Turhautumisen hetkiä ajassa

Aloitan taas uuden postauksen ja lopetan sitten kun lopetan. Turhautumiseni on välillä huipussaan, koska en ole riittävästi tervehtynyt flunssastani, siis jo toisesta kahden kuukauden sisällä. En jaksa, en viitsi, haluan pysytellä omissa oloissani. Monet asiat alkavat ärsyttää, mutten kuitenkaan ratkea vaan pidän harmitukset sisälläni. Onhan tällainen flunssan jälkitila minulle vieras, mutta silti…

Joskus kauan sitten kotiin mennessä, sopii kuvaamaan kyllästymistä talveen. Lunta tuli taas ja tulee lisääkin...

Eilen hermostuin, kun sukuseuran taitettu lehti oli vihdoin siinä vaiheessa, että saimme lehden taittajalta sen tarkistukseen ennen painoon lähettämistä. Edellisen kerran hermostuin, kun lehti ei valmistunutkaan viime joulukuussa kuten kautta aikojen on ollut tapana.

Olin kirjoittanut jo syksyllä lehteen artikkelin ja toimittanut sen eteenpäin sovitun aikataulun puitteissa. Nyt hermostuin, koska minun juttuni ei ollutkaan mukana. Voitte ajatella, mitä ajatuksia päässäni liikkui. Vaikka olen kirjoittanut paljon eri tilanteisiin, niin tällaista amatöörikirjoittajaa vaivaa koko ajan epävarmuus omasta kyvystä kirjoittaa. Samanlainen ongelma saattaa olla myös ammattilaisilla. Ajatukseni kiersivät ison ympyrän. Nopeasti kuitenkin selvisin ja osasin hillitä itseni ja kysyin, miksi artikkelini ei mahtunut lehteen. Asiat järjestyivät nopeasti ja aika pian se oli lisätty sinne. Ilmeisesti artikkeli kuvineen oli tässä välillä hävinnyt sen vastaanottaneiden sähköpostista. Minulla se oli tietenkin tallessa. Lehdestä tuleekin nyt sivumäärältään aika muhkea.

Kun on puolikuntoinen, kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Vaikkei kaadu.

     Ympäristö oli kyllä silloin ihana. Oli kyllä harmejakin.

On myös aika miettiä loppuun saakka tulevien kirjoitusten aiheet ja tehdä suunnitelma. Karjalaisen sukuseuran osalta meillä on myös tekeillä sukukirja. Minulle se tuottaa eniten työtä sukutaulujen osalta. Kirjoituksiani ei sinne kaivata kuin parin lyhyen aiheen osalta.  Sukuseurojen takaisin keväälle siirtyneiden vuosikokoukset ovat huhtikuussa viikon välein, toinen Raisiossa ja toinen Hyvinkäällä. On kaikkea muutakin.

Hesarin Visio-liitettä tänään lukiessani, ajatukseni alkoivat taas raksuttaa niin paljon, että kesken Niclas Storåsin erittäin mielenkiintoisen artikkelin ”Illuusio ajasta” lukemisen sijasta siirryin kirjoittamaan. Ajasta kirjoittaminen on ajankohtaista, sillä ensi yönä siirretään taas kelloja yhdellä tunnilla. Tämä aihe on vain pieni osa tekstistä eikä se osa edes olisi minua kiinnostanut. Minulle on täysin samantekevää, siirretäänkö tai ei siirretä kelloa. Olen suoraan sanonut kyllästynyt aiheesta meuhkaamiseen. Huomenna sitten Facebook on täynnä voivotusta tai muuta sen kaltaista. 

Kun mainitsen vuodenvaihteen 1999/2000 niin silloin olin vielä töissä tässä talossa

Kellonajan siirron sijaan aloin pohtia muita aikaan liittyviä juttuja. Muistan, että olen kirjoittanut ajan tajuun liittyen todella usein. Blogeista kokoamani kirjan nimeksi tulisi, jos sellaisen saan aikaiseksi ”Olen aika joka katosi”.  Olen sen valinnut jo vuosia sitten, mutta voitte kuvitella, miten vaikeaa sen tekeminen on, vaikka tekstit ovatkin valmiina. Kaiken lisäksi olen valinnut erilaisia aihepiirejä, joten kirjoja tulisi monta eli ”Olen aika joka katosi 1” ja siitä eteenpäin. Katsotaan nyt.

