Insomnia

Olen yleensä hyvä nukkuja. Viime vuosina kärsin vähäunisuudesta sairastuttuani, jolloin heräsin yön aikana lukemattomia kertoja. Se meni ohi tervehdyttyäni. Nyt jonkin asian ollessa mielessä liikaa, herään muutaman tunnin nukuttuani ja vaikka nukahdankin uudelleen, herään taas pohtimaan. Paras silloin on nousta ylös ja alkaa puuhailla jotakin. Tilanne kuitenkin paranee tulevina öinä. Tämä lienee tuttua muillekin.

Kaikki kuvat  tässä blogissa ovat menneiltä vuosilta.  Elämä kulkee ohi ja muut asiat tulevat tilalle.

Unettomuuden latinalainen nimi on insomnia. Se saa tilan kuulostamaan jotenkin sumuiselta ja unenomaiselta harhailulta. Jos unettomuudesta tulee kroonista, se varmaan onkin sumuinen olotila myös hereillä ollessa. Ongelmat vain suurenevat ja stressi kasvaa, mikä tekee meidät entistä alttiimmiksi myös sairauksille. Kun tänä aamuna todella varhain kävelin hakemaan aamun lehtiä postilaatikolta, ajattelin mistä viime vuosien muut unettomuusjaksot ovat johtuneet ja sitä, että olisin ehkä kestänyt ne paremmin, jos olisin voinut jakaa ongelmani jonkun läheisen, paikalla läsnä olevan ihmisen kanssa. Kyllä me ihmiset olemme omalaatuisia otuksia. Joskus huonokin suhde ja asuminen toisen kanssa voi olla eräänlainen turvaverkko. Kun sitten on ypöyksin, niin ongelmatilanteissa suistuu yksinäisyyden kokemukseen, jota ei hyvinä päivinä koe.

Manun katse. Valitettavan harvoin enää tapaamme.

Olen vuosien mittaan jakanut surujani ja ilojani blogeissani. Kirjoitin osan aikaa jopa toista blogia, jonne keräsin karuimmat kokemukseni. Päiväkirjani kertovat vielä enemmän. Molempia sekä iloja että suruja oli paljon niin kuin meillä kaikilla. Ihmiselämä on loppujen lopuksi melko rankkaa. On vaikea ymmärtää, miksi jotkut asiat tulevat kohdalle. On ollut päiviä ja öitä, kun olen ajatellut, etten kestä enää yhtään enempää. Mutta olen vain kestänyt.

Monrepos Viipurissa. Anna ja Arttu. Kesä. Hetket, jotka eivät toistu.

Tällaisina hetkinä ajattelen usein vanhempiani, jotka joutuivat kestämään myös kaikenlaista, paljon ikäviäkin asioita. Me lapset emme olleet keventämässä heidän taakkaansa. Emme osanneet vielä silloin ymmärtää sitä, että mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän sitä kannettavaa taakkaa tulee. Voi kuvitella, että se kevenee, kun lähtee eläkkeelle. On vain kuvitelmaa, että se helpottuu silloin. Ihminen on hyvä uskottelemaan itselleen kaikenlaista. Sitten kun tai sitten ei.

Ennen purkamista...

Vanhempana kannamme kaikesta menneestä koostuvaa, raskasta muistojen ja syyllisyyden taakkaa. Se aktivoituu koko voimassaan, kun kohtaamme uusia ongelmia ja ratkaisemattomia kysymyksiä. Olen huono kirjoittamaan näistä asioista, mutta hyvä kokemaan oman menneen elämäni kipupisteet, omat virheeni, puutteeni. Käsittelin näitä kysymyksiä aiemmin todella paljon kirjoituksissani. Se auttoi silloin kun en olisi millään kestänyt enää enempää. Nyt en malttaisi enää palata niihin, koska minulla olisi muuta tekemistä.

Minne sormustinkukat ovat hävinneet kukkapenkistäni?

Jollei sitten minua pakoteta palaamaan. Intuitio sanoo, että ei.  Nyt muut jutut tulevat eteeni johdattaen minua tielläni. Mutta menneisyys muistuttaa minua edelleen, että mikään ei ole pysyvää. Kun tuuli käy ylitsemme, meitä ei ole enää. Mitään emme saa mukaamme. Sitä en saa tällä tiellä unohtaa.

Lontoon syksyä sisareni kanssa pian 10 vuotta sitten.  Hyde Park.