paljon oli väkeä liikkeellä.


Kirjamessuilla oli todella inspiroivaa. Jonkin verran ostimme 2 euron kirjoja. Mihin ihmeessä me vielä joudumme näiden kirjojen kanssa?  Kuolasin useaa kotiseutuhistoriikkia. Ostin sitten komerolle haisevan Koivikko-säätiön vihkosen ”Neljännesvuosisata lottatyötä Koivistolla” kymmenellä eurolla.  Syykin siihen löytyi parista kirjoituksesta ja ajattelin, että äitini tarina Koiviston lottana olisi vielä hyvin sopinut sinne mukaan.  Tarinan pääsee lukemaan klikkaamalla alleviivattua kohtaa. Mutta aiheesta lisää toisella kertaa, vaikka itse asiassa minun piti kirjoittaa siitä nyt. Sormet vain veivät muualle.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti