Viikon pläjäys

Kuuntelin aamuvarhain herättyäni sateen rummutusta ikkunapelteihin ja ikkunaan. Ajattelin aloittavani uuden blogipostauksen kirjoittamisen ja yritin kerätä siihen inspiraatiota ajatuksistani. En oikein onnistunut. Unenikaan eivät ole juuri viime aikoina tuoneet johdatusta. Välillä olen jopa ajatellut, että oliko tämä tässä. 

Liitän tähän vuoden 2007 valokuvia. Tämä on 17.5.2007 Tuusulan joen ympäristöstä.

 

Mutta niinhän on ollut aina. Lamaannus iskee välillä kovasti, kunnes sitten taas kullanarvoinen, oma perusmerkitys löytyy. Tarkoitan sillä merkityksellisyyden tunnetta, jota ilman emme jaksaisi aina edes elää. Sehän on monelta ihmiseltä pahasti hukassa. Olen maininnut sen usein kirjoituksissani. Enkä halua pohtia sitä sen enempää muiden kohdalta. Toivon kuitenkin, etten ole koskaan edesauttamassa, että joku muu sen kadottaa.

17.5.2007 samoilta paikoilta kuin edellinen kuva.

 

Lähetin aamiaisen ja lehdenluvun välissä muutaman kuvan Instagramiin, josta ne välittyvät Facebookiin. Minulle se on eräs tapa hakea innoitusta. Nykyään käytän siellä useimmiten vanhoja valokuviani. Huomasin, että useat kuvani olivat tältä päivältä vuonna 2011. Olisiko siinä vuodessa jotakin, joka auttaisi tänäänkin? Kun tutkin blogejani, huomasin, että olen kovin usein käsitellyt juuri sitä vuotta ja julkaissut usein uusien blogien sisällä vanhoja postauksia edellisestä blogistani ”Polulle kauas”. Oma elämäni on siis useimmiten ollut suuri innostuksen aiheeni.

17.5.2007

 

Päätinkin ehkä jakaa uudelleen niitä blogipostauksia Facebookissa. Nythän on niin, etten enää jaa blogejani siellä tuskin ollenkaan. Oikeastaan on aivan samantekevää, mitä tekee somessa. Harva on kiinnostunut muiden julkaisuista, vielä harvempi kommentoi. Oikeasti Facebook ja Instagram ovat aikatuhlareita. Toisaalta ne ovat myös paikkoja, jonne olen kerännyt osan merkityksellisistä kuvista ja osan elämäni tarinaa. Enpä taidakaan. Keksin jotakin muuta!

19.5.2007 voikukat kotipihalla näyttävät nyt tosi hienoilta, mutta eivät silloin, vaikka niitä kuvasinkin...

Takana on nyt monta aika vaikeaa vuotta, joista viime talvi oli kaikista vaikein. Olen viettänyt lukemattomia päiviä, iltoja ja öitä kuvitellen, mitä tekisin ja mitä haluaisin nähdä ja tehdä. Olen tajunnut, että en pysty enkä jaksa enää kaikkea, vaikka kuinka uskottelisin itselleni muuta.

Nyt on ihana nähdä koivujen vihertyvän ja kevään etenevän. Vihdoin! Lähistön kirsikkapuut ovat alkaneet kukkia ja ruohokin vihertyy päivä päivältä. Sateet edistävät kevään etenemistä kesäksi.

17.5.2007 tuometkin jo kukkivat, mutta nyt saamme vielä odottaa.

 

Muuten olen huomannut, että olen lähes aina jonkun romaanin luettuani hiukan pettynyt. Uusia kirjoja ilmestyy koko ajan hurjaa tahtia. Niitä mainostetaan ja esitellään eri paikoissa. Viimeksi luin Meri Valkaman ”Sinun, Margot”. WSOY.2021. Syyskuussa 2021 ilmestynyt romaani on saanut erityisen suurta huomiota. Minäkin katselin ja kuuntelin Keravan kirjaston tekemän striimauksen haastattelusta, jossa Tiina Raevaara haastatteli kirjailijaa. Tässä linkki haastatteluun. Meri Valkama kirjoitti kirjaa kymmenisen vuotta ja osa siitä liittyi hänen lapsuudenmuistoihinsa Itä-Berliinissä. Näkemänsä ja kokemansa hän osasi taitavasti yhdistää historiaan, tutkimuksiinsa ja osaamiseensa toimittajana ja dokumenttien tekijänä. Monet luulivatkin, että kysymyksessä on autofiktio, mutta teos on täysin fiktiivinen. Kirja sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden 2021 parhaalle esikoiskirjalle.

 

Luin kirjan melkein nopeasti ja edellä olevan tietäen ihailin sitä, miten kirjailija käsittelee aikaa, ajan tapahtumia, kirjeitä, muistia ja osaa yhdistää ne kokonaisuudeksi. Voin hyvin kuvitella, millainen tyhjyyden tunne kirjailijalle tulee, kun hän saa kirjan valmiiksi pitkän puristuksen jälkeen. Lukijallekin voi tulla tyhjä olo, pettynytkin.   Kirja lähtee ensi viikolla jakoon, vien sen ystävälleni. Hän voi sitten jakaa sen eteenpäin. Romaaneja en enää säilytä. Kirjailijoiden dilemma on se, että vuoden parin päästä julkaistu, paljon työtä vaatinut teos on useimmiten vain muisto. Uudet kirjat jyräävät vanhat.

Monta romaania odottaa edelleen, että lukisin ne. Uskomatonta, miten nuorena tuli luettua niin paljon, usein montaa teosta yhtä aikaa. Äitinikin luki aina. Kaiken kotityön ohessa hänellä oli koko ajan kirja meneillään, vielä vanhanakin. 

 

Jatkan tätä kirjoitusta perjantaina 13.5. Tänään sattuu olemaan hieno, aurinkoinen ja lämmin päivä. Ajattelin lähteä käymään parissa paikassa kameran/kameroiden kanssa. Kasasin menooni niin paljon tehtävää, etten sitten jaksanut käydä kaikkialla. Posti, kuvia, kauppa ja vielä toinen kauppa. Olin jo aivan uupunut ja nälkäinen. Huomenna taitaa taas olla viileätä ja sateista. Viileä ja sateet edistävät kyllä kesän tuloa. Hukkasin matkalla myös aurinkolasini. Ostin myöhemmin tilalle kahdet uudet.

Täydet vuodet ovat eräänlaisia merkkipylväitä. Samalla ne ovat kriisin paikkoja. Kaiken lisäksi tällaisena aikana eli kolmen vuoden poikkeusajan jälkeen, kriisiä on entistä vaikeampi välttää. Se on läpikäytävä mielessä.

21.5.2008

 

Katselen itseäni ikään kuin  ulkopuolisena ja ulkoa päin. Ymmärrän, että se on toisaalta ihan hyvä asia. Olen itse oman itseni sisällä ja silti katselen ja arvioin itseäni ulkopuolelta. Viisi vuotta sitten olin samanlaisessa tilanteessa. Silloin oli aika, kun jouduin tekemään mahdottoman paljon, talon myynti oli edessä ja kaikki siihen liittyvä. Jouduin silloinkin siirtymään lähes kokonaan itseni ulkopuolelle ja ottamaan kaiken tulevan vastaan. Vaikka ajoittain olin niin väsynyt ja vaivainen, että tuskin pystyin kävelemään.

Edellistä kirjoittamaani voi olla vaikea ymmärtää. Ajatus vain putkahti tänään mieleeni ja olen itse asiassa siitä kiitollinen, koska se voi auttaa minua eteenpäin. Voin ehkä vihdoin uskaltaa tehdä sellaisia asioita, joita olen ennenkin tehnyt. Jospa se palauttaisi rohkeuttani. Toivottavasti. 

21.5.2008

Tulin kaupasta autolle vähien ostosteni kanssa. Viereisen auton omistaja, vanhempi mies odotti minua. Olimme ajaneet vierekkäisiin parkkiruutuihin nk. mummoparkkiin lähes samanaikaisesti. Hän osoitti valkoisessa autossaan etuovessa olevaa pienenpientä naarmua, jossa hänen mukaansa oli punaista väriä, jonka hän epäili tulleen minun autostani noustessani autosta. Hän oli edellisenä päivänä tarkistanut auton, koska juuri äskettäin oli joutunut korjauttamaan autoaan 500 eurolla jonkin kolhaisun takia. Hän vaikutti varmalta asiassaan. 

