Olisi
aika kirjoitella ihan muita juttuja. En aina muista, että olen nykyään aivan
oma ”herrani” ja kaikki, mitä teen on vapaaehtoista. Varsinaisen työelämän aikana luovutamme
työpanoksemme palkkaa vastaan työnantajalle, jolla on sitten jonkinlainen
oikeus määrätä tekemisistämme. Kun olemme eläkkeellä, kaikki työmme on oman
itsemme ohjaamaa ja vapaaehtoista.
Teemme kaiken myös ilman korvausta yhteiseksi hyväksi. En voi kuitenkaan aina vapaasti valita
sopivaa hetkeä tekemisille ja tapaamisille. Joskus kiukuttelen, kun tehtävät tuntuvat rasittavan
kohtuuttomasti. Jälkeenpäin sitten soimaan itseäni siitä, sillä kaiken
kaikkiaan on ollut todella mukavaa mennä mukaan uusiin asioihin ja oppia
tuntemaan siinä yhteydessä ihmisiä, joita ei muuten koskaan olisi tavannut.
Olisi siis aika kirjoitella muuta kuin tätä, mitä nyt kirjoitan, mutta minä
annan sormieni ja ennen kaikkea ajatusteni kulkea vapaita polkuja.
Kävin
tänään vihdoinkin läpi viime kesän Karjalan matkan kuvia. Pienensin niitä kooltaan ja siirsin toiseen kansioon ladatakseni ne
myöhemmin Googleen. En parannellut niitä
tällä kertaa mitenkään aikaa säästääkseni, kuviin jää siis ihana hetkellisyyden
leima siitä tuokiosta, kun sen olen ottanut.
Jouduin silti taas syrjäpoluille kuvien ja erään videon johdattamana.
Viipuri. Äärimmäisen kiehtova kohde, paikka,
josta sentään löytyy tietoa monestakin kirjahyllyssäni olevasta kirjasta. Omat
”tutkimuskohteeni” Kuolemajärvellä
Karjalan kannaksella ovat kuuluneet Viipurin lääniin. Varhaisina aikoina osa
Kuolemajärveä kuului itse Viipurin pitäjään. Matkaa sinne on vaikkapa Seivästön
kylästä noin 75 kilometriä.
Kuva kesältä 2011. Lapsenlapseni kävelevätylös Linnankatua. |
Viime
kesänä ennen paluuta kotiin poikkesimme jälleen kerran Viipurin linnassa.
Kiireellä ja hätäisesti, niin kuin yleensä aina. Taaskaan en ehtinyt kiivetä torniin
valokuvaamaan. Meille oli varattu linnassa opastus, joka olikin hyvin
perusteellinen lähtien linnan varhaishistoriasta. Otin pienen videonpätkän
siitä, kun opas kertoi eräästä linnan vaiheesta.
Kaarle
Knutinpoika Bonde, josta tuli mm.
Ruotsin kuningas Kaarle VIII kolmeen kertaan, vietti Viipurissa kuusi vuotta.
Hän lähti Viipurista 1448 suuren saattueen kera Tukholmaan noustakseen siellä
koko Ruotsin valtaistuimelle. Severin Falkman (1831 –
1889), ruotsalainen, Suomessa työskennellyt taidemaalari maalasi aiheesta hyvin
tunnetun teoksen. Sen varmaan monet
tuntevat, mutta en ole koskaan aiemmin paneutunut siihen sen enempää. Suomen historian vaiheita on kuvattu näyttävästi usein vuosisatojen kuluttua tapahtuneen
jälkeen. Taiteilija on hakenut tietonsa milloin mistäkin emmekä voi tietää,
onko kuvaus totuudenmukainen. Taitelijan
meille jättämä kuva lienee myös värittänyt myöhempiä kertomuksia tapauksesta.
Niin on käynyt varmaan myös tuon 1880-luvulla syntyneen maalauksen osalta.
Viipurin
aikanaan Kaarle lähteiden mukaan korjautti linnaa monin tavoin ja vietti siellä
loisteliasta hovielämää. Opas kertoi, kuinka linnassa tai linnan pihalla viljeltiin
jopa kaloja. Kaarlen aikana rakennettiin nk. Paratiisitorni. Älkää kysykö
minulta, mikä on paratiisitorni. En löydä siitä tietoa googlaamalla, mutta varmaan laajasta
Viipuri-kirjallisuudesta löytäisin jotakin.
