Taisin vilustuttaa itseni viikon alussa (13.3.) elokuvateatterissa. Elokuva ”The Fabelmans” kesti kaksi ja puoli tuntia. Olin riisunut takin, jonka lopuksi vedin päälleni, kun olin jo jonkin aikaa palellut. Elokuva oli äärimmäisen kiehtova. Jollakin tavalla jopa yhdistin ikätoverini Steven Spielbergin lapsuuden ja nuoruuden elämän omaan elämääni, vaikka eihän niillä ollut muuten muuta yhteistä kuin minun unelmieni suhteen. On niin, että vanhempien osuus lasten tulevaisuuden ja erityisesti unelmien toteutumisen kannalta on tärkeistä tärkeintä. Tuesta huolimatta matkalle tulee aina odottamattomia esteitä. Aina tarvitaan kuitenkin intohimo, joka ei myöskään aina auta, että asiat menisivät ihanteellisella tavalla.
Heinäkuussa 2015 eli 4.7.2015 pääsin jo aika lähelle paikkaa, missä isoäitini syntyi.
Nuoruus on aina äärimmäisen tärkeä aika tulevaa silmällä pitäen. Merkittävä amerikkalainen elokuvaohjaaja Steven Spielberg teki vanhempiensa kuoltua elokuvan omasta lapsuudestaan. Ratkaisevaa oli, kun hän 6-vuotiaana 1952 pääsi ensimmäisen kerran elokuviin. Elokuva oli Cecil B. DeMillen ”Suuri maailmansirkus”, englanniksi ”The Greatest Show on Earth” (Wikipedian teksteihin pääsee nimien kohdalta). Kannattaa mennä katsomaan, en jatka juonesta sen enempää.
Tammikuussa 1957 tuli Suomessa ensi-iltaan elokuva ”Pikku Ilona ja hänen karitsansa”. Se oli minun näkemäni ensimmäinen elokuva. Isä vei meidät lapset (en muista, ketkä kaikki olivat) mukana sitä katsomaan Hämeenlinnaan. Muistaakseni olen maininnut sen päiväkirjassani, mutta en nyt löytänyt sitä kohtaa Saatoimme käydä seuraavana vuonna katsomassa myös ”Pienen luutatytön”. Molemmissa oli sama nuori lapsitähti Riitta Hämäläinen. Isäni sanoi minun muistuttavan häntä. Jommallakummalla matkalla kotiin, auton tuulilasiin lensi kivi, joka rikkoi lasin tuhansille säröille. Siihen piti kaivaa aukko, jota kuljettaja eli isäni näki ajaa. Oli talvi ja pakkasta.
En jaksa kirjoittaa enempää, ajatukset eivät kulje. On todella ihmeellistä, jos sain uuden flunssan näin pian edellisen jälkeen. Nyt vaan paljon lepoa.
Myöhemmin viikolla jatkan. Olinkin jo ennen nenän vuotamista hyvässä vireessä ja mielessä oli paljon asioita. Yhtäkkiä olen vain vanha rätti, jonka nenä valuu. Kaikki hyvät aikeet valuivat pois. Lamaannuksen tila on nyt päällä, kovin tuttu viimeisimpien vuosien ajalta. Se on tietenkin ohimenevää. Olin helpottunut, kun viimeisimmän blogini jälkeen ajattelin, että en enää stressaa sellaisilla asioilla kuin ympäristön tuhoaminen. Olin helpottunut, sillä romukoppaan meni muitakin ahdistusta aiheuttavaa asiaa. Kaiken lisäksi hidastan entisestään. Kaikessa. No, tästä kirjoitin todella jo aiemmassa blogipostauksessani.
Hyvin salattiin niihin aikoihin myös Leninin oleskelu samoilla paikoilla. Onneksi matkalla oli mukana henkilöitä, jotka tiesivät paikan, missä Lenin oli aikoinaan asunut. Kuva on 8.7.2017
Fortumilta tullut tarjous uudesta määräaikaisesta sopimuksesta on aiheuttanut pohtimista. Vanha kahden vuoden sopimukseni (Takuu) menee umpeen 31.8.2023. Se on ollut todella edullinen. Lisäksi olen osallistunut Pikku-juttu-etuohjelmaan ja saanut palkkioksi paljon ilmaisia kWh-tunteja.
Kun tutkin asiaa, huomasin, että sopimus oli itse asiassa voimassa kolme vuotta, sillä sain muistaakseni eräässä liikkeessä tekemäni ostoksen varjolla loppukesästä 2019 tekemääni sopimukseen alennusta ja samalla se pidensi sopimusaikaa. Liike hoiti asian. Koska syyskuuhun on vielä aikaa, en taida hyväksyä vielä uutta tarjousta. Uumoillaan, että sähkön hinnat ovat laskussa eli ehtinen vielä saada uudenkin tarjouksen. Mutta olen kyllä käyttänyt luvattoman paljon aikaa tutkiessani sähköasioita. Monet muut ovat pähkäilleet niitä aiemmin paljon enemmän. Fortumin kirje alkoi: ”Hyvä asiakkaamme, Olet saanut nauttia määräaikaisen sähkösopimuksen kiinteästä hinnasta jo pidemmän aikaa. Toivottavasti olet ollut sopimukseesi tyytyväinen. ” Sitten minulle ehdotettiin Fortum Duota tai Fortum Takuuta. Hidastan sopimista, vaikka Fortum haluaisi solmia sopimuksen viimeistään 19.3.
Aikanaan seivästöläiset olivat luterilaisia. Venäläiset ovat rakentaneet korkealle mäelle ortodoksisen kirkon. kuva 8.7.2017
Palelin koko eilisen päivän ja menin jopa paksu takki, kaulahuivi ja villasukat päällä nukkumaan. Onneksi olotilani ei kovin paljon huonontunut, mutta on ehkä paras jättää lauantainen menoni väliin. Rakas ja hyvä lukijani, ethän pahastu, kun olen tässä jutussa taas oman napani ympärillä. Sitähän kaikki muutkin ovat, kun ei oikein voi kertoa muista ihmisistä rikkomatta lakia. Minun osaltani tuo itsestä kirjoittaminen vain lisääntyi pandemian aikana. Kaiken lisäksi, monet muut aiheet vaativat niin paljon tutkimista tehden usein kirjoittamisesta vaikeampaa.
Kirkko sisältä 8.7.2017
Jokunen päivä sitten koin mahdollisesti eräänlaisen läpimurron koskien äitini äidin tuntematonta karjalaista isoisää koskien. Pähkäilin asiaa blogissani 29.12.2019 otsikolla ”Sukutarina, joka meni ihon alle”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä. Koska tutkimukseni on kesken, en aio kirjoittaa siitä vielä. On ikävä, että ihmiset eivät ole tehneet perinteistä sukututkimusta tarpeeksi, jotta voisin vielä paremmin kartoittaa epäilemäni yhteydet. Tässä tapauksessa voi olla myös niin, etteivät henkilöt ole tienneet taustoistaaan. Paljon apua olisi myös, jos omat serkkuni tekisivät autosomaalitestin.
Nuhapäiväni on mennyt pähkäilyyn ja sukutaulujen tutkimiseen. Kyseinen sukuhaara, jota epäilen, hävisi Kuolemajärveltä 1900-luvun alkupuolella eikä esim. minulla ole sukuun mitään varsinaisessa sukututkimuksessa todettuja yhteyksiä. Perheen lapset olivat mummoni ikätovereita ja asuivat samoissa nurkissa Seivästöllä. Jäin miettimään, oliko jokin syy aiheuttanut, että suvun jäsenet muuttivat kylästä muualle. Ikään kuin olisivat lähteneet pakoon. Yllättävää minulle on, että ko. sukuhaara ei ole yhtään sukua edes kauempaa kuten tilanne on yleensä Kuolemajärvellä, jossa kaikki olivat moninkertaisesti sukua keskenään. Se tullee helpottamaan tutkimusta jatkossa.
Rusin mäellä Seivästön Peräkylässä oli eräänlainen sotamuseo. Siltä mäeltä lähti tie, jota pitkin olisin tulevaisuudessa löytänyt tien Heinonmäelle, mutta sellaista aikaa ei enää taida tulla
Salaisuudet aiheuttavat surua monille, mutta totuutta on yli sadan vuoden jälkeen vaikea kaivaa enää esille. Vielä tänäkin päivänä monet vanhat ihmiset vaikenevat. Niin tekevät myös nuoremmat. Aviottoman lapsen syntyminen oli kaikille osapuolille suuri häpeä. Kukaan ei osannut aikoinaan arvata, että jonakin päivänä salaisuudet tulevat julki, koska DNA ei valehtele. Eivätkä salatut asiat ole ollenkaan niin pahoja kuin millaisina niitä pidettiin. Muistan hyvin, kuinka äitini ja yksi hänen nuoremmista veljistään jännittyivät ja ilmapiiri sähköistyi, kun he erään Karjalan matkan yhteydessä aikoivat paljastaa minulle suuren salaisuuden. Taisi kuitenkin olla niin, että he olivat uskoneet, mitä heidän oli haluttu uskovan. Salaisuus oli pysynyt tiukasti edellisten sukupolvien tiedossa. Taisi olla myös niin, että koko kylä vaali salaisuutta.
Olen lopettamassa tätä toivotonta postaustani. On jo sunnuntai ja olotilani on parantunut. Olen nukkunut erinomaisen hyvin. Tänä aikana olen hoitanut vain joitakin pieniä toimia ja levännyt mahdollisimman paljon. Sitä voi kyllä suositella kaikille, jotka vilustuvat ja saavat flunssan. Täytyy myöntää, että edellisen asian tutkiminen on aina keskeyttänyt kaikki tekemiseni.
Blogiani on luettu viime aikoina todella paljon. Maaliskuun aikana sitä on tähän päivään mennessä luettu 1585 kertaa, mikä on huima luku. En mainosta tätä missään, mutta aika hyvin jollakin hakusanalla putkahtaa myös Unikkopellossa esiin. Kommentteja ei tule kuin muutama ja useimmat ovat anonyymejä.
Saan rauhassa kirjoitella silloin kun haluan ja keskeyttää milloin haluan, kun tulee muuta mielenkiintoista eteen. Eipä minulla ole valittamista. Päivät vain kuluvat aivan liian nopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti