Takaisin virtaan

Tuolla varastossa eräässä laatikossa on muistojani 1960-luvulta. Luonnoslehtiöitä, joita silloin harrastin ja kaikkea muuta.  Ajoin tässä viime viikolla eräänä iltapäivänä, sattumalta vielä ruuhka-aikaan,  Helsingistä Mäntymäen kentältä kotiin Tuusulaan. Matkaan meni yksi tunti 10 minuuttia, kun matkan normaalisti ilman ruuhkaa taittaa parissakymmenessä minuutissa. Siinä oli sitten aikaa pohtia asioita, paitsi, että piti koko ajan olla tarkkana, ettei siinä nykivässä liikenteessä aja edessä ajavan perään. Luonnoslehtiöni tuli mieleeni matkan varrella, kun ajoin Mäkelänkadulla ohittaen pian Käpylän.  Lehtiö sisältää piirustuksiani, runojani ja kirjoituksiani ajalta, kun vielä haaveilin suuresta tulevaisuudesta.

Tänään

Sitä suurta tulevaisuutta en sitten onnistunut hankkimaan. Syitä on monia enkä lähde niitä tarkemmin analysoimaan. Usein tulee kyllä auttamatta mieleen, että olisipa meillä aikanamme ollut yhtä mahtavat tulevaisuuden mahdollisuudet kuin nykyajan nuorilla. Eivät he sitä kylläkään tajua. Nuorena kapasiteettimme ymmärtää etumme ja mahdollisuutemme on vielä vajavainen. Emmekä kuuntele vanhempiamme. Ei pidäkään. Mummia kyllä voisi kuunnella.

Ensimmäinen kunnon kosketukseni Helsinkiin oli kesäkuun alussa 1966, kun yritin pyrkiä Ateneumiin eli silloiseen taideteolliseen korkeakouluun kamerataiteen linjalle. Asuin äitini serkun Ainon ja tämän miehen luona Käpylässä. Sieltä käsin kuljin aina eri kohteisiin, missä meille pyrkijöille jaettiin tehtäviä.

Olin päässyt ylioppilaaksi Hämeenlinnan yhteiskoulusta 28.5.1966. Heti juhlinnan jälkeen, johon en itse osallistunut sen kummemmin, lähdin Helsinkiin. En muista, miten sinne menin. Isäni saattoi hyvinkin viedä minut. Olin tyhmän ylpeästi laittanut kaiken yhden kortin varaan. Taitaa olla vähän sukuvika.  Tapasin silloin ensimmäisen kerran äitini serkun ja tämän miehen. Heillä oli kaksi aikuista tytärtä, joista toinen kävi kahden lapsensa kanssa vanhempiensa luona siellä ollessani. Toinen tyttäristä oli muuttanut Saksaan, mennyt naimisiin ja oli keskellä lapsikatraan luomista. Tässä kohtaa huomaan, että jokaiseen kirjoittamaani riviin sisältyy toinen suuri kertomus. Kesäkuussa 1966  en  vielä tiennyt noita kertomuksia muuten kuin alun osalta. On hurjaa, kuinka paljon kokemuksia ja muistoja meidän jokaisen elämään sisältyy.

Pystyn muistamaan hyvin vain omat kokemukseni. Muistaakseni muiden minulle kertomia tarinoita, minun on pinnisteltävä. Parisen viikkoa sitten vierailin lyhyesti erään iäkkään karjalaisen miehen kotona ja tämän vaimo sanoi kesken kaiken, en tiedä, minkä johdattamana, etteivät heidän, tavallisten ihmisten muistot ja asiat ole tärkeitä. Nuo sanat jäivät soimaan korvissani ja soivat edelleen. Taisin sanoa siihen, että tulen tekemään kaikkeni, että tavallisten ihmisten tekemiset saavat paremman arvon.  Siksi aina uudelleen tuon tämän asian esille. Muistot merkitsevät!

Palaan taas siihen luonnoslehtiöön ja suuriin suunnitelmiini tulla suureksi taiteilijaksi, elokuvaohjaajaksi ja kirjailijaksi. Minulla ei ollut tuolloin todellakaan minkäänlaista kapasiteettia vaan suuret luulot omista piilevistä kyvyistäni. Tässä kohtaan haluan kuitenkin sanoa kaikille nuorille tulevaisuutta suunnitteleville: Pitäkää ne suuret haaveenne ja menkää niitä kohti. Vaikka teitä ei kannusteta eikä teihin uskota. Yrittäkää itse pitää usko voimassa. Minunkin olisi pitänyt tehdä niin. Joitakin onnekkaita onnisti silloinkin. He pääsivät opiskelemaan haluamaansa ammattia. Mutta suurin osa putosi ja sai etsiä vaihtoehtoisia väyliä.

Tässä satunnaisessa aarrelaatikossani olikin kolme luonnoslehtiötä ja laatikon pohjalla saattaa olla lisää tutkittavaa. Mielenkiintoinen on tietenkin yhdelle sivulle liimaamani leike Helsingin Sanomista, jossa siihen aikaan julkaistiin yliopistoihin päässeiden luettelot. Mutta oli siellä muutakin jo ammoin unohtunutta, sellaista, jota voisin käyttää omaelämänkerran materiaalina, jos sellaisen joskus kirjoittaisin. Ja jos vain saisin selvän senaikaisten tekstieni tajunnanvirrasta. Olen kirjoittanut pitkään ilman välimerkkejä, luonnoslehtiöiden sivut ovat täynnä sekavaa impressionistista vuodatusta sivukaupalla. Kukaan muu ei sitä pystyisi tulkitsemaan.

