Uuden ajan rappusilla

On se vaan kumma, että kun olen jonkin asian edestä ponnistellut kuten tänään ja nyt pitäisi jatkaa velvollisuuksien parissa, tuleekin kaiken ympäriltään työntävä tarve alkaa kirjoittamaan.  Ehkä tämä ”bloggaus” on minulle hermojen hoitamista, rentoutumista, jotta pystyn jatkamaan tässä elämässä eteenpäin. Kirjoittaminen on minulle ehdottoman tärkeää, se auttaa aina eteenpäin. Tuskin maltan silloin edes syödä.

Tässä elämässä meillä kaikilla on omat murheemme ja keinomme selvitä niistä tai ainakin pystyä jatkamaan omaa elämäämme. Suruja on kaikkina ikäkausina, mutta vanhetessa ne moninkertaistuvat.  En halua koskaan enkä missään tilanteessa asettaa kenenkään suruja tai mitään muutakaan asiaa vertailutilanteeseen. Tiedämme, kuinka ihmiset pitävät useimmiten omaa tilannettaan vaikeimpana. Ihmisillä on tapana ottaa aina vertailu tai vastakkainasettelu käyttöön ja tuntea oma tilanteensa kaikkein pahimpana tai parhaimpana.

Asia tuli tänään mieleeni omien asioideni taas eläessä ja vaatiessa kärsivällisyyttäni. Muistin omat vaikeat aikani.  Samanaikaisesti pikkuserkkuni suree menetettyään äskettäin miehensä tämän kuoltua vähän aikaa sairastettuaan. Sydäntäni koskee ajatellessani hänen tilannettaan, kun elämänkumppani rinnalta yhtäkkiä lähtee. Tämän saattaa kokea jokainen toisen kanssa elävä ja pelkkä ajatus tuntuu nyt kauhistuttavalta, kestämättömältä ja yksinäiseltä. Usea ystäväni on sen kokenut. Kun ajattelen heitä, niin vieno surun harso tuntuu peittävän myös minun sydämeni.

Siitä on vain itse kunkin selvittävä omalla tavallaan. Kaikki asiat jäsentyvät toisen poistumisen jälkeen uudella tavalla. Emme voi muuta kuin lähettää menetyksen kokeneille ystävällisiä sanoja, jotka tuskin siinä tilanteessa edes lohduttavat. Aika parantaa ja suru väistyy, koska sen on pakko väistyä, jotta jaksaisimme elää eteenpäin.

En ole vieläkään päässyt kaikista omista vaikeuksistani eroon. Syvällä minussa luuraa edelleen stressi, nimetön seuralainen, jolle en vain anna valtaa. Joka viikko se muistuttaa itsestään.  Useimmiten muistan silloin ja ihmettelen jopa, että miten olen ylipäänsä selvinnyt ja ohittanut ja sysännyt syrjään niin paljon esteitä matkallani tähän päivään. Eron kokeminen, on se sitten millainen tahansa on toisenlaista kuin läheisen ihmisen kuolema. Niitä olen myös ympärilläni nähnyt. Nekään eivät ole helppoja, eivät varsinkaan, jos toinen jaksaa vuosikaudet kiusata.

Kotini myyminen on rassannut minua jo maaliskuusta lähtien eikä äskettäisestä lupaavasta toiveikkuudesta huolimatta taida vieläkään onnistua. Olen kulkenut epämukavuusalueella, kaltevalla pinnalla, upottavalla maalla useita vuosia. Tilanteet ovat vain eläneet enkä ole itse pystynyt vaikuttamaan niihin mitenkään. Tunnen entistä selvemmin, että jokin muu ohjaa minua ja vain hyväksyn kaikki asiat tekemällä jotakin, pysähtymällä tai vain ohittamalla asian. Minulla on kyllä oma ”virkani”, en voi luovuttaa tehtävääni kenellekään toiselle, en voi ulkoistaa sitä.

Sanoinkin äskettäin ystävälleni, että saan koko ajan pieniä vihjauksia. Niitä on tullut aina ennenkin. Joskus aikoinaan en osannut niitä kuunnella. Nyt ne joskus tuntuvat siltä, että elämä leikkisi minulla ja kokeilisi minua mitä omituisimmilla ja erikoisimmilla tavoilla. Hymyilen tälle leikille ystävällisesti ja ymmärrän, että seuraavana päivänä voi edessä olla jokin ikävämpi asia, asia, joka minun on taas vuorostani itse käsiteltävä.

Meistä kukaan ei ole kuolematon. Ja jokainen kokee erilaisia tapahtumia. Vastakkainasettelu ja vertailu voidaan jossakin toisessa tilanteessa nähdä hyveenä. Silloin molemmilla puolilla en enemmän tekijöitä ja vertailun kautta voidaan löytää uusia asioita. Liittäisin nämä käsitteet tutkimukseen. Elämä on sen sijaan elämistä ja opiskelua varten.

Koska en mitenkään saa tänään kunnon blogia aikaiseksi, niin kun ajattelin vilkaista, millainen oli päiväni tasan viisi vuotta sitten 30.9.2010. Eipä ole paljon eroa tähän päivään, samoja asioita olen hoidellut tänäkin vuonna viimeisen viikon aikana. Mutta miten kotoista ja ihanaa on ihmisen tavallinen elämä. Vuosien takaakaan en lukiessani näe synkkiä ajatuksia, vaikka ne luuraavat rivien välissä ja tuon hetken tulevaisuudessa.

Työtä ja opiskelua

Syyskuun viimeinen päivä. Talitintit alkoivat koputella ikkunoihin. Silloin ajattelen aina äitiäni, niiden koputtelu on kuin viesti jostakin kaukaa. Tietenkin ne ovat vain etsimässä ruokaa ja muistuttavat minua, että on aika täydentää lintujen ruokavarastot. Vein kuitenkin niille alkupalat.

Kesä jättää jäähyväisiä näin kauniin päivän muodossa. Minulle kaunis päivä merkitsee ryntäämistä pihatöihin. Omakotitalossa on koko ajan tekemistä ja täällä olisi paljon enemmän tekemistä kuin edes ehdin tehdä. Nyt näen entistä selkeämmin vuosien laiminlyönnit, koska joudun tutustumaan kaikkiin tehtäviin ja minun on opeteltava niitä jopa kantapään kautta. Onneksi voin nyt aina välillä kysellä neuvoa tyttäreni ystävältä, tietenkin pienissä palasissa.

Tänä aamuna otin työkseni muovisen kasvihuonehökötyksen hävittämisen. Jostakin kumman syystä löysinkin itseni talon katolta, ajatuksekseni muuttuvat vikkelästi. Katolle ja räystäskouruihin oli kertynyt paljon männynneulasia. Tein siellä tunnin verran töitä harjaten katon ja kourut puhtaaksi. Katolla ollessani muutun aina pikkutytöksi ja alan suunnitella muuttavani sinne. No, ainakin sinne voisi tehdä mukavan oleskelupaikan, viedä lepotuolin tai kaksi ja pienen pöydän. Joka tapauksessa ensin minun on hankittava kunnon tikapuut. Sopisi minulle erinomaisesti. Toinhan äskettäin pihalta talvivarastoon olohuoneeseen pienen puutarhapöydän ja tuolit.

Kattokuvat ovat viime viikolta, kaikki muut syyskuulta 2010.

Kun tulin alas katolta, siivosin pienen ulkovaraston ja harjasin neulasia ja verivaahteran pudonneita lehtiä etupihalta, kaikki todella pientä kun katsoo kokonaisuutta, mutta edes jotakin. Parin päivän päästä näyttää siltä, ettei olisi aikoihin tehty mitään.

Naapurin pihalle tuli pakettiauto ja mies alkoi kerätä siihen pihalta poisvietävää tavaraa. Yhtäkkiä tajusin, että se olikin ystäväni mies. Hän otti mukaansa sen kasvihuonehökötyksen. Niin tuli aivan yllättäen hoidettua alkuperäinen tehtäväni. Annoin hänen viedä myös ruostuneen, likaisen kaasugrillin, jonka aikoinaan ostin tänne täällä asuneen miehen iloksi. Olin ajatellut kunnostavani ja puhdistavani sen kesän aikana.  Nyt näyttää siltä, että aikani tulee kulumaan kaikkeen muuhun kuin grillaamiseen ja kestittämiseen.

Voin siirtyä syömään puuroja ja se saattaa ollakin edessä ennen pitkää. Laitoin puolukoita pakastimeen, niitä sunnuntain markkinoilta ostamiani ja ajattelin puolukkapuuroja ja kaikkia muita ihania puuroja. Puuro on ollut aina mahdottoman hyvä ruokalaji, kun on masentunut ja allapäin. 

En ole nyt masentunut enkä edes allapäin. En ehdi ajatella sellaisia asioita. Ajattelin vain, kuinka ihmiset ovat kautta aikojen näillä main varautuneet talven tuloon säilömällä, keittämällä, leipomalla. Olen syönyt paljon puutarhan omenoita eri muodoissa.  Ehkä pitää vielä keittää sosetta.  Minun on ajateltava vain oman itseni, pienen ihmisen tarpeita  Eilen keräsin pihalta ison kulhollisen männynleppärouskuja, joita on kaikkialla pihalla pienissä ryppäissä. Nyt keitin ne, vaikkei niitä olisikaan tarvinnut. Tänään syön torilta ostamiani Perniöstä kerättyjä kantarelleja. On häpeä, etten ole itse ehtinyt enempää metsään kuin sen kerran, jolloin sain saaliikseni runsaasti karvarouskuja..

Syy on opiskelun ja siihen liittyvien toimintojen.  Tiistain vietin Helsingissä, ensin Kansalliskirjastossa, jonne olisin voinut jäädä päiväkausiksi. Varmaan joskus jäänkin. Piipahdin taas jo tutussa yliopiston taidehistorian kirjastossa ja sitten tein kierrokset Ateneumin näyttelyissä. Olin saanut seurakseni uuden ystäväni Katriinan, mikä teki päivästä vuorovaikutteiden takia entistä paremman. Vaikka kaikki käynnit olivat opintojen takia pakollisia, ne tuottivat minulle vain suurta iloa. Opiskelu vaatii koko ajan päällekkäin ajattelutyötä, toisaalta kirjoittamista, lukemista, kirjastokäyntejä, esityksiä tunneilla.

Olemme käsitelleet tunnettuja suomalaisia taidehistorioitsijoita ja kullakin ryhmässä on tutkittavana joku heistä. Minä tutkin Lars Petterssonin elämää ja uraa. Eilen pidin esitykseni hänestä. Mietin kuumeisesti kirjoitustehtävää, aihetta, kokonaisuutta. Mietin sitä viime yönä unissani jopa niin paljon, että pääsin jonkinlaiseen valintaan, sain idean niistä useista päässäni risteilleistä ajatuksista, että minun oli pakko nousta yöllä kirjoitttamaan alku esseelle. Loppujen lopuksi minulle tulikin epätoivoinen olo, kun ensi innostuksen jälkeen huomasin ,että että kaikki onkin jo sanottu. Mitäs teet? Uuden tiedon ja oppimisen työmaa on valtava!