Olisiko vaihtoehtona myös ” Olen paikka joka katosi” tai ”Olen maisema joka katosi”?

Viime aikoina olen ajatellut myös sitä, miksi aika ja paikka eivät ole ollenkaan tärkeätä, kun ihmiset postaavat kuvia Facebookiin tai Instagramiin.  Minulle on. Mainitsemassani artikkelissa toimittaja kirjoittaa myös tästä. ”24/7-yhteiskunta pyrkii häivyttämään päivän kulun vuorokaudesta samalla tavalla kuin sosiaalinen media pyrkii poistamaan paikan sosiaalisuudesta. Kumpikin on tuomittu epäonnistumaan.” No, jaa, artikkelin sisällössä on paljon enemmän mielenkiintoista. Jokaisen pitäisi lukea se itse, mutta taitaa olla vain lehden tilaajille tarkoitettu.  Tartuin tässä vain sellaisiin asioihin, jotka ovat äskettäin ihmetyttäneet minua ja herättäneet ajatuksia. Ehkä näiden syiden takia, olen ollut hyvin kyllästynyt. 

Voi kuinka odotankaan tätä aikaa

Aloin ajatella myös viimeisintä vuosituhannen vaihdetta, kun 1999 vaihtui vuodeksi 2000.  Sitä vaihdetta kutsuttiin Milleniumiksi. Y2K- termi oli myös käytössä. Maailmalla pelättiin, että tapahtuisi jotakin katastrofaalista sen suhteen, että tietokoneet ja järjestelmät eivät ymmärtäisi vuoden vaihdetta. Olin pankissa töissä ja olimme jo vuosia aiemmin siirtyneet kansainvälisyyteen. Meillä oli asiakkaita ympäri maailmaa, asiakkaat olivat jo 1980-luvulta asti käyttäneet tietokoneita pankkiasioidensa hoitoon. Meillä suhtauduttiin rauhallisesti, koska tiedettiin, ettei mitään ongelmia tulisi. Kaikki oli hoidettu. Ulkomaisilta asiakkailta tuli jatkuvasti kirjeitä, jossa he pyysivät yksityiskohtaisia vastauksia itseään askarruttaviin kysymyksiin. Meillä SYP:ssä, joka silloin oli Merita, oli lyhyt kirje, jonka lähetimme vastaukseksi. Mutta se ei riittänyt. Sain lukemattomia puheluita suurilta amerikkalaisilta firmoilta, joissa pyydettiin yksityiskohtaisia vastauksia, sillä standardivahvistuksemme ei ollut riittänyt. He uhkailivat tilien ja asiakkuuksien lopettamisella. Joissakin tilanteissa, jouduin antamaan puhelimessa vastauksia heidän kysymyksiinsä. Pelättiin hissien pysähtyvän ja koko infran menevän sekaisin. Muistaakseni olin käynyt edellisenä vuonna asiakaskäynneillä Englannissa kertomassa samasta aiheesta.

Uskomatonta, mutta kirjoitin edellä mainitsemastani aiheesta toisesta näkökulmasta 4.1.2020 otsikolla ”Uuden vuosikymmenen alkaessa”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä. Siirtyessämme vuoteen 2000 vietimme erään läheisen työkaverin eläkkeelle lähtemistä. Hänestä olen kirjoittanut ennenkin. 

Matkakuumekin yllättää välillä. Onneksi jotkut muut matkustavat ja voin katsella heidän ohjelmiaan. Nt esimerkiksi  Richard E. Grant kirjailijoiden jäjillä https://areena.yle.fi/1-63575607

Tässä vaiheessa kirjoittamista väsähdän. Aloin äskettäin pohtia mahdottoman yleiseksi tullutta sanontaa ”inspiroitua”. Olen käyttänyt sitä aikoinaan paljon, mutta nyt tuntuu, että sanalta ovat siivet lähteneet. Kaikki käyttävät sitä. Onko minusta tullut vanha ja kärttyinen nainen. Vanha olen kyllä, mutta turhautumiseni asioihin alkaa tehdä minusta myös vihaisen, vaikken näytä sitä ulospäin paitsi ehkä parhaille ystäville. On aika päästä liikkeelle, lähteä liikkeelle. Kun ajan Hyrylän läpi, välttelen nykyään ajamista vanhan kunnantalon ohi. Päätökseni olla ”inspiroitumasta” liikaa ympäröivästä tuhosta pitää. Kevään edetessähän puretaan koko tori. Mitä ylipäänsä teen edes tuhon kuvilla?  Toivon myös, että vaaliaika on pian ohi.

On laitettava uusi vaihde päälle. Ihailen jatkossa luonteen vahvuuttani ja sitä, etten vihastu enää liikaa mistään.

Katsotaan, miten tässä käy.

Kävi niin kuin yleensä. Väsähdin enkä jaksanut viimeistellä tekstiäni, etsiä kuvia ja julkaista. Pian oli saapunut uusi talvi lumineen. Heräsin aamuyöllä uneen, jota jäin pohtimaan. En kuitenkaan tällä kertaa kirjoittanut sitä muistiin, mutta mietin sitä niin pitkään, etten unohtanut. 

1999

Olin lapsuudenkodissani. Isäni oli keittiössä ja pyysi, että menisin avaamaan oven yhdelle enoistani, joka oli tulossa sisään. Menin ”saliin”, millä nimellä kutsuimme olohuonetta. Sisäeteinen sijaitsi keittiön ja olohuoneen välissä. Siitä eteisestä pääsi verannalle, jota pidin ulkoeteisenä. Kaikkien huoneiden välissä oli ovi. Sisäeteisessä oli myös vaatekomero ja toisella puolella raput yläkertaan.

Kävin avaamassa oven, mutta muuta ei sitten tapahtunutkaan paitsi, että heräsin. Olen pitkään nähnyt unissani jo kauan sitten kuolleita sukulaisiani ja useimmiten palaan samassa yhteydessä lapsuuden kotiini. Uskon kyllä, että monet meistä ajattelevat samalla tavalla takana olevaa pitkää elämäänsä ja kaikkia niitä ihmisiä, joita ovat tunteneet. Tässä iässä toki heistä useimmat ovat jo kuolleet. Kun alan ajatella, menen joka kerta syvemmälle.

Kotipihalla 28.4.1957

Muistan pienenpienet yksityiskohdat. Unessa olevat ihmiset ovat ikään kuin vain johdattaneet minut ajattelemaan ja muistelemaan. Perhe on kuitenkin aikanaan panostanut mielettömän paljon silloiseen elämään. Nyt kävin jopa tutkimassa eteisen vaatekomeron. Eteinen oli talvella niin kylmä, että ovia piti pitää kiinni, jotta lämmin ilma pysyi keittiössä ja olohuoneessa. Ajatellesani se oli lähes käsinkosketeltava. 

Vaatekomerossa ei ollut paljon mitään. Lapsuudessani meillä ei ollut oikeastaan kuin yhdet päällysvaatteet. Vasta murrosikäisenä aloitin kiinnittää huomiotani vaatteisiin. Siihen saakka niillä ei ollut ollut mitään merkitystä.  Vaatekomerossa säilytettiin ehkä vain ulkovaatteita, joita roikkui myös eteisen seinällä olevan telineen koukuissa. Vieressä oli meitä lapsia varten teline. Ulko-oven vieressä oli seinässä puhelin, vanha Ericson, joka lienee ollut talossa jo siitä asti, kun puhelimet tulivat. Puhelinnumero oli vielä 1950-luvulla Ahoinen 5.

Ei muuten, mutta ovatko unet ja niiden herättämät asiat lahja vai riesa vai enne? Miksi olemme niin yksin niiden kanssa, miksi emme voi keskustella niistä kenenkään kanssa? Ovatko ne vain sisäistä maailmaamme, jota ei pidäkään levitellä muille? Minä vain naiiviudessani luulen, että niistä pitää kertoa kaikille. Toki kerron vain täällä blogeissani. Auttavatko ne meitä matkallamme kohti elämän päättymistä? Kun kirjoitan edellisen, tiedän, millaisen kauhistumisen pelkästään se saattaa herättää joissakin lukijoissa?

Tämä saa riittää tällä kertaa. Koska en ole päässyt kuvaamaan, liitän tähän vanhoja, ehkä jo aiemmin blogissani esiintyneitä kuvia, sopii tai ei.

1940-luvulla