Koin siinä automaattisesti siirron katsomaan itseäni ulkoapäin.  Olen aina ollut erityisen tarkka ovien kanssa ja jos olisin kolauttanut naapuriautoa, olisin sen huomannut. Ajattelin, että olen ollut liian hajamielinen, jos niin on käynyt.  Mies sanoi odottaneensa minua, jotta voisimme tarkistaa. Avasin oman autoni kuljettajan oven ja totesimme, että autoni ovi ei mitenkään edes yltänyt viereiseen autoon. Se siitä.

 

11.5.2008 kotipihalla

Kevät on hidastellut tänä vuonna samoin kuin minä.

Eikä tästä viikon yhteenvedosta, mikä ei alun perin ollut edes tarkoitukseni, ole tullut valmista. Olen yhtä hidas kuin tämä kevät. Lykkään läppärin näppäimistön eteen asettautumista. Eilen kyllä jatkoin erästä artikkeliani, koska aamulla herätessäni tuli mieleeni, että lupaukset itselle ja jollekin toiselle on täytettävä. En tosin päässyt kovin pitkälle, koska olin hävittänyt muistiinpanojani. Soitin pitkän puhelun ystävälleni, jota kirjoitukseni koskee. Saamillani tiedoilla saan tekstin ehkä melkein valmiiksi. Siitä kerron sitten aikanaan tai en.

Kiertelin eilen aamulla Fjällbon puistossa Tuusulanjärven rannalla. Oli mahdottoman kylmää, onneksi päälläni oli hupullinen pusero ja takki. Kaulaliina ja käsineet puuttuivat. Kun on kylmää, kuvistakin tulee raaempia. Tänään minun piti jatkaa paikkojen tutkimista joko jokirannassa tai Nurmijärven Myllykoskella tai jossakin muualla, mutta huomasin, että sää on edelleen hyvin kylmää eikä kevät ole edennyt sen pidemmälle. Tutkin valokuviani aiemmilta vuosilta, viime vuodeltakin ja huomasin, kuinka pitkällä kevät silloin samalla päivämäärällä oli. Kaiken lisäksi niistä kuvista huokui lämpö, jota en tällaisella säällä niihin saa.

Tuusulanjärveä 17.5.2008

 

Sen sijaan kävin hoitelemassa kukkakauppaostoksia. En jaksa kantaa enää paljon mitään, joten hoidan kaiken pala kerrallaan. Ostin muutaman marketan parvekkeelle ja 30 litran säkillisen multaa. Palatessani hain tankin täyteen bensaa (litrahinta oli nyt 2,199). Hinta kallistuu koko ajan. Perjantaina on tiedossa autolla ajamista, joten on paras varautua ajoissa. Sitten kävin vielä ruokakaupassa.

On tehtävä jotakin, siirryttävä kolmen vuoden kuvittelusta todellisuuteen ja toimintaan. Toisaalta kuvittelussa ei ole mitään pahaa. Se on saanut minut pysyttelemään paikallani ja olemaan stressaamasta itseäni turhan paljon. Olen tehnyt vain sitä, mikä on huvittanut. Välillä olen silti inhonnut itseäni, koska olen kokenut riittämättömyyden tunteita. Se on kai vanhuuteen solahtamista, syrjäytymistä ja lisääntynyttä näkymättömyyttä. Vaatii myös taitoa alkaa hoitaa asioita niin, että ne eivät aiheuta uutta stressiä.

Minä 17.5.2008

 

Perjantaina on ensimmäinen koe, kun meillä on sukuseuran tapaaminen Urjalassa Pölkinvuorella, jossa on kasvimaailma. Saa nähdä, miten kevätkukat voivat, kun on ollut näin viileä kevät. Parasta kukkaloistoa voimme tuskin vielä odottaa. Pääasia on kuitenkin se, että olemme järjestäneet tapaamisen.  

Olen ajatellut muutakin toimintaa tälle keväälle ja alkukesälle, mutta niistä sitten aikanaan, jos ne ylipäänsä toteutuvat. Menen nyt hitaasti eteenpäin. Maailma taustallani kiertää entistä kiihkeämmin, mutta sekin jankuttaa yksiä ja samoja asioita koko ajan. Sota, nato, sota. Niin kuin minäkin.

Minä 16.5.2022