Tällaisina aamuina kuin tänään kulkisin pyjamassa kotipihalla. Kitkisin
rikkaruohon sieltä täältä, ihailisin kukkivaa luontoa, tutkisin yksityiskohtia ja
tietenkin ottaisin muutaman valokuvan. Toisaalta
voi olla ihan hyvä jatkossakin kuten nyt sulkeutua jonnekin kiviseinien sisään
ja vetää verhot ikkunoiden eteen, jos sieltä tulee liikaa valoa. Siellä sisällä saattaa olla hyvä keskittyä
johonkin aiheeseen, jonka olen ehkä lopulta
ottanut johtotähdeksi oman kirjoittamiseni suhteen. Kukaan ei kaipaa minua, eikä tarvitse minua.
Olenhan jo menneiden vuosien myötä tottunut yksineloon. Olen yhtä sen kanssa. Joku toinen voi ollessaan paljon yksin muuttua
säikyksi ja araksi, kärsiä siitä. Jo lapsena ja nuorena vaikkakin isossa perheessä keskellä
maaseutua totuin olemaan yksin ja kaiken lisäksi sietämään loputonta
pitkäveteisyyttä.
Äskettäin vanha työkaveri kysyikin yllättäen, miten saan aikani kulumaan. Ehkä hän muisteli innokasta työntekijää joskus kauan sitten ja viittasi eläkeläiselämän pitkäveteisyyteen. Vanhenevat ja eri syistä yksin jääneet ihmiset joutuvat usein kohtaamaan erilaisen todellisuuden verrattuna keski-iän ruuhkavuosiin. Selvyyden vuoksi täytyy tässä sanoa, kirjoittava ihminen ei voi koskaan tuntea pitkäveteisyyttä!
Äskettäin vanha työkaveri kysyikin yllättäen, miten saan aikani kulumaan. Ehkä hän muisteli innokasta työntekijää joskus kauan sitten ja viittasi eläkeläiselämän pitkäveteisyyteen. Vanhenevat ja eri syistä yksin jääneet ihmiset joutuvat usein kohtaamaan erilaisen todellisuuden verrattuna keski-iän ruuhkavuosiin. Selvyyden vuoksi täytyy tässä sanoa, kirjoittava ihminen ei voi koskaan tuntea pitkäveteisyyttä!
Huomaan, että olen viime aikoina luiskahtanut taas usein kirjoittamaan
passiivimuodossa. Muistan joskus ottaneeni aiheen esille paheksuvasti ja
palannut sitten takaisin minä-muotoon. Kun puhumme ja kirjoitamme passiivissa ja
yleisesti, se ei koskekaan meitä niin paljon kuin jos suoraan viittaamme
itseemme. Kyllähän te tiedätte, mistä se tulee. Pelkäämme niin hirveästi sitä,
että olemme itsekkäitä puhuessamme ja kirjoittaessamme itsestämme. On siksi parempi siirtää se itse hiukan sivummalle.
Mutta kenen muun asioita tunnemme niin hyvin kuin oman itsemme. Kenen ajatuksia
ja mielipiteitä voimme siteerata? Kenen
muun tunteita voimme tuntea? Vaikka
tunnemmekin muita ja olemme syvällisesti hyvin kiinnostuneita, voin kuvitella vain
romaaninkirjoittajan ottavan niitä muiden tunteita työvälineikseen.
Itsekkyys on väärin ymmärretty sana. Yritän aina sen esille
tullessa välttää keskittymästä siihen ja neuvomasta sen lausujaa omilla
käsityksilläni. Jonkun mielestä kaikki
omaan hyvinvointiin liittyvät asiat ovat itsekkäitä. Meidän kuuluisi vain
keskittyä ajattelemaan muiden hyvinvointia ja unohtaa itsemme kokonaan.
Toisaalta itsekkyys koetaan myös oman edun tavoitteluna. Vaatii vahvuutta tutkia ensin oma sisin, omat toiveet ja tie sisäiseen
onneen, jotta oppisi valitsemaan oikein. Usein sitä oman itsen tutkimista
kutsutaan väärin itsekkyydeksi tai omaan napaan tuijottamiseksi. Kun se juuri ei sitä ole.
Siis kaiken kaikkiaan itsekkyys on myös paradoksi. Ihmisten
välisessä kommunikoinnissa on sitten hyvä osata laittaa itsensä sopivasti syrjään
ja kuunnella toisia. Kuunnella
ajatuksella. Emme tietenkään osaa sitä täysin, mutta siinäkin aina voi yrittää
kehittyä. On turha yrittää edes pyrkiä
täydellisyyteen.
Kaikilla ei ole edes aikaa pohtia näitä asioita. Huolimatta kaikenlaisista
elämänmyllerryksistäni viime vuosien
kuluessa, aikani on vain lisääntynyt. Olen ollut siitä hämmentynyt ja se jopa kiusaa minua joskus, koska saatan
viedä muiden kiireistä aikaa omalla kiireettömyydelläni. Nytkin kirjoitan aiheesta vain siksi, että poikkeuksellisesti
heräsin viime yönä miettimään juuri tätä asiaa. Olin myös uneksinut jotakin siihen liittyvää,
mutta uni tapansa mukaan haihtui saman tien. Kun en
saanut heti unta, otin oven pielestä käteeni erään kirjan, jota itse asiassa olen
aiemmin täällä
blogeissani siteerannut, aivan tämän
vuoden tammikuun alussa mutta silloin aivan eri aiheesta. Kirja on Deepak Chopran Iätön ruumis, ajaton mieli. WSOY. 1994. Itse asiassa pohdintani aiheena oli aiemmin jokin
saman aiheen toinen puoli, aihe, johon palaan
auttamatta uudelleen ja uudelleen. Milloin mistäkin näkökulmasta.
Ajan rakenne on aina pistänyt minut miettimään. Taidehistorian aineopinnoissa meidän oli
kirjoitettava essee liittyen Jorma Kalelan teokseen ”Historiantutkimus ja
historia”. Todennäköisesti ymmärsin tehtävän
asettelun väärin mennen tapani mukaan omia polkujani. Kirjoitin otsikolla ”Ajankäsitys
historiantutkimuksessa”. Mainitsen kirjoituksen alussa, että valitsin tämän
teeman, koska se on kiehtonut minua opiskelun ulkopuolellakin. Ovelasti tuon sitten niitä omia lankoja siihen mukaan, jotka liittyvät myös historiantutkimukseen. Yritin runsaiden viitteiden kautta kiltisti seurata Kalelan teoksen ajankäsitystä koskevia kohtia.
Kirjoituksessani oma pohdintani liittyi tietenkin Karjalan
kannaksen historiaan, mutta mikrohistorian
näkökulmasta. Tuskin professorista oli
oleellista, kun kerroin kuinka olen asian sisäistänyt, kuinka olen
kyseenalaistanut oman aikakäsitykseni. Nyt sitten yritin yhdistää niitä Kalelan
historiantutkimuksen metodeihin. Kun Kalela
kirjoittaa keinotekoisista yhteyksistä ja siitä, että aika on saatava
raameistaan irrotetuksi, olin heti mukana.
Käsittelen myös ”ajan ratasta” ja ”ajan virtaa” ja jopa ”ajan
vankilaa”. Olikohan ihan pakko
kirjoittaa sinne jonnekin väliin se oman ajan spiraalinen luonne? Mutta viime
yönä ajattelin asiaa aivan toisesta näkökulmasta. Onneksi esseessä en sentään mennyt
syvällisesti aiheeseen ”ajattomuus”, mikä ei varmaan ollut kovin kaukana
ajatuksistani.
Deepak Chopra kirjoittaa, että aika ei ole absoluuttista.
Kaiken pohjimmainen todellisuus on ikuinen ja se, mitä me kutsumme ajaksi, on
itse asiassa mittaluvuin pilkottua ikuisuutta. Ainoa meille jäävä absoluutti on
ajattomuus. Havaitsijasta on sitten kiinni, miten haluaa paloitella ajattomuuden,
ihmisen tietoisuus luo aikakokemuksen. En yöllä jaksanut lukea kuin muutaman sivun
enkä päässyt edes tähän saakka. Hurjaa.
Entä tämä. On vain
tämä hetki. Menneisyys ja tulevaisuus eivät ole missään, ne ovat mielen
heijastuksia. ”Jos kykenet vapauttaman itsesi niistä yrittämättä elää uudelleen
menneisyyttä tai hallitsemaan tulevaisuutta, sinuun avautuu uusi tila aivan uudelle
iättömän kehon ja ajattoman mielen kokemukselle” (s. 41). Joku voi tässä kohdin
kysyä, miksi sitten olet aina siellä
menneisyydessä. Olenko oikeasti siellä vai olenko tuonut ne tähän hetkeen jostakin
sieltä spiraalin lokeroista?
Ajattomuuden sisällä ei ole aikaa, siellä voi hyppiä ajasta
toiseen. Jossakin vaiheessa hävitin
elämästäni nk. kronologisuuden rajoittavana tekijänä. Toki sitä tarvitsee
tutkimuksissa, mutta ei omassa elämässä. Kysyä saa, mutta aina ei ole
vastausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti