Tehtävä menneen ja nykyhetken ketjussa

Tulipa eilen mieleeni, että vaikka elämmekin tänä päivänä kovin valmiin tuntuisessa maailmassa, niin ainakin minä ja varmaan moni muu kitkuttelee edelleen kukin omalla tavallaan menneen historiansa kurimuksessa sitä ehkä edes tajuamatta. Löytäessäni erilaisia yllättäviä yhteyksiä tehdessäni sukututkimuksia ja lukiessani historiallista materiaalia eri lähteistä, kohtaankin oman pienen itseni siitä samasta pyörteestä. Saatat kuvitella, että olen tullut lopullisesti hulluksi.  Tai ehkä olen menossa kohti jonkinlaista oman näköistäni mielipuolisuutta voidakseni toteuttaa tehtävääni.

Vaikea valinta. Kuva Alexista eilen.

No, kun mainitsen tehtävän, kuulostan entistä sekopäisemmältä. Samaa ajattelee ehkä perheeni. En ota näitä asioita usein puheeksi, mutta saattaahan olla, että he joskus lukevat näitä juttujani ja ajattelevat, mitä ajattelevat. Sisareni ehkä ymmärtävät minua parhaiten, ainakin sen palon, jonka vallassa olen vuosien mittaan mennyt pikkuhiljaa eteenpäin. Monien ystävieni mielestä saatan myös olla aika kummajainen. Lähipiiriltäni en saa koskaan suoria kommentteja, en puoleen enkä toiseen.  Minut kauan tunteneet toki tietävät sen mahdottoman suuren varaston asioita ja kiinnostuksen kohteita, joita kannan itsessäni. Vastaavanlaisia ihmisiä oli paljon renessanssin aikana ja heitä ihaillaan nyt. Nykyään sellaisia ihmisiä kutsutaan renessanssi-ihmisiksi. Tosin he elämässään myös toimivat usealla tieteen ja taiteen sektorilla ja saavat paljon aikaiseksi. Minulle on suotu vain sellaisen ihmisen sielu ilman sen kummempia aikaansaannoksia. Siinä aika ajoi lujaa ohitseni.

Meidän aikamme, se minun ja vielä nytkin elämämme aika on pyrkinyt ensi sijassa asiantuntijuuteen ja mieluummin melko kapealla sektorilla. Se ei ole minulle riittänyt, vaikka olen sitä kovasti yrittänyt monessakin asiassa. Olen lapsesta saakka, aluksi tietenkin tajuamatta sitä, pitänyt itseäni epäonnistuneena yksilönä, koska olen liian monipuolisesti kiinnostunut asioista. Työelämässä sitä oli pakko rajoittaa, mutta kyllä se varmaan sielläkin näkyi. Kun sitten opiskelin sekä aikoinaan että nyt viime vuosina, tavoitteeni oli itse rajoittaa itseäni. Itsensä muuttaminen on kovin vaikeata.

Kaukaisen 1970-luvun toisella puoliskolla pelasin jalkapalloa SYP.n mimmien joukkueessa parisen vuotta. 13 on ollut aina onnenlukuni. Eihän se yleensä muille edes kelpaa.

Oman itsen ”kasvattaminen” ja tuntemaan oppiminen on elämän pituinen prosessi.  Se onnistuu kohtalaisesti joissakin omaan käyttäytymiseen liittyvissä asioissa.  Kun oppii rauhoittamaan itsensä olemaan murehtimatta, hillitsemään kiivauttaan ja miettimään kahdesti ennen kuin sanoo jotakin, niistä kaikista on hyötyä oman tehtävän toteuttamisessa. Jos tuon voisi pukea yhdeksi sanaksi, se lienee elämänhallintaa. Täytyy myöntää senkin olevan hyvin vaikeata, koska neuvojia riittää. Minun virheeni lienee ollut aina, että olen halunnut myös keskustella avoimesti näistäkin asioista muiden kanssa. Se ei ole aina oikea tie, koska  sillä tavalla saattaakin ärsyttää toista ihmistä, paras on usein pitää asiat sisässään. Se on myös yksi syy siihen, että olen aina kirjoittanut, joskus vähemmän ja joskus enemmän.

On siis osattava hillitä itsensä ettei mene toisen ihmisen suuttumukseen ja ikäviin sanoihin mukaan, sillä niitä on maailmamme nykyään täynnä.  Eipä meistä koskaan tule valmiita. Oletan, että aika monia ärsyttää myös tämä toinen puoleni, jota kutsun tehtäväkseni. Kovin moni ikäiseni ei ehkä hyväksy sitäkään, että sotken henkilökohtaista elämää ja tietoa yhteen.

Tunnistaakohan nuken omistaja?

Ikä tuo eräänlaista rauhaa ylenpalttiseen asioiden runsauteen, jonka vallassa olen koko elämäni elänyt. Osa kaikesta elämään liittyneestä turhasta hörhellyksestä putoaa auttamatta pois. Mikä se sana olikaan, oliko se kaunis turhuus, jota vielä on kaappien kätköissä, tulee häviämään. Ihailen kyllä ihmisiä, joille sen on tärkeää, mutta minulle se ei sovi. Luopuminen ei toki aina ole helppoa. Se on toisaalta hidas prosessi, joka jokaisen on hyvä aloittaa riittävän aikaisin.

Henri-poikani puseroita on muutama vielä tallella.

Omalla kohdallani rajut elämänmuutokset ovat vauhdittaneet prosessia, mutta paljon on tekemättä. Oma mennyt elämä on papereissa ja valokuvissa ja kääntyy pikku hiljaa digitaaliseen muotoon. Äidin ja isän jäljiltä on jotakin vähäistä, joista tietenkin valokuvat, kirjeet ja lehtileikkeet ovat tärkeimpiä. Lapsien tavaroista on myös vaikea luopua. Kaikki on käytävä läpi, pikkuhiljaa, jatkuvana prosessina. Samaa miettivät monet ikätoverini. Nuorempien on ehkä vielä vaikea samaistua näihin ajatuksiin, vaikka se kaikki on heidänkin edessään joku päivä.

Tänään ihana aurinko veti lenkille.

Mutta nyt loppu tälle hölötykselle. On aika palata niihin omituisiin ajatuksiin, jotka alkoivat eilen risteillä taas päässäni saatuani kouriintuntuvan ja ikävän muistutuksen kesken kaikkien tavaroiden selvittelyjen ja sopivasti sen jälkeen kun olin palannut tähän päivään sieltä runsaan 100 vuoden takaa, josta edellisessä blogissani kirjoitin.

Tässä ajassa media purkaa kuin liukuhihnalta uskomattomia asioita nykypäivän suomalaisesta elämästä, jossa osa porukasta saa sellaisia palkkoja ja etuja, joita minun on vaikea käsittää.  Toisella puolella on sitten tavallisen kansan elämä, joka on nykyään suhteellisen hyvää, koska sen saavuttamiseksi on tehty paljon työtä. Siihen kaikkeen koen itsekin vanhempieni lisäksi vahvasti osallistuneeni. Mutta sitä kaikkea hyvää puretaan parhaillaan. Ihmisten tuloerot kasvavat koko ajan. Yhteiskunta on muuttunut, kaikki eivät koskaan edes saa kunnon työtä. Ja jos on työtä, on pakko tehdä mahdottoman paljon, jotta pystyy palkalla elämään. Niinhän se oli minunkin työelämäni aikana, töitä sai paiskoa paljon eikä palkka aina, ei varsinkaan alkuvuosina edes riittänyt. En valita, koska olen tullut toimeen ja pystynyt jopa hankkimaan lainavaroilla asunnon ja maksamaan sitä lainaa pois. Asunnon arvo on aina kasvanut ja edellisellä ja lisälainalla on hankittu uusi ja isompi. Minulla ei ole koskaan ollut mielessä, että keräisin omaisuutta, jotta lapseni voisivat periä. Se asia on kuitenkin edelleen monelle ikäluokkani ihmiselle tärkeä. Minun sukupolveni on se sukupolvi, joka on tehnyt hyppäyksiä parempaan elämään, hankkinut koulutusta ja rikastunut. Useat omistavat parikin asuntoa, kesämökin ja ties mitä.

Tällaisiakin muistoja on tallella. Äidin minulle tekemä esiliina koulun kotitaloustunteja varten. Marimekon ihana mekko, johon pukeuduin kun odotin poikaani Henriä 1980. Kuva innosti minua aikanaan aloittamaan blogini "Polulle kauas". Siinä oikella sisareni Heljä, keskellä  Merja ja vasemmalla 2011 joukostamme poistunut sisareni Päivikki. Raija-sisko oli vielä vauva.

En halua jatkaa aiheesta, koska jouduin käyttämään sellaisia sanoja kuin asunnon arvo ja viittasin jo ahneuteen. Se kaikki pysyköön maailmani loppuun asti ulkopuolellani.  Meillä kaikilla ei ole niin hyvin.  Osaa meistä elämä on kolhinut monta kertaa ja monella tapaa. Olemme tehneet monissa asioissa vääriä valintoja, jotka ovat pudottaneet meidät toiselle tasolle.  Useimmiten vaatii myös aikamoista rohkeutta hypätä ulos arvostetusta ja perinteiden täyttämästä elämästä eräänlaiseen marginaaliin.  Hyppy nurkan taakse saattaa suistaa ihmisen köyhyyteen ja yksinäisyyteen, mutta se mahdollistaa myös paneutumisen siihen tehtävään, joka on ajanut takaa aina lapsesta saakka ja yrittänyt ottaa kiinni.

Viime yönä pakkanen oli jäädyttänyt auton ikkunat ja vähän kuorruttanut luontoakin kuten sillan kannesta huomaa.

Lapsen unissani tehtävä saattoi olla ”mörkö”, joka ajoi takaa ympäri kotitalon sumuisessa yössä. Paetessani en saanut talon ovea koskaan lukittua, ulkovalot eivät syttyneet. Olisi ehkä pitänyt antaa sen mörön tavoittaa. Se tehtävä voi olla vaikkapa sukupolvien ketjun historian ymmärtäminen. Se kohtasi minut aikoinaan nuorena tyttönä kotipihalla, kun déjà-vu näkynä ja elämyksenä tunsin koskettavani menneitä sukupolvia. En todellakaan vielä tiedä, kuka se nuori nainen oli, joka eräänlaisena haamuna ilmestyi silloin seuraani. Nyt ymmärrän. Minulle yritettiin silloinkin kertoa tehtävästäni. Se on menneen ja nykyisyyden yhdistäminen. Sillä tiellä olen.