Niissä luonnoslehtiöissä on elämäni kesästä 1966 aina jonnekin vuoteen 1968 asti.  Me kaikki pystymme rakentamaan tuollaisista fragmenteista oman elämämme palapelin uudelleen. Saattaa kuitenkin olla niin, että useimmat eivät sitä edes halua tehdä. Ymmärrän, että joillekin blogiini osuneille, ajatus menneisyyteen palaamisesta voi tuntua äärettömän raskaalta.

Toisaalta minua on hiukan alkanut rasittaa ajatus, että olen aika pitkään toistanut samoja asioita. Sitten kesken kaiken tulee jokin pieni lause, sattuma, kesken keskustelun toisen kanssa, joka palauttaa mieleeni syyn kirjoittaa. Tänään se lähti siitä, kun pohdimme suomalaisten suhtautumista pakolaisiin ja näiden vaikutusta yhteiskuntaan. Puhuimme perinteistä, joita olen vasta vanhempana alkanut paremmin arvostaa. Tyttäreni ja tyttärentyttäreni kutsuivat minua äskettäin suvakiksi. En edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Nuorten tai nuorempien asenteet ovat äärimmäisen jyrkkiä.  Kyllä minäkin olin jyrkkä vaikka tuolloin keväällä ja kesällä 1966, kun en suostunut edes menemään iltajuhliin ylioppilaaksi tulon johdosta. En suostunut menemään ylioppilaskuvaan ja väheksyin vanhempieni järjestämiä juhlia ja jopa vieraita.

Myös siksi kirjoitan. Emme kaikkina ikäkausina ajattele täysin samoin. Muutumme ja kehitymme emmekä koskaan tule ihan valmiiksi.

Jos tunnen toistavani itseäni, niin tottahan on, että vuosikaudet elämä on rullannut kuin juna pitkin samoja raiteita. Olen pysynyt paikallani ja edennyt pienin askelin. Vanhana askeleet lyhenevät, mutta ehkä kuitenkin kehitymme edelleen. Minusta pelottavinta olisi, että menettäisin luomisvoimani eikä inspiraatio enää luuraisi joka asian takana houkuttelemassa uusille teille.

Olen jo parisen vuotta antanut asioiden johtaa minua. Tämä vuosi on mennyt siivoamisessa, järjestämisessä ja talon joka viikko toistuvissa näytöissä niin, että olin siihen jo todella kyllästynyt ja kaipasin toisenlaista elämää. Olen kyllä oppinut erinomaisen hyvin organisoimaan talon hujauksessa järjestykseen, kaikella on ollut paikkansa. Kun olen näytön jälkeen palannut takaisin, olen usein ärsyyntynyt ja kiukkuinen, kun en ole tahtonut saada keskeneräisistä jutuistani kiinni, kirjat ja paperit ovat eri paikassa. Olen toki oppinut viime vuosien aikana joustamaan ja tekemään äkillisiä ratkaisuja, organisaatiokyky on parantunut, vaikka onhan siinä vielä aimo ripaus taiteellista sekamelskaa. Hyvä niin.

Olen ollut alitajuisesti hyvin stressaantunut, huolehtinut liikaa asioista. Sitten vaan yhtäkkiä muistan, että enkö todellakaan ole tarpeeksi tai tuskin ollenkaan ehtinyt kuunnella sitä maailmankaikkeuden hengitystä, sitä, jonka varassa me kaikki olemme. Olen ollut liikaa kiinni käytännön asioissa. Jään kuuntelemaan ja tunnen heittäytyväni sen hengityksen päälle, sukeltavani vihdoin taas siihen virtaan. Annan vain mennä. Sitten alkoikin taas tapahtua.

Monissa sattumissa on jokin viesti, jota kannattaisi kuunnella. Ajattelumme ja asenteemme vaikuttavat siihen, mitä elämässämme tapahtuu. Positiivinen suhtautumisemme itseemme ja muihin ihmisiin on oleellinen. Kiireen ja touhun keskellä unohdamme usein sen kaikkein tärkeimmän. Emme oikeastaan pysty kaikilta osin koskaan hallitsemaan elämäämme muuten kuin pitämällä hyvää huolta omasta itsestämme. Loppu hoituu sitten korkeamman voiman kautta eikä se todellakaan mene pelkästään meidän tahtomme mukaan.

Nyt minunkin on taas annettava virran viedä ja otettava vastaan, kaikki se, mitä on tullakseen. Osa tulee mitä ihmeellisimpien viestien muodossa.  

Muuten valitettavasti niistä viikoista kesäkuun alussa 1966 ei ole valokuvia. Minulle tyhmälle maalaistytölle tuli joku sanomaan, että jos sinut nähdään kameran kanssa, sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä sisään. Jätin kameran pois.