Iskuja on monenlaisia

Nyt on itse asiassa juuri sellainen päivä, että voin julkaista uudelleen tasan viisi vuotta sitten kirjoittamani pohdiskelun silloisessa blogi-maailmassani. Ajattelin tänään taas vaihteeksi aiemminkin ajattelemaani, kuinka vähän me todella tiedämme toistemme elämästä. Ihmiset levittävät mielellään eteemme kaiken positiivisen ja kauniin. Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, hyvät asiat pitääkin jakaa. Mutta ikävät asiat pidämme mielellään sisällämme. Kun on paha ja kipeä olo, ihmiset vetäytyvät omaan kopperoonsa ja piilottavat murheensa muilta.  Monet eivät edes halua kuulla toisilta niistä varjopuolista. Onneksi heitäkin on, siis heitä, jotka kertovat niistä.

Tulen kirjakaapista marraskuussa 2011. Selfie.

 

Arvostan erityisesti teitä kaikkia, jotka olette aitoja ja avoimia. Lähes kaikkein eniten inhoamani sanonta on karjalaisten toistuvasti käyttämä ”Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis” . Lisäksi voin pahoin, kun sanotaan, että karjalaiset hautajaiset ovat hauskemmat kuin hämäläiset häät.  Olen puoliksi karjalainen ja puoliksi hämäläinen. Tiedän asian paremmin kuin puhtaat karjalaiset. Rakastan molempia puolia itsessäni.

Olen aina osannut nauraa ja itkeä samaan aikaan. Vähän ihmettelin sitä nuorempana, mutten enää. Teen niin edelleen koko ajan, vaikken enää vuodata kyyneliä enkä hörise naurua koko ajan. Olen sitä, koko elämäni on sitä. Naurua ja itkua yhtä aikaa. Siksi kerron kaikista asioista, jos joku vain kuuntelee. Yleensä useimmiten vain kirjoitan niistä. 

Muru asui meillä syksystä 2011 kevääseen 2012

 

Toki tiedämme, että useimmat ihmiset mieluummin puhuvat kuin kuuntelevat. Kuunnellessa opimme koko ajan lisää. Pitää vain hiljentää silloin oma ego kauemmas.  Kun tätä toistaa tarpeeksi kauan, niin loppujen lopuksi puhujan ei jatkossa tarvitse monia asioita enää sanoa, koska osaammekin nyt lukea ihmistä ja samaistua hänen olotilaansa ilman sanoja. Tätä on aika vaikea kaikkien ymmärtää.

Eilen ja tänään julkistin Facebookissa kuvan kotini olohuoneesta helmikuussa 2014, kun purku oli alkanut. Koko remontti meni hienosti ja lokakuussa 2014 muutin takaisin. Seuraavana vuonna aloin myydä taloa uudelleen ja kiinnostusta riitti, mutta kauppaa ei syntynyt. Helmikuussa 2015 oli olemassa vakavasti otettava ostajaehdokas ja suostuin kuntokartoitukseen. Se toi esille huoneiden välillä olevassa alaohjauspuussa olevan liian kosteuden. Ostaja ja välittäjä lähtivät. Tunsin katastrofin astuneen taas kerran eteeni. Olin välittömästi yhteydessä vakuutusyhtiöön, joka oli operoinut koko remontin. 

Jätän erilaiset välivaiheet kuvaamatta, mutta vasta nyt vakuutusyhtiö päätti kustantaa lisätutkimuksen, jossa avataan kahden aiemman avatun kohdan lisäksi useita muita kohtia mittauksia varten. Nyt tutkimuksiin on mennyt jo kaksi puolta päivää ja ensi viikolla seuraa jatkoa. Sen jälkeen myöhemmin tiedän vasta, mitä seuraavaksi.

Pahempaa kuin tämä kaikki, on koko tämän prosessin ajan aina loppuvuodesta 2009 asti ollut se ymmärtämättömyys ja kiusaaminen, mitä olen saanut osakseni poissaolevalta talon toiselta omistajalta, vaikka hän on ollut tietoinen kaikista faktoista.  En ole myöskään ollut aina tyytyväinen omaan pankkiini, vaikka asiat ovatkin loppujen lopuksi hoituneet. Minua ei ole kuunneltu riittävän tarkasti. 

Kertasin tämän prosessin nyt kaiken varalta. Tällaisia juttuja ei pituudenkaan takia kerrota facebookissa eivätkä kaikki taas seuraa blogejani. Jostakin pienestä kommentista tuli vain mieleeni kirjoittaa tämä tähän. 

Nyt palaan vielä hetkeksi viiden vuoden takaiseen aikaan, En palaa sitä aikaa edeltäviin asioihin kuten oikeudenkäynteihin ja niihin liittyviin asioihin, joiden voin katsoa aiheuttaneen tai johtaneen sairastumiseeni. 

Syksyllä 2011, muistaakseni vähän ennen 15.11. lääkäri oli vain todennut, että raajojeni kipeytymiset rajoittuivat lähinnä olkapäihin ja määräsi fysioterapiaa. Tilanne vain paheni koko ajan ja fysioterapiaan taisin päästä vasta tammikuussa. Liikkumiseni meni koko ajan huonommaksi. Joulun jälkeen en pystynyt enää yliopistolla menemään tauolla kahville alakertaan. En myöskään voinut mennä enää kaupunkiin bussilla vaan  omalla autolla.  Minun oli vaikea kiivetä ja laskeutua bussista. Kun jatkoin matkaa Mäntymäeltä raitiovaunulla, minun oli pakko odottaa aina matalaportaisia vaunuja. Elämä oli yhtä ”helvettiä” aina kesään 2012 saakka, jolloin sain diagnoosin ja lääkkeet. En vain tajunnut sen olevan silloin helvettiä. Yritin pysyä kaikessa mukana ikään kuin en olisikaan sairas.

Taisin niillä main saada sen idean seminaarityöstäni. Sehän lähti, kun katselin ulos kohti Hyrylän toria tuon rakennuksen ikkunasta.

 ”17.11.2011

Olisiko jo parempi päivä?

Nyt kun olen ollut puolikuntoinen jo muutaman viikon ajan, huomaan ajattelevani ja jopa toimivani aivan toisella tavalla kuin ollessani ”elämäni kunnossa.”  Tähän kertyy nyt muutamia ajatuksia, jos jaksan niitä edes loppuun saakka kirjoitella.

Katselin eilen televisiosta pääpuolueiden presidenttiehdokkaita, joista kaksi on omaa ikäluokkaani (Väyrynen ja Niinistö), yksi vuosia vanhempi (Lipponen) ja nuorin (Soini) syntynyt vasta 1960-luvulla. Kaikilla on kova halu, tahto ja toive tulla valituksi Suomen seuraavaksi presidentiksi. Kaikki he, ehkä Soinia lukuun ottamatta vaikuttavat hyväkuntoisilta ja terveiltä. Varmaan presidentiksi pyrkivällä pitää ollakin terveys kohdallaan, mutta myös taustavoimia ja apujoukkoja tarvitaan. 

Minulla on toki omat mielipiteeni kunkin ehdokkaan ulospäin antamasta vaikutelmasta, enkä tapani mukaan halua lähteä arvostelemaan ketään millään perusteilla. Olen iät ja ajat ollut naurunalainen lähes kaikkien ystävieni, aiemmin työtoverieni ja sukulaisteni silmissä, sillä olen aina ollut Paavo Väyrysen puolustaja.   Mielipiteeni ei ole vuosien mittaan muuttunut. Päinvastoin se on vain vahvistunut ja kun vertaan häntä näihin muihin, näen selkeästi hänen ylivoimaisuutensa monessakin mielessä muiden ehdokkaiden rinnalla. Hän herättää voimakkaita tunteita ehkä osittain silkasta kateudesta. Sellaisetkin asiat, jotka muiden kohdalla hyväksytään, tuomitaan hänen esittämänään. Onkin mukava tavata pohjoisessa käydessäni samoin ajattelevia ihmisiä. Viimeksi lokakuun alkupuolella tapasin Tornion torilla  Keskustan standillä ”väyrysen näköisen” miehen, jota menin tervehtimään. Hän sattuikin olemaan sukua ja myös nimeltään Väyrynen. Hän sanoi minun pelastaneen päivänsä. Arvatkaapa, tuntuiko hyvältä! 

Hyökkälän koululla kuuntelemassa Arvi Lindiä omasta elämästään.

 

En oikeastaan ole halunnut enkä halua olla mikään tunnettujen henkilöiden bongaaja. Mutta antaa tällä kertaa mennä.  Kävin vuosikausia 7 päivää-lehden syntymäpäiväjuhlilla. Tanskalaisen Allerin perheen jo vuonna 1873 perustaman ja edelleen perheen omistaman yrityksen Suomeen tulo tapahtui vuonna 1992. Alkuvuosina juhlat olivat todella mukavia tilaisuuksia. Ensin juhlittiin yhtiön omissa tiloissa, sitten kerran jopa Lepakossa, usein Katajanokalla ja viimeksi taisin olla mukana Kaapelitehtaalla. Väkeäkään ei alkuvuosina ollut vielä liikaa. Olin silloin nuorempi ja lähempänä ”bilettämisikää”, joten.. On vaikea uskoa, että ensi vuonna siitä on 20 vuotta. Nyt he varmaan joutuvat varaamaan juhliaan varten kokonaisen valtameriristeilijän, jotta kaikki kuuluisaksi pyrkivät ”turhalikot” saadaan mukaan. Noiden vuosien ajalta minulla on myös paljon valokuvia. Yritinkin etsiä hetken albumimerestäni jotakin kuvaa skannattavaksi, mutta... (7 päiväähän on se lehti, jota kukaan ei lue eikä tunne!)

