Miten se olisi siitä muuttunut?

Pienet pakkaset saapuivat eilen ja eräs vaihe syksyssä alkoi. Aiempina vuosina ensimmäinen hallayö on usein ollut jo syyskuussa. Sitä seurasi vielä pitkä lämpimämpi kausi, jolloin ehti hyvin tehdä pihalla kaikki työt saadakseen puutarhan talvikuntoon.  Oli tyhjennettävä ruukut, istutettava sipulit ja haravoitava ainakin osa puista pudonneista lehdistä. Joskus jopa muokkasin maan kevättä varten. Työtä riittää aina lumen tuloon saakka.

Tänä vuonna aiemmin kesällä on tullut jo tehtyä kaikenlaista.  Aidan leikkaaminen ja karsiminen, kuolleiden oksien leikkaaminen ja niiden vienti pois tontilta on työllistänyt aivan riittävästi. Aidan leikkaus jäi tosin pahasti kesken ja on edessä sitten ensi keväänä. Olen puhdistanut katon ja rännit havunneulasista ja öljypoltin on huollettu. Tekemistä riittää vieläkin. Enkä kaikkeen ehdikään nykyisen tilanteen vain kestäessä.

Talon myyntiponnistukset ovat kaikesta huolimatta vieneet energiaa aivan liian paljon. Kun viikottainen näyttö on ohi, usein kuulen, että yhtäkään katsojaa ei ole tullut paikalle. Minulta yksi päivä mennyt kuitenkin siivouksessa ja kaiken mahdollisimman persoonattomaksi loihtimisessa.  Näyttöpäivänä voi jo vähän rentoutua kunhan katsoo, että on siirtänyt kaikki rätit ja pussukat ennen poislähtemistä piiloon. Kun sitten palaan kotiin, olen niin uupunut ja helpottunut, että en sinä päivänä enkä usein seuraavanakaan jaksa tehdä yhtään mitään muuta kuin kirjoittaa, lukea tai tutkia sukua.

Koska olen ajan oloon alkanut harrastaa kaikkea ja hoidella kaikkia kiinnostavia juttuja liittyen sukututkimukseeen, sukuseuroihin, karjalaisuuteen, hämäläisyyteen ja historiaan, niin muutakin tekemistä riittää.  Syksyt, talvet ja keväät ja kesätkin ovat niiltä osin vilkasta aikaa.  Koska osallistumiseni on muutakin kuin mukanaoloa eli sisältää suunnittelua, sopimista, järjestelyä, kirjoittamista ja tiedottamista, niin joskus on nautinto osallistua johonkin vain mukana ollen.

Stressi on piiloseuralaiseni edelleen kuten on ollut jo melkein vuosikymmenen. Se johtuu tästä seisovasta tilanteesta.  Nytkin viime viikolla lupaava mahdollisuus saada kauppa talosta tehtyä, meni pieleen.  Laskin roimasti hintaa, mutta ostajaehdokkaat olisivat halunneet, että talossa tehdään kallis rakenteisiin saakka menevä kuntotutkimus.  En voinut suostua siihen, koska minulla ei ole varaa sellaiseen eikä edes halvempaan kuntotarkastukseen.  Se ei ole ainoa syy.  En näe sitä tarpeelliseksi, koska tunnen talon perin pohjin.  Se siitä kaupasta sitten! Vaikka olen vuosien mittaan tottunut luottamaan itseeni ja omiin arvioihini kokemuksen osoittaessa minulle sen olevan oikea tie, niin tuo oli todella kova paikka.  

Viime viikkoinen tilanne pisti minut miettimään muita vaihtoehtoja, joita lähdin samassa tutkimaan.  Jos tietää menneet vaikeudet, voi vain kuvitella, että nekin vaativat kovaa taistelua. Stressi jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Huonoina päivinä huomaan sen hiipivän ranteisiini ja nilkkoihini saakka. Usein silloin sanonkin, että pistän lopullisesti ranttaliksi ja luovun kokonaan enää yrittämästä. Mutta mitä sitä luonnolleen voi!

Facebook heitti taas eteeni netin pyörteisiin kadonneen vanhan blogini viiden vuoden takaa.  Kirjoitin sen 7.10.2010 ja se sopii hyvin tämän päivän teemaan monellakin tapaa, joita kaikkia en tässä vielä edes kertonut: Minkä taakseen jättää sen edestään löytää.  Jaan sen teille luettavaksi ja ehkä joku silloin esittämäni kuvakin pääsee tähän mukaan.

Pyörteitä, kiemuroita ja solmuja

Jatkan tässä edellisen blogini ajatusta, kun mietin, miksi vanhemmiten ahdistuu ja stressaantuu niin helposti. En usko kaikkien jakavan tätä ajatustani, sillä useimmat tuntemani vanhemmat ihmiset ovat todella iloisia ja reippaita eivätkä ikinä myöntäisi asian koskevan heitä. Sehän voisi olla periksi antamista.

  

Pitäisiköhän syksyllä oikeasti pakata laukkunsa ja häipyä jonnekin lämpimään, jotta saisi muuta ajattelemista. Se vain ei ole meille kaikille mahdollista. Onhan niinkin, että ilmastomme luo suomalaisen yhteiskunnan luonnetta sellaiseksi kuin se on ja muokkaa meistä ihmisistä omanlaisiamme, juuri tällaisia kuin olemme.

Minulla on vielä tuoreessa muistissa, kuinka ex-anoppini Aino yritti yhä uudelleen sopeutua takaisin tänne Floridan vuosien jälkeen, mutta totesi aina syksyn koittaessa olevansa ikään kuin muuttolinnun tavoin pakotettu lähtemään. Ihmiset sulkeutuivat kotiensa seinien sisäpuolelle talven ajaksi ja kesän aktiivinen kommunikointi loppuu "talviunien" ajaksi.  Se kolahtaa erityisesti yksin eläviin vanhoihin ihmisiin. Nyt Aino  on ollut Suomessa muutaman vuoden löydettyään täältä miesystävän. Hän täytti kesällä 90 vuotta ja on sopeutunut, mutta ei kuitenkaan aivan. Huomaan sen hänestä.  Jokin meissä kaipaa ikuisesti heleyttä, valoa, kirkkautta ja lämpöä.  Suomi on todettu maailman parhaimmaksi asuinpaikaksi. Siitä huolimatta en voi olla taas kerran puuttumatta itseäni lähellä olevaan aiheeseen.

Tämän viikon Kotiliedestä luin tarinaa Oulun Hailuodosta. Siinä kaksikin tällä saarella asuvaa haastateltua, noin vain ohimennen sanoi asuvansa  nyt lähestulkoon samalla paikalla, johon aikoinaan pystytti telttansa tai pysäytti autonsa. Sieltä vaan tullaan kaukaa ja ikään kuin vallataan maa ja asetutaan asumaan paikkaan, jossa aallotkin jäätyvät.  Hienoja tarinoita, jollaisia aikakauslehdet ovat täynnään, onnellisten ihmisten tarinoita. Miltähän ne tarinat tuntuvat vähemmän onnellisista?

Eihän onni ole myöskään yksi iso kappale vaan pieniä sirpaleita. Kuten varmaan on tullut selväksi, minun onneni on juuri sitä, sirpaleista muodostuvia hetkiä, yksityiskohdista kutoutuvia pieniä tapahtumia. Kun tapaan kauneutta näkemällä, kuulemalla, lukemalla, hymyilen sisäänpäin ja olen onnellinen. Jopa tuo tarina onnellisista saaren ihmisistä ei ollut minulta pois vaan sai minut hymyilemään. Se sai minut kaipaamaan tuollaiselle saarelle, kun tuuli tuivertaa ja inspiroi taiteilijaa. Se herätti minussa kaipuun jonnekin muualle, jossa minun ei tarvitse ahdistua pienistä asioista, tulevasta sähkölaskusta, öljytilauksesta, auton katsastuksesta, rahan riittävyydestä ja ennen kaikkea niistä keskeneräisistä kiemuroista.

Niiden minunkin ”kiemuroiden” lähtökohta on itse asiassa ihmisen ahdistuksessa ja pelossa. Vanhuuden pelko on syvällä meissä emmekä vain halua sitä edes tunnustaa. Olen huomannut sen olevan miehillä hallitsemattomampi ja vaikeampi. Naiset ovat selviytyjiä ja sopeutuvat, mutta miehen hätä heijastuu heihin vielä voimakkaammin. Nainen ottaa herkästi miehenkin ahdingon itselleen. Pako on helpoin keino selvitä askel eteenpäin, siirtää väistämätöntä. Näitä asioita ei haluta myöntää eikä niistä haluta keskustella. Ikuisen nuoruuden halutaan jatkuvan hautaan asti. Minä olen nyt onneksi yksin, mutta onhan tunnettua, että yksin ollessa pulmat tahtovat vain kasvaa isommiksi, kun niitä pyörittelee päässään yksin.

Olen kaivellut pihaa haravoidessani kuoppia eri paikkoihin ja eilen kävin todellakin ostamassa niihin kuoppiin istutettavaksi lisää sipuleita. Aiempina vuosina tilasin sipulit ajoissa netin kautta, mutta nyt elämän epävarmuus on saanut minut jättämään asian viime tippaan.

Nyt ostin erilaisia kevätsahrameita eli krookuksia (Pickwick, Jeanne d’Arc, Remenbrance, Prins Claus) ja  Oregonin laukkoja.  Kuinka hienolta näyttäisikään, kun krookukset vierivät pitkin talon takana olevaa rinnettä pienen vesiputouksen tavoin. Tämä on yksi tapani rentoutua.

 

Minua ahdisti kovasti myös ensimmäinen esseeni taidehistorian opiskelun Suomen taiteen praktikumissa, erityisesti jännitti mennä kuuntelemaan arvostelua. Nautin sen kirjoittamisesta valtavasti, vaikken ollut lopputulokseen täysin tyytyväinen. Olisin halunnut käsitellä aihettani pidemmälle, mutta tehtävän rajoitukset estivät sen. Tutkin taidekirjoja nauttien niiden kuvista ja teksteistä. Sitten kirjoitin oman versioni, joka poikkesi lopuksi paljonkin muiden kirjoituksista. Eilen saimme sitten opettajan palautteen, joka oli tietenkin ystävällinen ja kannustava. Hänen mukaansa kaikki olivat ymmärtäneet tehtävän oikein, sillä erilainen kaunokirjallinenkin käsittely oli aivan ok. Aikoinaan 1950-1960-luvuilla koulussa harvoin kannustettiin oppilaita, meitä arvosteltiin, kritisoitiin ja tuomittiin kyllä antamatta edes mahdollisuutta oppia argumentoimaan. On jännittävää huomata palaavansa myös oman nuoruuden aikansa solmuihin ja alkavansa vasta nyt purkaa niitäkin.