Omistan
Juhani O. V. Viisten kirjan ”Viihtyisä Vanha Viipuri” vuodelta 1948, jonka
kirjoittaja on omistanut Viipurissa syntyneen ja kasvaneen ja siellä
päivätyönsä tehneen äitinsä, Matilda Charlotta Vikstedtin s. Lindberg (1862 –
1921) muistolle. Kirja käsittelee myös Viipurin vanhoja rakennuksia, joista
Viipurin linnaa kuvataan aluksi alkaen Into Auerin runolla Kaarle Knuutinpoika
Viipurissa. Yksi edelliseen kappaleeseen sopiva säe kuuluu näin:
” Mutt kerran Ruotsista kun viesti vieri, sen kuninkaaksi marski kruunataan,niin kyynel poskipäille monen kieri, jäi kaipuun kannel soimaan Karjalaan. Taas torvet raikui, liput hulmahteli, kun marski pystypäisnä jätti maan! Kai vanha linna jossain vavahteli, sen luopua kun täytyi loistostaan.”
Pyöreän tornin seinäkuvitusta. |
Venäläiset
arkeologit ovat tutkineet linnan varhaisinta historiaa lisää, koska
opastuksemme tuntui keskittyvän
nimenomaan siihen. Visten kirjassa
mainitaan, että tilapäisluontoisia kaivauksia on tehty linnassa 1930-luvulla.
Hän toteaa myös, että linnan rakennushistorian perusteellinen selvittäminen on
vaikeimpia tehtäviä, mitä saattaa esiintyä ja aihe sopisi tohtorinväitöskirjan
aiheeksi.
Kannattaa etsiä enemmän tietoa aiheesta mm. Karjalan historian osasta II, Viipurin linnaläänin synty (Jukka Korpela). Sieltä selviää, että ritari Karl Knutson lähti Viipurista 7.5.1448 kuninkaaksi Tukholmaan. Siinä yhteydessä hän antoi vahasinetillä vahvistetun turvakirjeen kaupungin porvareille ja käski siinä linnan ja läänin vouteja ja virkamiehiä estämään vääryydet. Samalla hän otti Viipurin kuninkaalliseen suojelukseensa, kaupunki oli siis jatkossa linnan suojeluksessa. Viittaus vie Suomen keskiaikaisiin asiakirjoihin, jotka löytyvät painettuina Reinhold Hausenin vv. 1910 – 1935 laatimassa julkaisuissa Finland medeltidsurkunder.
Kannattaa etsiä enemmän tietoa aiheesta mm. Karjalan historian osasta II, Viipurin linnaläänin synty (Jukka Korpela). Sieltä selviää, että ritari Karl Knutson lähti Viipurista 7.5.1448 kuninkaaksi Tukholmaan. Siinä yhteydessä hän antoi vahasinetillä vahvistetun turvakirjeen kaupungin porvareille ja käski siinä linnan ja läänin vouteja ja virkamiehiä estämään vääryydet. Samalla hän otti Viipurin kuninkaalliseen suojelukseensa, kaupunki oli siis jatkossa linnan suojeluksessa. Viittaus vie Suomen keskiaikaisiin asiakirjoihin, jotka löytyvät painettuina Reinhold Hausenin vv. 1910 – 1935 laatimassa julkaisuissa Finland medeltidsurkunder.
Linnat
olivat linnanherrojen hallussa. Niitä ympäröivillä kaupungeilla oli keskiajalla
oma hallintonsa. Viipurin kaupunki siirtyi vasta 1534 Ruotsin haltuun, mikä yleisesti
ajatellen merkitsi keskiaikaisen linnaläänin feodaalihallinnon ja ylipäänsä
keskiajan päättymistä Viipurissa. (Jukka Korpela s. 270 ja 314)
Linnankatua alaspäin viime kesänä. |
Tuosta
mainitsemastani Viipurin linnaläänin historiasta saa jonkinlaisen kuvan sen
ajan yleislinjoista, mutta tavallinen
väki jää tietenkin kuten usein myöhemminkin kaiken ulkopuolelle. Teoksen liitteenä on muuten hieno suurikokoinen
näköispainos Viipurin opaskartasta v:lta 1935. Mutta täytyy sanoa, että
opiskeltavana on mahdottoman iso kappale Suomen historiaa. Voin vain hiukan
maistella sitä näissä kirjoituksissani. Teen sitä oppiakseni. Ja tuli ikävä Viipuriin.
Jos haluat joskus vilkaista google mapsissa sinne merkitsemiäni paikkoja Karjalan kannaksella, käy tämän linkin takana.
Palaan Viipurin historiasta tähän päivään. Muu Suomi vietti tänään erilaista päivää. Eläkeläisenä maalla
vaikkakin vain 28 kilometrin päässä Helsingistä, olen kyllä varsin kaukana
tämän päivän mielenilmauksista. Täällä on hiljaista ja rauhallista. Mitä nyt
ukkonen jyrisi ja tuli vettä kaatamalla. Olen jopa monista asioista eri mieltä,
vaikka toki olen naisten puolella. En vain jaksa kuunnella ihmisten valituksia suunnitelluista leikkauksista, kun Suomen
pääministeri on kuitenkin tuonut asian ytimen mahdollisimman selväsanaisesti ihmisten
eteen. Ammattiliitoilla on ollut täysi
mahdollisuus esittää ja sopia muista keinoista ensin yhteiskuntasopimuksen
kautta ja nyt vaikeamman kautta, mutta ovatko ne nykyään liian byrokraattisia
ja hidasliikkeisiä. Parhaimmat ehdotukset ovat tulleet tavallisilta työntekijöiltä. Ihmiset eivät enää jaksa paneutua asian
ytimeen, ottaa selvää asioista ja lukea.
Oman työelämäni aikana olin yhden vaiheen 1980-luvulla jopa luottamusmiehenä ja
myöhemmin asiantuntijatehtävissä 2000-luvulla ammattiosaston
toimikunnassa. Vaikka olin usein sitä
mieltä, että ihmisten pitäisi lähteä barrikadeille, en itse koskaan päässyt
niin pitkälle. Saimme asiat sovittua työpaikalla. Eräässä palkka-asiassa oli
jopa menty työtuomioistuimeen saakka, mikä ei loppujen lopuksi edes kannattanut. Toisella
osastolla sama kiista oli sovittu muulla tavalla ja palkankorotus saatu
aikaiseksi. Myöhemmin toisessa työssä jouduin taistelemaan ylityökorvauksista.
Se oli täysin henkilökohtainen ja kolleegoideni hyväksymä taistelu, joka
supistui siihen, että esitin laskelmani ja asian, niin aihe lopahti siihen,
koska johtaja sanoi jo itse ajatelleensa asian haluamallani tavalla. En sitten viitsinyt enää lähteä oikeudessa
peräämään maksamatta jääviä ylityötä, koska jatkossa saimme ne korvattua.
Linna tuntuu rapistuneen entisestään. Sen näkee kuvistakin. |
Tähän
samaan on tullut tuo pakolaistulva. On kauheata katsoa uutisia. Mitä Eurooppa
keksii noille rajojen taakse suljetuille pakolaisille. Kylmempi aika on lähestymässä, joukossa on
paljon lapsia ja perheitä. Mitä Euroopan unioni keksii asian
ratkaisemiseksi. Sodat vellovat ihmisten
kotimaassa, takaisin paluuta ei vielä ole.
Minne tämä maailma on menossa? Väki on ainakin tullut tyhmemmäksi. Siltä tuntuu, jos erehtyy lukemaan lehtijuttujen kommentteja, joissa pakolaisia verrataan eläimiin. Ihmiset ovat pahempia kuin kaikki eläimet.
Kun on
itse elänyt vaikeita aikoja 1960- 1990-luvuilla, on vaikea tuntea myötätuntoa tämän
päivän mielenilmauksia kohtaan ja toisaalta on helppo tuntea myötätuntoa pakolaisia kohtaan. Omia taustoja vasten ymmärtää myös sen, että voimme
antaa omastamme muille ja valtiolle. Elämme yhdessä maailman rikkaimmista maista. Meitä on vaikea monessa suhteessa verrata muihin maihin, kun väkeä maassa on niin mahdottoman vähän verrattuna muihin Euroopan maihin.
Olen itse ollut taistelemassa parempien
etujen,ja paremman palkan puolesta aina 1970-luvulta lähtien. Loppuaikoina työssä oli järkyttävää huomata,
että nuoret eivät ymmärtäneet asiaa vaan
olivat sitä mieltä, että tulevat yksin toimeen liittymättä ammattiliittoihin.
Hankkimiemme etujen purkaminen alkoi jo silloin.
Nordean kasvu ja osakkeenomistajien rikastuminen on siis
tehty minun ja työkaverieni selkänahasta. Ja miksiköhän eläkeläiset otetaan aina ensimmäisenä esille, kun suuri osa eläkeläisistä saa työeläkettä, jolla ei ole näiden asioiden kanssa mitään tekemistä? Se on sitten toinen juttu.
Joka
tapauksessa tässä ollaan ennen kaikkea nyt purkamassa asioita, uusimassa rakenteita,
tekemässä asioita, joita olisi pitänyt tehdä ja ainakin suunnitella jo 1990-luvulla. Kyllähän me sen jo silloin tiesimme. On jo aika vihdoin romuttaa vanhat rakenteet! Että silleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti