Maiseman lumous

Aloin viikonlopun touhujen jälkeen kirjoittaa uutta blogia. Valitsin taas aiheeksi rentoutumiskeinoni, sukututkimuksen. Kirjoittaminen on silloin kovin hidasta, koska lähden välillä tutkimaan lisää, tarkentamaan aikaisempia tutkimuksia ja lisäämällä merkintöihini lähdeviitteitä. Sitten kirjoitan taas pikku pätkän blogiini, kunnes taas olen jossakin ja jonkun suvun syövereissä.  Kirjoituksen valmistuminen viivästyy, mutta samalla tulee paljon työtä tehtyä. Toisin sanoen tämä ei ole vielä se kirjoitus. 

28.5.2011 Se taulu näkyy taustalla.

Viikonloppuna haimme Perniöstä pikkuserkkuni ja ystäväni Helmin suuren taulun maisemasta, joka on syöpynyt minunkin sieluni silmiin ja rakkaiden muistojeni joukkoon. Helmi ja hänen miehensä ovat myyneet ison talon (entinen meijeri), jossa he ovat asuneet jo 50 vuotta. He muuttavat kerrostaloon Saloon. Talon yläkerrassa oli Helmin ateljee, neljä huonetta täynnä taidetta ja maalaamiseen liittyviä tarvikkeita. Siellä on myös jokunen keskeneräinen työ. Tauluista on päästävä eroon, koska kaikki eivät mahdu tulevaan asuntoon. 

7.1.2006 Helmin näyttelyssä Perniön Pyynpivossa pikkuserkkujen kanssa.

Yltiöpäisesti ja innostuneesti sanoin, että voisin haluta juuri sen maalauksen. Se on varmaan yksi Helmin suurimmista töistä. Siksi suoriuduimme pyhäinpäivänä matkalle hakemaan maalausta. Se oli sitten viimeinen käynti siinä talossa, jossa kävin ensimmäisen kerran tammikuussa 2006. 

Yhteinen aikamme on ollut minulle tärkeä. Minulla ei ole enää tapana kyynelehtiä menneen ja katoavan maailman edessä. Tiedän kovin hyvin, että oma maailmani hiipuu myös koko ajan. Tämä hetki on vain elettävä rohkeasti ja eteenpäin mennen. On täysin turha jäädä itkemään ja suremaan sitä, mitä meillä on ollut. Siihen ei ole edes aikaa. Sen sijaan on aikaa ajatella ja muistella. Samalla voin olla kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut kokea.  Rakkaat ystävät eivät myöskään koskaan katoa rinnaltamme, kun meillä on muistot.

Helmin ateljeessa täyttämässä vieraskirjaa 7.1.2006

Muistojamme ei ota meiltä kukaan muu kuin ehkä joskus jokin sairaus. Yritän ylläpitää niitä kirjoittamalla. Se on minun tapani surra sen menneen maailman muistojen seurassa. 

Suuri taulu näkymästä vuorten rinteeltä alas kohti etelä-Kreetan rannikkoa kohti kylää ja satamaa nimeltä Kali Limenes seisoo nyt kirjahyllyäni vasten ollen enemmän kuin puolet hyllyn korkeudesta. Onhan taulun korkeus 160 cm. Leveys on 90 cm.  Taulun ja valokuvien kautta voin milloin tahansa palata siihen päivään ja hetkeen, kun Kali Limenesistä pois ajaessamme pysähdyimme luomaan katseen taaksepäin. Oli 16.4.2007. Helmi täytti sinä päivänä 75 vuotta. 

Meillä oli lyhyt yhteinen historia, mutta olimme alusta alkaen kuin sisaruksia. Taide, valokuvaus ja luonto  ystävien lisäksi olivat ne asiat, jotka pelastivat minut tulevaisuudelle niinä vaikeina vuosina ennen eläkkeelle lähtöäni. Ne kannattavat edelleen, vaikka paljon onkin muuttunut. Ne ovat kirkas valon ja energian lähde. Edelleen. Kiitos Helmi!

Niistä Kreetan muistoista olen kirjoittanut muutaman kerran blogeissani. Tässä linkkejä niihin: Kreetan muistoja 6.8.2012, Aikamatkalla 28.12.2012, Oma koti kullan kallis 15.12.2013. On lisäksi useita, joissa olen kertomuksen lomassa jakanut valokuvia.

14.10.2009 Onhan minulla muitakin Helmin maalauksia.

Tänä aamuna pitkästä aikaa joku lapsenlapsistani tarvitsi apuani. Artulla oli ongelmia moponsa kanssa. Hän käy ammattikoulua Keravalla. Herättyäni kauhistelin parhaillaan Amerikan tapahtumia, kun hän soitti ja pyysi kyytiä koululle. Iltapäivällä kun hain hänet koulusta ja vein asioille, keli oli entistä kehnompi. Lunta tuli sakeasti entisen päälle ja tiet olivat äärimmäisen liukkaita.

Tässä välillä monta vanhaa blogikirjoitusta on tullut Facebookin kautta tarjolle, kun olen niitä siellä aikoinaan jakanut. Lisäänkin tähän yhden, joka on odottanut jo tovin. Se on kuuden vuoden takaa, kun toinen luminen talvi oli juuri alkamassa. Se on ihan oikeastikin niitä naiivin naisen kirjoituksia.

Helmin ateljeessa 15.10.2009

 ” 2.11.2010

Maan tuoksu ennen talven tuloa

Tänä aamuna tunsin, että minulla olisi ollut ylimääräinen tunti. Tunne haihtui kuitenkin pian sen jälkeen, kun olin saanut sen tunnin täytettyä postikorttien kirjoittamisella, niiden skannaamisella ja kuvien siirtämisellä palveluun. Moni tätä lukeva ehkä päivittelee mielessään minun tyhmiä touhujani. Voisinhan sen sijaan mennä keräämään ne lehtikasat ja haravoida loput uusiin kasoihin. Se olikin mielessäni, kun aamun pimeydessä nousin postilaatikolta aamulehdet. Voisin jopa leipoa lisää omenapiirakkaa tai sitä suklaaherkkua, jonka resepti oli äskettäin siskoni minulle tilaamassa Hämeen Sanomissa.  Niin olen ajatellut tekeväni jo viikon verran.  Siinä saisin omani, muinaisen perheenäidin lähes unohdetut ”tarpeeni”  täytettyä.  Jos vaikka joku poikkeaa kahville, niin on tarjottavaa. Täytyy myöntää, että ystävän poikkeaminen saa todellakin auringon paistamaan hetkiseksi. 

Kreetalla Elian kylässä, itselaukaistu 19.4.2007

Maailma on niin tavattoman hiljainen tällaisina marraskuun päivinä. Ystäväni sanoikin eilen poiketessaan, ettei tarvitse todellakaan lähteä Lappiin etsimään hiljaisuutta. Kun sitten myöhemmin saatoin häntä kotiinsa saadakseni päivän kävelylenkin, totesin itse saman. Varhaisena iltapäivänä emme nähneet sitten ihmisen ihmistä. Hiljaisuuden lisäksi voimme lumoutua marraskuun uskomattomasta päivän hämäryydestä, upeista jo haalistuneista syksyn väreistä, hetkestä ennen talven saapumista. Ohittamani, villiintynyt rujo omenapuu levitti ympärilleen erikoista tuoksua. Siitä tuli mieleeni, että vielä ennen lumen tuloa pitää ehtiä enemmän haistelemaan näitä jo maanläheisiä syksyn tuoksuja. Kiire, se todellinen tai aina osittain kyllä itse kehittämämme vie meidät aina kauemmaksi luonnosta. Ja meillä sentään on sitä luontoa vielä aivan riittämiin. Ehkä voisin tänään maata hetkisen noissa lehti- ja männynneulaskasoissa?  Mitäköhän kaikenlaista uutta sieltä keksinkään.

Elia

Viime vuonna ensi lumi satoi näillä main 10.11. Teinkin tässä eräänä päivänä sen päivän valokuvista nelikuvaisen ( kuvia oli tosin kymmeniä) kollaasin. Tänä vuonna voimme ehkä odottaa lunta pitempään. Ystäväni Elisa on viettänyt aikaa Levillä. Siellä on jo täysin talvi. Elisa lähetti sieltä minulle muutaman valokuvan sähköpostilla. Enpä sitten tänäkään syksynä ehtinyt käydä pohjoisessa. Omassa lähiympäristössä on tällaiselle puoliksi kylähullulle aivan riittävästi tutkittavaa.

Nyt tosin alkaa tiukempi rupeama opiskeluissa. Laskin, että marraskuussa kuljen Helsinkiin vähintään yli kymmenenä päivänä. Se tarkoittaa, että minun kannattaa lähteä ostamaan Tuusula-kortti, jolla saan reissata sinne ja takaisin mielin määrin 99 eurolla.  Poikkean samalla kirjastoon hakemaan tilaamani kirjat. Huomenna on edessä käynti Valokuvataiteen museossa, jossa olevaan näyttelyyn liittyy seuraava Suomen taidehistorian praktikumin paritehtävä. Yritän karistaa laiskuuden nyt pois itsestäni, sillä tulevalle päivälle on kasaantunut paljon tehtävää. Kun vielä on haisteltava sitä marraskuista maatakin. Leipomista varmaan siirrän eteenpäin.”

Kreetalla huhtikuu 2007. Kuva Heljä Laitinen.