Yliopistolla, opiskelijakaveri pitää esitystä

 

Albumien selaaminen ei oikein tunnu nyt hyvältä jutulta. Kaikki on niin paljon muuttunut. Ei pelkästään minun pienessä maailmassani vaan koko ympäristössäni, läheisteni ja ystävieni elämässä. Alkaa ihan sydämestä koskea, kun ajattelenkin. Vein aamuvarhain autoni katsastustarkistukseen, renkaiden vaihtoon ja pesuun ja kävellessäni kotiin hämärässä, oli pakko ajatella sitäkin vaihtoehtoa, että jos vaikka sentään...

 

Kestäisinkö elää kulkurin elämää. Pystyisinkö luopumaan lähes kaikesta tavarasta, siis myös kirjoista, kuvista, kaikesta paperitavarasta? Pystyisinkö olemaan peseytymättä päivittäin? Voisinko luopua meikkaamisesta ja hiusteni leikkuusta silloin tällöin? Entä tulisinko toimeen ilman hiusten suoristajaa vai ajaisinko pääni kaljuksi? Entä tietokoneet? Moleskine - muistikirjaa ja muutamaa kynää voin aina kuljettaa taskuissani kuten myös pientä digikameraa? 

Menojen väissä yhdessä levättiin ja paljon eikä se auttanut.

 

Aamupäivisin jaksan vielä touhuta, koska pystyn yölevon jälkeen nostelemaan ja kääntelemään käsiäni, mutta myöhemmin iltapäivällä olen lähestulkoon ”raajarikko”. Olisikohan tänään jo parempi päivä? Eilen nukuin päivälläkin. Ei sen puoleen, tänä aamunakin ennen lähtöäni autohuoltoon luin yhtä kirjettä vastaamattomien kirjeiden kasasta ja nukahdin työpöydän ääreen istualleni. Ehkä on paras nukahdella ja yrittää saada itsensä kuntoon. Ei tällaista kukaan kestä.

 

Jos minulla on niitä albumimeriä ja laatikoittain irrallisia valokuvia, niin lisäksi tietokoneeni kovalevyt pullistelevat valokuvia. Etsin tämän päivän aiheisiin liittyen kuvia vuodelta 2006. Joku niistä pääsee nyt tänne kertomaan ajan kulumisesta ja asioiden muuttumisesta. Vilun väristykset kulkevat pitkin selkääni ja väsymys painaa silmiäni. Sohva kutsuu päivälevolle. Kyllä sen sitten huomaa, kun on taas terve. Tällainen sairaus on ruumiin masennusta, joka vaikuttaa estävästi myös mielen virtauksiin, mielikuvitukseen ja niihin inspiraatioihin, joita harva edes ymmärtää. 

No, kun katson viime aikaisia kuvia itsestäni kuten tuota yhtä tähän blogiin liittämääni, jossa näen itseni väsyneenä, kalpeana läskinä, tajuan, että kohta on ehkä aivan samantekevää, miltä näytän. Meneekö tukkani kiharalle, olenko kalju, onko minulla meikkiä, meikkivoidetta, kajalia, ripsiväriä ja huulipunaa ja mitä vaatteita, kaikki muuttuu samantekeväksi. Sanonhan aina joillekin ystävillenikin, että en katso heidän ulkonäköään, en vaatteitaan, näen heidän sielunsa. Jos maailma näyttää puolikuntoisena harmaalta, niin myös ikääntyminen muuttaa arvostuksia.”

Sain blogiini pari kommenttia, joihin vastasin näin:

”Kukat ovat kuolleet ja talvi on ovella. Kyllä joka päivä löytyy aina muutama hetki, kun inspiraatio iskee. Kuten tänään puhuimme, niin ikäviäkin asioita pitää jakaa.”

En liitä tähän samoja valokuvia vaan muita kuvia marraskuulta 2011, jolloin kukat kukkivat vielä pihalla ja pihatyöt taisivat jäädä kokonaan tekemättä.