Tuolla varastossa eräässä laatikossa on muistojani 1960-luvulta. Luonnoslehtiöitä, joita silloin harrastin ja kaikkea muuta. Ajoin tässä viime viikolla eräänä iltapäivänä, sattumalta
vielä ruuhka-aikaan, Helsingistä Mäntymäen kentältä kotiin Tuusulaan. Matkaan
meni yksi tunti 10 minuuttia, kun matkan normaalisti ilman ruuhkaa taittaa
parissakymmenessä minuutissa. Siinä oli sitten aikaa pohtia asioita, paitsi,
että piti koko ajan olla tarkkana, ettei siinä nykivässä liikenteessä aja
edessä ajavan perään. Luonnoslehtiöni tuli mieleeni matkan varrella, kun ajoin Mäkelänkadulla ohittaen pian Käpylän. Lehtiö sisältää piirustuksiani, runojani ja kirjoituksiani ajalta, kun vielä haaveilin suuresta tulevaisuudesta.
Sitä suurta tulevaisuutta en sitten onnistunut hankkimaan. Syitä on monia enkä lähde niitä tarkemmin analysoimaan. Usein tulee kyllä auttamatta mieleen, että olisipa meillä aikanamme ollut yhtä mahtavat tulevaisuuden mahdollisuudet kuin nykyajan nuorilla. Eivät he sitä kylläkään tajua. Nuorena kapasiteettimme ymmärtää etumme ja mahdollisuutemme on vielä vajavainen. Emmekä kuuntele vanhempiamme. Ei pidäkään. Mummia kyllä voisi kuunnella.
Tänään |
Sitä suurta tulevaisuutta en sitten onnistunut hankkimaan. Syitä on monia enkä lähde niitä tarkemmin analysoimaan. Usein tulee kyllä auttamatta mieleen, että olisipa meillä aikanamme ollut yhtä mahtavat tulevaisuuden mahdollisuudet kuin nykyajan nuorilla. Eivät he sitä kylläkään tajua. Nuorena kapasiteettimme ymmärtää etumme ja mahdollisuutemme on vielä vajavainen. Emmekä kuuntele vanhempiamme. Ei pidäkään. Mummia kyllä voisi kuunnella.
Ensimmäinen
kunnon kosketukseni Helsinkiin oli kesäkuun alussa 1966, kun yritin pyrkiä
Ateneumiin eli silloiseen taideteolliseen korkeakouluun kamerataiteen linjalle.
Asuin äitini serkun Ainon ja tämän miehen luona Käpylässä. Sieltä käsin kuljin
aina eri kohteisiin, missä meille pyrkijöille jaettiin tehtäviä.
Olin
päässyt ylioppilaaksi Hämeenlinnan yhteiskoulusta 28.5.1966. Heti juhlinnan
jälkeen, johon en itse osallistunut sen kummemmin, lähdin Helsinkiin. En
muista, miten sinne menin. Isäni saattoi hyvinkin viedä minut. Olin tyhmän ylpeästi
laittanut kaiken yhden kortin varaan. Taitaa olla vähän sukuvika. Tapasin silloin ensimmäisen kerran äitini
serkun ja tämän miehen. Heillä oli kaksi aikuista tytärtä, joista toinen kävi kahden lapsensa kanssa vanhempiensa luona siellä ollessani. Toinen tyttäristä oli muuttanut Saksaan,
mennyt naimisiin ja oli keskellä lapsikatraan luomista. Tässä kohtaa huomaan,
että jokaiseen kirjoittamaani riviin sisältyy toinen suuri kertomus. Kesäkuussa
1966 en vielä tiennyt noita kertomuksia muuten kuin alun
osalta. On hurjaa, kuinka paljon kokemuksia ja muistoja meidän jokaisen elämään
sisältyy.
Pystyn
muistamaan hyvin vain omat kokemukseni. Muistaakseni muiden minulle kertomia tarinoita, minun on pinnisteltävä. Parisen viikkoa sitten vierailin lyhyesti erään iäkkään
karjalaisen miehen kotona ja tämän vaimo sanoi kesken kaiken, en tiedä, minkä
johdattamana, etteivät heidän, tavallisten ihmisten muistot ja asiat ole tärkeitä. Nuo sanat
jäivät soimaan korvissani ja soivat edelleen. Taisin sanoa siihen, että tulen
tekemään kaikkeni, että tavallisten ihmisten tekemiset saavat paremman
arvon. Siksi aina uudelleen tuon tämän
asian esille. Muistot merkitsevät!
Palaan
taas siihen luonnoslehtiöön ja suuriin suunnitelmiini tulla suureksi
taiteilijaksi, elokuvaohjaajaksi ja kirjailijaksi. Minulla ei ollut tuolloin
todellakaan minkäänlaista kapasiteettia vaan suuret luulot omista piilevistä
kyvyistäni. Tässä kohtaan haluan kuitenkin sanoa kaikille nuorille
tulevaisuutta suunnitteleville: Pitäkää ne suuret haaveenne ja menkää niitä
kohti. Vaikka teitä ei kannusteta eikä teihin uskota. Yrittäkää itse pitää usko
voimassa. Minunkin olisi pitänyt tehdä niin. Joitakin onnekkaita onnisti
silloinkin. He pääsivät opiskelemaan haluamaansa ammattia. Mutta suurin osa
putosi ja sai etsiä vaihtoehtoisia väyliä.
Tässä
satunnaisessa aarrelaatikossani olikin kolme luonnoslehtiötä ja laatikon
pohjalla saattaa olla lisää tutkittavaa. Mielenkiintoinen on tietenkin yhdelle
sivulle liimaamani leike Helsingin Sanomista, jossa siihen aikaan julkaistiin
yliopistoihin päässeiden luettelot. Mutta oli siellä muutakin jo ammoin
unohtunutta, sellaista, jota voisin käyttää omaelämänkerran materiaalina, jos
sellaisen joskus kirjoittaisin. Ja jos vain saisin selvän senaikaisten
tekstieni tajunnanvirrasta. Olen kirjoittanut pitkään ilman välimerkkejä, luonnoslehtiöiden
sivut ovat täynnä sekavaa impressionistista vuodatusta sivukaupalla. Kukaan muu
ei sitä pystyisi tulkitsemaan.
Niissä
luonnoslehtiöissä on elämäni kesästä 1966 aina jonnekin vuoteen 1968 asti. Me kaikki pystymme rakentamaan tuollaisista
fragmenteista oman elämämme palapelin uudelleen. Saattaa kuitenkin olla niin,
että useimmat eivät sitä edes halua tehdä. Ymmärrän, että joillekin blogiini
osuneille, ajatus menneisyyteen palaamisesta voi tuntua äärettömän raskaalta.
Toisaalta
minua on hiukan alkanut rasittaa ajatus, että olen aika pitkään toistanut
samoja asioita. Sitten kesken kaiken tulee jokin pieni lause, sattuma, kesken
keskustelun toisen kanssa, joka palauttaa mieleeni syyn kirjoittaa. Tänään se
lähti siitä, kun pohdimme suomalaisten suhtautumista pakolaisiin ja näiden
vaikutusta yhteiskuntaan. Puhuimme perinteistä, joita olen vasta vanhempana
alkanut paremmin arvostaa. Tyttäreni ja tyttärentyttäreni kutsuivat minua äskettäin
suvakiksi. En edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Nuorten tai nuorempien asenteet
ovat äärimmäisen jyrkkiä. Kyllä minäkin
olin jyrkkä vaikka tuolloin keväällä ja kesällä 1966, kun en suostunut edes menemään
iltajuhliin ylioppilaaksi tulon johdosta. En suostunut menemään ylioppilaskuvaan
ja väheksyin vanhempieni järjestämiä juhlia ja jopa vieraita.
Myös
siksi kirjoitan. Emme kaikkina ikäkausina ajattele täysin samoin. Muutumme ja
kehitymme emmekä koskaan tule ihan valmiiksi.
Jos
tunnen toistavani itseäni, niin tottahan on, että vuosikaudet elämä on rullannut
kuin juna pitkin samoja raiteita. Olen pysynyt paikallani ja edennyt pienin
askelin. Vanhana askeleet lyhenevät, mutta ehkä kuitenkin kehitymme edelleen.
Minusta pelottavinta olisi, että menettäisin luomisvoimani eikä inspiraatio
enää luuraisi joka asian takana houkuttelemassa uusille teille.
Olen
jo parisen vuotta antanut asioiden johtaa minua. Tämä vuosi on mennyt
siivoamisessa, järjestämisessä ja talon joka viikko toistuvissa näytöissä niin,
että olin siihen jo todella kyllästynyt ja kaipasin toisenlaista elämää. Olen
kyllä oppinut erinomaisen hyvin organisoimaan talon hujauksessa järjestykseen,
kaikella on ollut paikkansa. Kun olen näytön jälkeen palannut takaisin, olen
usein ärsyyntynyt ja kiukkuinen, kun en ole tahtonut saada keskeneräisistä
jutuistani kiinni, kirjat ja paperit ovat eri paikassa. Olen toki oppinut viime
vuosien aikana joustamaan ja tekemään äkillisiä ratkaisuja, organisaatiokyky on
parantunut, vaikka onhan siinä vielä aimo ripaus taiteellista sekamelskaa. Hyvä
niin.
Olen
ollut alitajuisesti hyvin stressaantunut, huolehtinut liikaa asioista. Sitten
vaan yhtäkkiä muistan, että enkö todellakaan ole tarpeeksi tai tuskin ollenkaan
ehtinyt kuunnella sitä maailmankaikkeuden hengitystä, sitä, jonka varassa me
kaikki olemme. Olen ollut liikaa kiinni käytännön asioissa. Jään
kuuntelemaan ja tunnen heittäytyväni sen hengityksen päälle, sukeltavani
vihdoin taas siihen virtaan. Annan vain mennä. Sitten alkoikin taas tapahtua.
Monissa
sattumissa on jokin viesti, jota kannattaisi kuunnella. Ajattelumme ja asenteemme
vaikuttavat siihen, mitä elämässämme tapahtuu. Positiivinen suhtautumisemme itseemme
ja muihin ihmisiin on oleellinen. Kiireen ja touhun keskellä unohdamme usein
sen kaikkein tärkeimmän. Emme oikeastaan pysty kaikilta osin koskaan
hallitsemaan elämäämme muuten kuin pitämällä hyvää huolta omasta itsestämme. Loppu
hoituu sitten korkeamman voiman kautta eikä se todellakaan mene pelkästään meidän
tahtomme mukaan.
Nyt
minunkin on taas annettava virran viedä ja otettava vastaan, kaikki se, mitä on
tullakseen. Osa tulee mitä ihmeellisimpien viestien muodossa.
Muuten valitettavasti niistä viikoista kesäkuun alussa 1966 ei ole valokuvia. Minulle tyhmälle maalaistytölle tuli joku sanomaan, että jos sinut nähdään kameran kanssa, sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä sisään. Jätin kameran pois.
Muuten valitettavasti niistä viikoista kesäkuun alussa 1966 ei ole valokuvia. Minulle tyhmälle maalaistytölle tuli joku sanomaan, että jos sinut nähdään kameran kanssa, sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä sisään. Jätin kameran pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti