Olisiko
aika kirjoittaa matkoista? Voisin taas oikein kunnolla haaveilla niistä, koska
matkustan harvemmin kuin ihmiset keskimääräisesti tuntuvat matkustavan. En
oikeastaan edes halua lähteä minnekään. Nautin vuodenaikojen vaihteluista, jopa
talvesta ja lumesta. Minulle riittää useimmiten virtuaalimatka kirjojen ja
karttojen kanssa. Tuollaisia matkoja olen täällä blogeissani tehnyt aina
silloin tällöin. Toisinaan olen palannut menneen elämäni matkoihin
valokuvieni kautta. Kaikista useimmin matkustan kuitenkin eri vuosisadoilla sukututkimuksen siivin.
Huomaan myös, että noita matkoihin liittyviä kirjoituksiani on luettu todella vähän, kuten viime lokakuussa
kirjoittamaani postausta ”Uneton
Jerusalemissa”. Myönnänkin niiden olevan varsin tylsää lukemista satunnaiselle
blogini lukijalle. Kreetan matkojen muistot ovat jostakin syystä olleet hiukan suositumpia
kuten Kreetan
muistoja ja Aikamatkalla. Aiheeseen Rooma olen paneutunut melko usein.
Maisema Kreetan Faistoksessa. Kun täytin 60. |
Usein
palava halu tehdä jotakin muuta syntyy, kun jokin pakollinen tehtävä on
odottamassa. Nyt olisi aika kirjoittaa sukuseuran jäsenkirje, mutta lykkään sen
aloittamista vielä hetken. Annan sen muhia ajatuksissani ennen työhön tarttumista. Muistan hyvin, kuinka nuorena koululaisena, aloin
lukea Kansojen historiaa, kun olisi pitänyt valmistautua kokeisiin. Pärjäsinkin sitten historiassa oikein hyvin. Kun on aika
siivota villakoirat nurkista, keksin lähes aina jotakin mielenkiintoisempaa
tehtävää. Siivous jää useimmiten kesken. Nyt talvella haaveilen puutarhatöistä, kuvittelen puuhailevani
auringon valaisemalla, vihreällä ja värikkäällä pihalla. Korjaan pihan
rumistuksen, sadevesikaivon kannen kunhan olen ensin hankkinut siihen uudet
laudat. Kun kevät koittaa, on taas muuta tehtävää, joka jättää tuollaisen
puuhastelun toisarvoiseksi, vaikka se ei sitä oikeasti olekaan. On vaikkapa
laadittava talon myynti-ilmoitus ja siivottava nurkat esittelykuntoon.
Marie Antoinetten maatilalla Versaillesissa 2002 |
2000-luvun
aikana matkustin usein sisareni Heljän kanssa maailmalle. Kävimme muun muassa
kaksi kertaa Pariisissa, kerran Teneriffalla, Madeiralla, Samoksella ja Roomassa.
En voi jättää pois Thaimaan matkaa
enkä Kreetaa. Kaikki nuo matkat olivat hyvin tärkeitä tutustumismatkoja omaan
itseen samalla kun kolusimme paikkojen kohteita ja historiaa. Niiden muisto saattaa
olla haalistunut, koska myöhemmin, viime vuosina koetut asiat ovat työntäneet
niitä kauemmas menneen ajanjakson aarrearkkuun. Itse asiassa haluaisin nyt
nostaa esille joidenkin matkojen muistoja ja tutkia niitä ja sitä minää, joka
silloin matkusti, vähän ennen suuria muutoksia. Samalla saan tilaisuuden pohtia
sitä, miksi en enää niin innokkaasti lähde matkalle. Miksi me muutumme, mitä on
muutos, miten se vaikuttaa meihin ja ympäristöömme?
Kun yksi
ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Vai sulkeutuuko ovi koskaan kokonaan. Se saattaa
jäädä raolleen. Se on vähän sama asia kuin se punainen lanka, josta meidän on
pidettävä kiinni, jotta emme kadota polkua, jota pitkin kuljemme. Useimmat
meistä hukkaavat sen langan silloin tällöin. Elän itse joskus päiviä, jolloin
tunnen olevani hukassa ja eksynyt tieltäni, mutta tiedän tunteen johtuvan vain
väsymyksestä. Jonakin toisena päivänä lanka roikkuu jälleen edessäni ja kutsuu
minua jatkamaan matkaa. Kirjoittamisen kanssa tuntuu silloin tällöin myös
samanlaiselta.
Ihmisen
elämä on joskus mahdottoman kiihkeää ja tapahtumarikasta. Sitten koittaa taas
pitkä rauhallinen kausi. Tasapaino noiden aikojen välillä ja oman itsensä
kanssa on vain löydettävä. Minulla on
nyt sellainen rauhallisen kauden aika. Edeltävä myllerrys on ollut aikamoinen.
Sen jälkeen olin niin uupunut, etten jaksanut vastata kaikkiin eteeni tuleviin
asioihin vaan rauhoitin elämäni ja keskityin omiin asioihini.
Kreeta
Kreetan
saaresta Välimeren keskellä tuli minulle melkein kuin kotisaari. Se ei ole se turistisaari
vaan se mikä on saaren ydin, se, mikä saattaa jäädä monelle sinne rantalomaa
viettämään menevälle vieraaksi. Siihen liittyvät erityisesti saaren rikas
historia, jumaltarut ja karu luonto. Kaipaan usein saaren tuoksuja,
vuodenaikoja. Voin kuvitella asuvani siellä, jossakin maaseudulla. Yksi
serkuistani on muuttanut pysyvästi saarelle ja mennyt naimisiin paikallisen
miehen kanssa.
Luxembourgin puistoa |
Pariisi
Pariisin
historia kiehtoo minua ja kiersimmekin juuri historiaan liittyviä paikkoja siellä käydessämme.
Kuljimme myös kirjailijoiden jalanjäljillä. Pidin molemmilla matkoilla
päiväkirjaa, Ensimmäinen alkaa seuraavin sanoin: ”Vihdoinkin Pariisissa. Nähdä
Pariisi ja kuolla. Pariisi ei koskaan jätä sinua”. Lienen lainannut Hemingwayn sanoja.
Jo
ensimmäisen Pariisin päivän iltana suunnistimme Luxembourgin puistoon ja
kotimatkalla La Closerie des Lilasiin,
koska asuimme siinä lähellä ja koska kirjailija Ernest Hemingway aikoinaan
kulki sitä samaa reittiä kotiinsa. Hänellä oli usein tapana istua
kirjoittamassa tuon kuppilan terassilla Neyn patsaan puolella. Istuimme samassa
pöydässä kuin oletin hänen istuneen ja pohdin sitä, kuinka monta kertaa pöytää on jo ehditty vaihtaa 80
vuoden kuluessa.
Napoleonin arkku Invalidikirkossa. Punaista porfyyria, joka muistaakseni haettiin Aunuksesta. |
Napoleonin
historia tuli myös lähelle ensimmäisen Pariisin matkamme aikana. Kävimme
Napoleonin haudalla ja tutustuimme Ranskan sotamarsalkkoihin. Olimme varmaan
sotamuseon ainoat vierailijat, emme kehdanneet poistua vaan jatkoimme
kierrostamme uupumukseen saakka. Myöhemmin otin selvää Turennesta
ja Michel Neystä, jonka
patsas seisoo siinä Luxembourgin puiston päässä tuon ravintolan vierellä. Olen
myöhemmin kirjannut Pariisin päiväkirjaan Michel Neyn julman kohtalon.
Kun
Napoleon oli lähetetty maanpakoon, Ney pidätettiin. Oikeudenkäynnin jälkeen
hänet teloitettiin 7.12.1815 ehkä juuri siinä paikalla, jossa hänen patsaansa
nyt seisoo. Tämä tapaus jakoi Ranskan kansan syvästi. Hänelle annettiin
oikeus antaa itse ampumismääräys:
”Sotilaat, kun annan komennon ampua, ampukaa
suoraan sydämeeni. Odottakaa määräystä. Se on viimeiseni teille. Protestoin
tuomiotani vastaan. Olen taistellut satoja taisteluja Ranskan puolella enkä
yhtään sitä vastaan… Sotilaat – tulta!”
Marsalkka Ney taistelun tuoksinassa Waterloossa 18.6.1815 |
Mielenkiintoista
oli myös tavata Napoleonin hevonen Le Vizir ja hänen valkoinen iso koiransa. Molemmat
olivat sotamuseossa täytettyinä ( http://www.musee-armee.fr/accueil.html ). Le Vizirin Napoleon oli
saanut lahjaksi Ottomaanien valtakunnan sulttaanilta Selim III:lta 1808. Le Vizir pääsi Napoleonin mukana St. Helenan saarella, jonne hänet karkotettiin maanpakoon 1815. Napoleonin kuoltua 1821,
hevonen palasi takaisin Eurooppaan ja eli vielä 1829 saakka. Toisin sanoen tuo museossa
oleva täytetty hevonen oli Napoleonin viimeinen hevonen, yksi lukemattomien
muiden joukossa. Sen takapuolessa oli poltettuna Napoleonin leima. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin tässä juuri St. Helenasta. Liitän tähän linkin artikkeliin testatakseni, onnistuuko lukijalta sinne pääsy. 200 vuotta sitten...
Tässä eräs
Hemingwaylta lainaamani ote, joka liittyy tuohon ensimmäiseen Pariisin
matkaani :
“Then as I was getting up to the Closerie des Lilas
with the light on my old friend, the statue of Marshal Ney with his sword out
and the shadows of the trees on the bronze, and he alone there and nobody
behind him and what a fiasco he'd made of Waterloo, I thought that all
generations were lost by something and always had been and always would be and
I stopped at the Lilas to keep the statue company and drank a cold beer before
going home to the flat over the sawmill.”
Koska ihailen kirjailijoita erityisesti, niin Hemingwayn jalanjäljillä olen kulkenut muulloinkin, mm. Key Westissä, Floridan eteläisimmässä kärjessä, josta matkasta olen myös joskus kirjoitellut. Aikanaan saatan vielä täälläkin palata tuohon ainoaan USA:n matkaani. Onneksi siellä pääsin käymään juuri Key Westissä, joka nyt ei tuntunut yhtään amerikkalaiselta kaupungilta.
Mutta palaan Pariisiin.
Koska ihailen kirjailijoita erityisesti, niin Hemingwayn jalanjäljillä olen kulkenut muulloinkin, mm. Key Westissä, Floridan eteläisimmässä kärjessä, josta matkasta olen myös joskus kirjoitellut. Aikanaan saatan vielä täälläkin palata tuohon ainoaan USA:n matkaani. Onneksi siellä pääsin käymään juuri Key Westissä, joka nyt ei tuntunut yhtään amerikkalaiselta kaupungilta.
Mutta palaan Pariisiin.
Minä Gertrud Steinin haudalla elokuussa 2004. |
Gertrude Stein,
amerikkalainen kirjailija piti kirjallistaiteellista salonkia asunnossaan Rue
de Fleurus-kadun varrella, joka myös sopivasti sattui olemaan kulkureittiemme
lähellä. Hän oli Hemingwayn ja monen muun aikansa kirjailijan ja taiteilijan
hyvä ystävä. Alice B.
Toklas oli Gertruden palvelija ja elämäntoveri. Ruoanlaittaja hän oli myös, onhan minullakin jossakin
kirjahyllyssäni tai varastossa hänen suomennettu keittokirjansa. En ole mikään intohimoinen ruoanlaittaja, joten kirja on vain kuriositeetti kuten useimmat muutkin keittokirjani, mitkä olen säilyttänyt.
Kolusimme
myös Shakespeare & Company kirjakaupan, jonka historiaan perehdyin kirjallisuuteen kautta matkojen
välissä. Luin parikin kirjaa Sylvia Beachista (1887-1962), kirjakaupan aikoinaan perustaneesta amerikkalaisesta naisesta. Tässä päivänä muutamana osui käsiini tallentamani Helsingin Sanomien muistokirjoitus joulukuulta 2011 koskien George Whitmania, joka jatkoi kirjakaupuan toimintaa eri paikassa eli juuri siinä, missä mekin kävimme. Näköjään kirjakaupan toimintaa on jatkanut jo vuodesta 2003 alkaen Sylvia Beach Whitman, George Whitmanin 1980 syntynyt tytär, joka on saanut nimensä mainekkaan kirjankaupan perustajan mukaan.
Samassa hotellissa Boulevard Raspailin varrella, jossa asuimme molempien Pariisin matkojen aikana, oleskeli 1927 – 1930 tunnettu japanilainen maalari Foujita eli koko nimeltään Léonard Tsugouharu Foujita. Tosiaan Pariisista riittäisi tarinaa vaikka kuinka paljon. Kuvien kera...
2002 |
Samassa hotellissa Boulevard Raspailin varrella, jossa asuimme molempien Pariisin matkojen aikana, oleskeli 1927 – 1930 tunnettu japanilainen maalari Foujita eli koko nimeltään Léonard Tsugouharu Foujita. Tosiaan Pariisista riittäisi tarinaa vaikka kuinka paljon. Kuvien kera...
Marsalkka Michel
Ney, Gertrude Stein, Alice B. Toklas ja lukemattomat muut henkilöt kuten myös George Whitman on haudattu Père Lachaisen
hautausmaalle, jossa muiden kaupungin hautausmaiden lisäksi vietimme
runsaasti aikaa.
Iso kasa
Pariisin historiaan liittyvää kirjallisuutta odottaa lukemistani. Nyt kuitenkin
olen viime vuosina käyttänyt aikaani läheisempiin aiheisiin ja Pariisi ja muut matkakohteet ovat jääneet sivuraiteille.
No tässä tuli muitakin katkoja keskeneräisiin töihini ja jopa tämän jutun julkaiseminen viivästyi päiväkausia. Elämä senkun pulppuaa aiheita. Eilisen päivän vietin Tukholmassa ja juuri parhaillaan katolla touhutaan savupiipun sadesuojan kanssa. Kiinteistövälittäjäkin on alkanut ahdistella. Jos nyt vihdoin alkaisin kirjoittaa sitä jäsenkirjettä, jotta saisin sen huomenna postitettua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti